Loppupohdintaa

Mitä opin?

Kurssi on nyt viimeisiä kirjaimia vaille valmis. Tiedän nyt kaivosvesistä ihan valtavasti enemmän kuin olisin arvellut koskaan tietäväni.

Kurssisuoritus koostui osaltani alun yhdessä aiheen ideoimiseen ja sopivien alueiden kartoitukseen Suomen vesistöistä, ennen kuin Sanna ryhmästämme keksi Suhangon kaivoksen. Sen jälkeen perehdyin aluksi ensin kalaportaisiin ja kaivosvesiin yleisesti, mm. lukemalla itsekin kurssimateriaalina olleita kalateistä ja kaivosvesistä kertovia arkitteleita, joihin osa oli perehtynyt jo bibliografia-tehtävän yhteydessä (olin itse siinä kohtaa vielä vesistöjen ennallistamissuunnittelu-lohkossa).

Kun aihe oli lyöty tarkemmin lukkoon, perehdyin alueen reunaehtoihin, etenkin vesistöihin ja niiden arvoihin ja herkkyyteen, tutkin mitoitusta, valuma-aluetta, sadantaa, selvitimme myös yhdessä paljon teknisiä puhdistusratkaisuja, niin teknisiä kuin kosteikkopuolen asioita.

Laura teki ison työn analyysiin ja tutkimukseen ja hän taulukoi yhteenvedon kokoamistamme puhdistusmenetelmistä sekä kaavion teksteineen niiden toiminnoista, loppukeväällä Lauran tyttären synnyttyä minä otin hieman isomman vastuun suunnitelman tarkemmasta piirtämisestä pohjakuvaksi ja leikkauksiksi. Uskoisin että työmäärä meni melko hyvin puoliksi, ja töitä tuli tehtyä tasaisesti kevään aikana, mutta toki työmäärä perinteisesti kasautui hieman loppuviikoille. Sanoisin, että työmäärä pysyi melko hyvin arvioidussa, ei ylittänyt sitä liikaa, eli 10 op lienee hyvä.

Jatkan tätä kirjoitusta nyt hieman tylsästi, sillä kurssin osaamistavoitteet oli esitetty kolmeen kategoriaan. Kirjoittelen tähän niiden alle, miten koin niiden toteutuneen omassa työssäni.


1.Opintojakson suoritettuaan opiskelija on perehtynyt johonkin maisemarakentamisen tekniseen erikoiskysymykseen.

Tämä kohta täyttyi kyllä, tutkimuskysymyskemme on varsin tekninen ja spesifi. Aiheenrajaus täytti tämän kohdan.

2.Opiskelija hahmottaa maisemarakentamisen teknisen tiedon hankintaan, tuottamiseen ja soveltamiseen liittyvät haasteet.

Haasteet hahmottuivat matkan varrella kyllä hyvin, tiedon löytäminen mielekkäistä lähteistä kesti hyvän tovin, ja lisäksi sitä piti haalia monesta lähteestä ja soveltaa parhaan ymmärryksen mukaan, onneksi löysimme joitakin hyviä suomalaisia lähteitä, jotka olivat melko tuoreita. Teimme laskelmia ja perehdyimme aiheisiin, jotka eivät olleet ennestään laisinkaan tuttuja.

Materiaalin tuottaminen jäi hieman pintaraapaisuksi, aikataulu tuli yksinkertaisesti vastaan ja piti priorisoida materiaali välttämättömiin ja yrittää pärjätä niillä, pyrkien esittämään ajatus ja toteutus silti mahdollisimman hyvin.

3.Opiskelija tuntee toteutussuunnittelun ja rakentamisen käytäntöjä sekä osaa hankkia, tuottaa ja soveltaa maiseman rakentamiseen liittyvää teknistä tietoa maisema-arkkitehdin työssä.

