Toinen työpaikka

Juuri kun olimme tottuneet ensimmäiseen sairaalaamme, olikin jo aika siirtyä uuteen paikkaan.

Aloitimme viikko sitten työt Bayangolin sairaalassa, joka on edelliseen verrattuna paljon suurempi ja modernimpi. Uusi työpaikka koostuu kolmesta rakennuksesta, jotka ovat lastensairaala, vanhustensairaala ja kaiken muun mahdollisen sisältävä yleissairaala. Sairaalassa työskentelee yksi kokoaikainen insinööri, joka on parhaillaan kesälomalla, mutta onneksi meillä on apuna hänen sijaisensa.

Uuden työpaikan päärakennus. Toimistomme sijaitsee 8. kerroksessa.

 

Sairaala vaikuttaa tosi uudelta laitteita myöten ja edelliseen sairaalaan verrattuna siellä on omat haasteensa. Työnkuva ei ole niinkään laitteiden korjaamista ja kokoamista vaan enemmänkin neuvontaa ja opastusta. Esimerkiksi tällä viikolla meille tuotiin kaksi sydänfilmilaitetta (=ekg), joiden sanottiin olevan rikki. Lopputulos oli se, että uudet laitteet olivat täysin ehjiä, mutta koska tekstit ja asetukset olivat englanniksi, kukaan ei ollut osannut vaihtaa asetuksia oikeanlaisiksi. Meidän tehtäväksemme jäi siis näyttää insinöörille ja sairaanhoitajille, miten laitteen asetuksia pääsee muuttamaan.

Englanninkielisen osaamisen puute onkin yksi suurimpia ongelmia täällä. Uudessa sairaalassa en ole tavannut vielä ketään, jonka kanssa olisin voinut käydä keskustelun englanniksi. Onneksi meillä on apunamme paikalliset tulkit, jotka kysyvät kysymyksiä puolestamme ja hoitavat puhelut mongoliksi eri henkilöiden kanssa. Englanninkielen osaamattomuus vaikeuttaa asiointia laitteiden valmistajien kanssa ja siksi olemmekin lähetelleet useita sähköposteja paikallisen sairaalainsinöörin puolesta, jotta saisimme esimerkiksi käyttöohjekirjoja joihinkin laitteisiin.

Myös uudessa sairaalassa on tuntunut siltä, että henkilökunta luottaa osaamiseemme. Kulunut viikko on ollut aika kiireinen, sillä olemme juosseet kolmen sairaalarakennuksen väliä tutkimassa potilasmonitoreita, hengityskonetta sekä ultraääni-, röntgen-, anestesia ja valoterapialaitteita.

Tilanne päällä leikkaussalissa, kun anestesialaitteen jäähdytin ei jäähdytä tarpeeksi.

 

Kesäharjoittelun tarkoitus ei ole ainoastaan auttaa insinöörejä sairaaloissa vaan myös vahvistaa kohdemaan insinöörien verkostoa. Lähdimmekin siis viikonlopuksi maaseudulle paikallisten insinöörien ja vapaaehtoisten kanssa. Vastaavanlaisia verkostoitumistapahtumia ei kuulemma ole aikaisemmin järjestetty paikallisille sairaalainsinööreille ja retken tarkoituksena olikin tehostaa eri sairaaloiden välistä yhteistyötä. Viikonloppu kului siis vaeltaessa ja Tšingis-kaanin patsaalla vieraillessa. Majoitus oli järjestetty tietenkin jurttiin.

Tšingis-kaanin patsas on rakennettu suurjohtajan muistoksi osoittamaan hänen syntymäpaikkaansa.

Kiipesimme patsaan huipulle posettamaan.

 

Meillä on jäljellä enää viikon verran töitä Mongoliassa ennen paluuta koti-Suomeen. Viimeinen viikko tulee olemaan kiireinen projekteja viimeistellessä sekä loppukonferenssin esityksiä valmistellessa.

Esittelyssä: Engineering World Health ja Oddariya

Sairaalatyössä on päästy alkuun, joten ajattelin nyt hieman kertoa kahdesta tämän kesäohjelman takana olevasta järjestöstä.

Engineering World Health sai alkunsa viisi vuotta sitten Amerikassa, kun erään tutkimuksen tuloksena paljastui, että kehitysmaihin lahjoitetuista sairaalalaitteista vain 60% on toimivia ja viiden vuoden jälkeen määrä on enää pari prosenttia. Lisäksi sairaaloiden henkilökunta ei usein osaa käyttää lahjoitettuja laitteita, koska käyttöohjekirjat puuttuvat, eikä sairaaloissa ole laiteteknikoita laitteita korjaamaan. Tätä ongelmaa ratkomaan perustettiin Engineering World Health (EWH), joka luo kansainvälistä verkostoa lääketieteellisen tekniikan insinööreille ja kouluttaa heitä, edistääkseen terveydenhuoltoa kehitysmaissa. EWH järjestää kesä- ja talviohjelmia Afrikassa, Keski-Amerikassa sekä Keski- ja Kaakkois-Aasiassa. Kaksi vuotta sitten Tanskan teknillinen yliopisto aloitti yhteistyön EWH:n kanssa tarjoamalla aloituskurssin pohjoismaalaisille opiskelijoille sen sijaan, että kurssi tarvitsisi suorittaa (kalliimpana) EWH:n järjestämänä kohdemaassa.

