Vaikka verkossa on ollut mahdollista etäopiskella kurssimuotoisesti jo ties kuinka kauan, ensimmäinen oma MOOC -kokemus on aivan tuore: Courseran neliviikkoinen Computing for Data Analysis, opettajana Roger D. Peng.
Muutama irtohuomio.
Kurssille ilmoittautuneita oli yli 30.000. Ilmeisesti iso osa ei kuitenkaan varsinaisesti suorittanut kurssia; esimerkiksi toisen viikon monivalintatehtäviin oli jättänyt vastauksen vain 6.479. Luvut ovat peräisin Pengin viikottaisista sähköposteista, joissa muistutettiin kurssista ja kerrottiin uusista videoista ja tehtävistä. Sähköpostia ei tullut liikaa, tämä tahti toimi hyvin.
Videoluentojen katselu alkoi lopulta uuvuttaa, alun innostuksen jälkeen. Paljon puhetta kalvoista. Muutamia virkistäviä poikkeuksia oli: ne, joissa oli mukana ruutukaappausta koodaustilanteesta ja ne harvat, joissa ääniraita oli tallennettu aidossa opetustilanteessa. Niissä opettajan ääni oli innostunut, spontaanisti hauskojakin hetkiä oli, kiitos yleisön ja vuorovaikutuksen. Peng ei ole ollenkaan huono puhuja, mutta parhaimmillaan hän on livenä eikä levyllä.
En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että jos videoita tekee yksikseen itsekseen, tallenteesta uhkaa tulla 100% asiallinen. Parhaimmillaan. Harkittu paketti mutta kuiva. Pituuttakin saattaa tulla liikaa. Tarvitaan 2 minuutin aikaraja ja Anthony Damicon hillittömyys, jotta videoon ei takuulla ehdi kyllästyä. Näin lyhyinä ne toimivat hyvin audiomuotoisena nk. cheat sheet’einä. No, kaikkien luentojen ei tietenkään ole tarkoitus olla tuota tasoa ja tyyliä. Voisikohan tallenteita tehdä verkkoyleisön läsnäollessa?
Kurssin aikana videoihin ilmestyi (yleisön pyynnöstä) stop-kohtia, pikakysymyksiä, joihin piti vastata oikein ennen kuin videon sai jatkumaan. Kaikista videoista oli tosin myös YouTube-versiot, ilman stoppeja.
Ohjelmointitehtävien valmistelu oli tehty huolella. Ohjeet olivat yksityiskohtaiset ja jopa harvinaisen monisanaiset. Amerikkalaisen (opetus-)kulttuurin piirteitä? Jos epäselvyyksiä silti oli, niin keskustelufoorumilla ne nostettiin esiin välittömästi. Kun tuhannet opiskelijat eri aikavyöhykkeiltä ryhtyvät hommiin, niin kurssin vetäjä saa palautetta 24/7. Coursera on toki varautunut tulvavaaraan; foorumilla on monista muistakin verkon palveluista tuttu suosittelusysteemi. Mitä enemmän kysymys tai ihmettely sai ääniä, sitä todennäköisimmin kurssin vetäjä reagoi siihen. Ja kyllä hän reagoikin, ihan kiitettävästi.
Harjoituksista oppi monenlaista.
Tehtäviä oli kaksi settiä, kumpikin omalle kahden viikon jaksolleen. Kaikissa koodattiin tietty funktio. Ensimmäisen jakson jälkeen opettaja kertoi, että niin moni valitteli tehtävien vaikeutta, että hän heltyy jakamaan kakkosjakson tehtävät pienemmiksi paloiksi. Mikä tapahtuikin. Tiedä sitten, auttoiko.
Palautuksille oli kaksi takarajaa, due date ja hard deadline. Jos ensimmäinen uhkasi mennä ohi, Apply Late Date -napista sai kliksuteltua lisäpäivän. Kurssin aikana lisäpäiviä sai käyttää viisi. Ellei niitä muistanut pyytää, pisteitä tippui, vaikka toimittikin ratkaisun ennen lopullista takarajaa.
Harjoitusten palautus ja arvostelu oli hoidettu kurssiin sopivalla tavalla: Courseran pilvilevyltä (Amazon) ladattiin R-ohjelma, joka tutki koodia muutaman sekunnin – ja tallensi sitten arvosanan kurssin kotisivulla olevaan taulukkoon. Jännittäviä sekunteja!
Monivalintatehtävät ovat kai välttämättömiä osallistujien oppimistulosten mittaamiseksi isoilla kursseilla. Niitä oli täälläkin, ohjelmointiharjoitusten lisäksi. Opiskelijana en itse erityisemmin perusta niistä. Aivan liian usein jää halju olo, että nyt yritetään jujuttaa, sanoja pyöritellään siihen malliin.
Keskustelufoorumi oli aluksi sekava, eikä mikään ihme. Niin moni voi kysyä mitä vaan. Myöhemmin Peng muokkasi alifoorumeita niin, että mm. viikottaisille tehtäville tuli kullekin omansa. Tämä oli hyvä veto.
Etukäteisarvio työmäärälle oli 3-5 tuntia per viikko. Tämä päti omalla kohdallani aika tarkkaan, mutta vain kurssin ensimmäisen puoliskon. Jälkimmäisellä aikaa meni tuplaten.
Tuntuiko MOOC nyt sitten jotenkin erityiseltä? Ei oikeastaan. Se iso plussa isosta ihmismäärästä on, että joukossa on osaavia ja avuliaita tyyppejä, jotka antavat vihjeitä jos tehtävät alkavat jumittaa. Kurssin kestäessä ei tietenkään ollut lupa paljastaa vastauksista liikaa.
Syntyikö kurssilla yhteisöllisyyttä? Vaikea sanoa. Twitter-risuaidalla #compdata sitä ainakin yritettiin. Luultavasti moni kuitenkin löysi keskustelufoorumeilta uusia, koodaamisesta ja datasta kiinnostuneita verkkotuttuja.