Kirjatentin avulla tuli perehdyttyä RT-kortistoon aiempaa laajemmalla haravalla, mikä oli hyvä, koska nyt sieltäkin osaa hakea tietoa tarvittaessa aiempaa paremmin. Uskoisin että tunnen nyt jotakuinkin toteutussuunnittelun käytäntöjä, ja olisin halunnut ehtiä tuottamaan enemmän detaljimateriaalia suunnitelmaan, jos aikaa olisi ollut enemmän: tarkempia periaateileikkauksia kasvualustoista jne. Ehdin näihin kuitenkin perehtyä hieman, ja tiedän jatkossa mistä hakea tietoa lisää.

Työohjelma

Työohjelma toteutui pääpiirteittäin, mutta emme aikataulua laatiessa osanneet aivan hahmottaa aiheen tarvitseman analyysin ja tutkimuksen määrää. Oletimme pääsevämme loppumateriaalin kimppuun 2-3vk aiemmin kuin todellisuudessa pääsimme. Siinä kohtaa kevättä olikin vielä vaikka miten paljon asioita, jotka vain piti selvittää, jos halusimme tehdä konseptista toimivan. Jälkikäteen on helppo nähdä, että näin tuntemattomille vesille astuessa pitäisi aina varautua 15op:n kokonaisuuteen, johon meillä kummallakaan ei ollut tänä keväänä mahdollisuuksia tai resursseja. Työmäärän tuppaa arvioimaan hyvin herkästi alakanttiin, ja tällä kertaa kävi myös niin, vaikka yritin yliarvoida sitä kevään alussa. Samasta ilmiöstä huomasin monien muidenkin kirjoittaneen blogikirjoituksissa.

Tästä syystä työn viimeistely jäi vähemmälle ajalle kuin oli tarkoitus, mikä on sikäli sääli, että vaikka kokonaisuus ja idea toivottavasti hahmottuu lopputuloksesta, olisi tietysti ollut mukavaa pystyä tekemään graafisesti muuta tutkimusta ja työmäärää vastaava kokonaisuus. Priorisoin kosteikkojen suunnittelussa ensisijaisesti muotoilun ja toimivuuden, ja esitystapa jäi toisarvoiseksi, ihan tietoisesti. Mutta, ainakin piirsin 10cm käyrät valtavalle alueelle koska halusin varmistua, että vesi valuu ihan oikeasti oikeaan suuntaan.

Kuten Juhana blogissaan toteaa, ”teknisten järjestelmien suunnittelu vei melkolailla terää varsinaiselta visiolta, joka kuitenkin taustalla oli olemassa”, sanoisin että sama tapahtui myös minulle, aiheeseen oli helppo hukkua ja rämpiä tiedon keskellä yrittäen löytää oleellisen epäoleellisesta. Toisaalta, jälkikäteen on helppo olla viisas, sillä tietää mikä oli oleellista tietoa. Uskoisin että jossain määrin täysin uuden asian äärellä on välttämätöntä tutkia kaikkea epäoleellistakin: mistä muutoin tietää mikä on epäoleellista? Taiteellinen puoli kuitenkin jäi tämän myötä hieman vähemmälle huomiolle, kuin alunperin olisi toivonut. Olen ihan tyytyväinen itse ideaan ja muotoiluun, mutta sen esityskuvien ja myös itse suunnitelman hiominen olisi tuonut ajatukset paremmin esiin. Muutama kierros vielä mittakaavan hiomista ja tarpeettoman karsimista olisi tehnyt suunnitelmalle hyvää. Tälle ei kuitenkaan jäänyt aikaa.

Kurssin aikana työmme fokus muuttui hieman ryhmän koon muuttuessa kolmesta kahteen, ja lisäksi aihetta tutkittuamme vaikutti viisaammalta ehdottaa suunnitelmaa lähemmäs itse kaivosta. Virkistyskäytön mahdollisuuksien tutkiminen jäi siksi lähinnä teoriaksi: mikäli alueella liikkuisi ihmisiä, esimerkiksi yhtiökumppaneita tai työntekijöitä, voisiko alue olla kiinnostava ympäristö oleskeluun? Kosteikot tarjoavat mielenkiintoisia mahdollisuuksia, mutta toki umpinaiset puhdistusyksiköt toimivat lähinnä rajaavana massana, mittakaavallaan perspektiiviä antavina elementteinä, ja avonaiset puhdistusyksiköt saattaisivat jo olla monikäyttöisempiä. Mutta lähtökohtaisesti kohteen sijainti sai aikaan sen, että virkistyskäytön tutkiminen alkoi tuntua toisarvoiselta itse suunnitelman toimivuuteen nähden.

Suoluonnon ja tulvaniittyjen käytöstä puhdistusprosesseissa opin lisää, kuten olin toivonut. Oli palkitsevaa tajuta, että tulvaympäristöt ilmeisesti sitovat typpeä erityisen hyvin. Muotoiluun olisi ollut mukavaa käyttää aikaa enemmän, samoin näiden tunnelmien tutkimiseen.

Eräs kysymys, joka viritti ajatuksia tässä kevään mittaan oli, että miten paljon tälllaiset projektit ovat viherpesua? Miten eettisiä nämä ovat? Toinen opponenttipari kysyi jotakuinkin näin kritiikissä: ”jos maisema-arkkitehti voi hoitaa luontoa pilaavien yhdiöiden ongelmat, niin loppuuko luonnon pilaaminen koskaan”. Se oli hieman eri vinkkelistä, kuin olin itse asiaa punniskellut, mutta samaan suuntaan kyllä.

Koen, että toteutettujen ongelma-asioiden korjaaminen tuskin on epäeettistä, pikemmin olisi epäeettistä olla tekemättä mitään, jos kerran keinoja olisi olemassa, mutta kieltämättä, jos kaivosyhtiö voi mainostaa olevansa ”vihreä” koska sen tuottamalla malmilla voidaan valmistaa akkuja tulevaisuuden sähköautoihin, jolloin autoilun tuottamat päästöt vähenee (kuten suhanko tosiaan asiansa myy), ja sitten siihen vielä lisätään tällainen viherrakenne, joka ”poistaa kaikki vesien ongelmat”, niin huomiotta jää kokonaan se tosiasia, että hankkeen yhteydessä 3 järveä kuivataan tai muutetaan rikastushiekka-altaiksi, jolloin koko niiden ekosysteemi tietysti tuhoutuu, tuhotaan valtavat alat maata, tuotetaan räjähdys- ja muilla aineilla valtavia määriä päästöjä ihan suoraan ilmakehään ja niin edelleen… Eli eihän tuosta ekologista saa oikein mitenkään. Ellei joku keksi robottia, joka voi kaivaa pieniä tunneleita myöten vain oleelliset asiat maan alla ja mieluiten sulattaa ne aurinkovoimaa hyödyntäen irti kiviaineisesta heti paikan päällä siellä maan alla. Mutta näin ollen tällainen vesistöihin päätyvän myrkyn neutraloiminen ennen kuin se päätyy sinne on toki kiva asia vesistöille, mutta todellisuudessa pikemmin silmänkääntötemppu, jolla ympäristörikos saadaan näyttämään vähän paremmalta.

Että kyllä, oman hankkeen eettisyys mietitytti pitkin kevättä, ja tässä kiireen loputtua sen osaa paremmin pukea sanoiksi. Ja sitten toisaalta, samaa luonnon tuhoamista synnyttää ihan jo nykyihmisen elämäntapa kaupunkeineen, lentoasemineen, satama-alueineen, ydinvoimaloineen ynnä muineen, että ehkä kaivosvesien spesifin ongelman vähentämisellä kumminkin on jotakin väliä.

Loppukritiikissä

Saimme hyvää palautetta ja tarkkaa kritiikkiä kurssin lopuksi. Haluan kiittää opponentteja, jotka olivat jaksaneet huolella perehtyä työhömme, ja antoivat hyviä ja osuvia huomioita! Työmme on tekninen, ja siitä tuli vielä teknisempi kuin alkuun arvasin.

Itse kritiikkitilaisuus oli kiinnostava ja herätti ajatuksia. Katariinan satuaiheisen työn yhteydessä professori Sinkkilä totesi, kuinka hyvä oli, ettei työssä ehdotettu kylttejä kertomaan saduista tai ympäristöstä, vaan pitää antaa katsojan mielikuvitukselle ja omille ajatuksille tilaa. Tällä lauseella Sinkkilä auttoi minua ymmärtämään jotakin, minkä jollain lailla olen jo ymmärtänyt, mutta en ole saanut ajatusta selkeäksi. Ohjeistuskyltit tappavat mielikuvituksen ja paikan, joka rakentuu mielikuvituksen varaan. Tästä minulla on melko hiljattain kokemustakin.


Vierailin kotikaupungissani joulun alla eräässä jääveistospuistossa, jossa oli satujen pohjalta tehty jääteoksia ja niistä oli koottu hurmaava satupolku. Se, että tungoksen takia tekstejä ei monen teoksen kohdalla päässyt lukemaan oli hyvä -kun niitä luki, ei enää katsonut ympäristöään ja nähnyt sitä yhtä taianomaisena. Mielestäni tämä välittyy jopa yllä olevista valokuvista. Kyltin kanssa oleva kuva – siinä ei ole jotain jännittävyyttä joka on tuossa menninkäisessä. Tekstien lukeminen vei näkemäni ja ajatukseni tiettyyn, annettuun kontekstiin, paikan tunnelman ja satumaisuuden sijaan. Lisäksi tekstejä lukiessa katse osui kaikenlaiseen pieneen arkiseen, kuten valosarjojen kaapeleihin tai vinoihin aidantolppiin. Satumaisuus lässähti.

Saimme loppukritiikissä palautetta, että työssämme on kenties henkselit, vyö, ja kaikki mahdollinen varmistamassa, että myrkyt todella poistuvat. Se oli hauskasti puettu ajatus, ja näin se varmaan vähän onkin: meille muotoutui alusta saakka tärkeäksi, kun aiheeseen perehtyi, että olisi ihanteellista, ettei luonnonsuon ja vesistön tarvitse kuormittua tämän kaivoksen vuoksi mieluiten ollenkaan. Ja yhdeksi johtotähdeksi muodostui myös, että mikäli tekniset puhdistusyksiköt jostain syystä lakkaisivat toimimasta /suodatusmateriaalit kyllästyisivätkin huomaamatta, olisi lisäkosteikot ja suo vielä bufferina, jotta sellaista tilannetta ei syntyisi, että myrkyt menevät suoraan herkkiin vesistöihin. Kenties innostuimme hieman liikaakin, en ihmettelisi. Pyrimme ikäänkuin 110% varmuuteen, mutta voi olla toki niin, että tuli ammuttua yli 160%… On helppo jälkikäteen uskoa, että luultavasti suunnitelmassa on pari ylimääräistä puhdistusyksikköä. Informaatiotulva ja täysin uusien asioiden omaksuminen teki meistä todennäköisesti ylivarovaisia.

Kiitos kurssista!

Loppukritiikissä Pirjo puhui kauniisti omien vahvuuksien hyödyntämisestä, kuinka hyviä töitä tulee erityisesti silloin, kun tekee uskollisena omille näkemyksilleen. Se on kaunis ajatus ja tavoite, ja huomaan, että tässä opiskelu- ja työarjen kiireessä omat näkemykset meinaa hukkua tietopaineen alle. Erityisesti tällaisena keväänä tuosta on kuitenkin hyvä saada muistutus. On ollut monella lailla rankka kevät, niin työmäärän kuin maailmantilanteen puolesta. Prosessi oli vaikea, mutta sitä tehdessä oli hauskaa, kun työparina oli avarakatseisesti asioista kiinnostuva ja haasteita pelkäämätön Laura, hänelle siis kiitos keväästä.

Kiitos myös kaikille muillekin, opettajille, luennoitsijoille ja erityisesti muille opiskelijoille, joiden työtä ja työprosessia olivat kiehtovia seurata kevään aikana.