 

Mongolia on yksi EWH:n yhdestätoista kohdemaasta, joka tuli mukaan kuvioihin Oddariya-hyväntekeväisyysjärjestön kautta. Oddariya on mongolialainen järjestö, joka perustettiin pari vuotta sitten edistämään kotimaan terveydenhuoltojärjestelmää. Tällä hetkellä Mongoliassa on hyvin yleistä, että vakavan sairauden, kuten syövän, kohdatessa hoitoon hakeudutaan ulkomaille Kiinaan tai Etelä-Koreaan. Ulkomainen vaihtoehto on tietenkin vain rikkaille ja Mongolian terveydenhoitojärjestelmä onkin erittäin epätasa-arvoistava köyhempiä ihmisiä kohtaan, joiden ainoa mahdollisuus on saada välttävän tasoista hoitoa julkisissa sairaaloissa. Oddariyan ovatkin perustaneet ne, joilla on oma henkilökohtainen kokemus kotimaansa riittämättömästä terveydenhuollosta.

 

Kun Oddariya sitten löysi Engineering World Healthin ei mennyt kauaakaan, kun saatiin uusi kesäohjelma käyntiin. EWH on valinnut kurssilaiset, järjestänyt koulutuksen ja hoitanut kaikki matkustamiseen liittyvät käytännön asiat. Oddariya on laajojen verkostojensa ansiosta valinnut kohdesairaalat ja isäntäperheet sekä järjestänyt niin mahdottomasti ohjelmaa, että jokainen osallistuja tuntee varmasti olonsa kotoisaksi vieraassa maassa.

Tutustumisreissulla yhdessä kesäohjelmaan osallistuvista sairaaloista.

 

Kaikkia kesäohjelman osapuolia yhdistää halu muuttaa terveydenhuoltojärjestelmä potilaslähtöisemmäksi ja edistää turvallisuutta sairaaloissa. Kesäohjelman näkökulmasta potilasturvallisuuden edistäminen voi olla vaikka hygienian parantaminen lisäämällä käsien desinfiointipisteitä tai keksimällä uusi käytäntö räjähdysherkkien happipullojen siirtelyyn. Olen itse päässyt todistamaan, kuinka suuri intohimo kaikilla on työskennellä tämän projektin parissa. Esimerkiksi sairaaloissa henkilökunta on ottanut meidät todella hyvin vastaan ja kiireisinäkin hetkinä heiltä löytyy aikaa vastata kysymyksiimme. Yksi suurimmista haasteista ennakoitiin olevan luottamuksen rakentaminen paikallisiin terveysalan ammattilaisiin, mutta huoli on osoittautunut turhaksi. Heti ensimmäisenä päivänä henkilökunta kertoi avoimesti rikkinäisistä laitteistaan ja viikon mittaan kaikennäköistä Neuvostoliiton aikaista ultraäänimasiinaa on tuotu toimistoomme.

Toisaalta mongolialaisissa sairaaloissa työskentelemisen haasteena on ollut sairaaloiden nykyaikaisuus ja varallisuus. Tanskassa suoritetun aloituskurssin aikana meitä valmisteltiin pääasiassa mekaanisiin ongelmiin, joita ilmenee vanhoissa sairaalalaitteissa. Mongolialaisissa sairaaloissa, tai ainakin niissä joissa me työskentelemme, laitteisto on melko uutta. Viat ovat usein tukkoisten letkujen sijaan ohjelmistoissa, joiden korjaamiseksi tarvitaan koodeja, tai korjauksiin vaaditaan erityisiä varaosia laitteiden valmistajilta. Henkilökunnalla on kuitenkin suuri luottamus osaamiseemme, joka toisaalta luo paineita, mutta toisaalta toimii kannustuksena.

Lyhyesti todeten on ollut hurjan mielenkiintoista päästä osaksi tähän kesäohjelmaan ja päästä näkemään, mitä kaikkea saamme aikaiseksi seuraavina viikkoina!

Team Mongolia: EWH:n ja Oddariyan johtajat, EWH:n kesäharkkarit sekä paikalliset vapaaehtoiset

Ensisilmäys Mongoliaan

Lentomatka Pekingin kautta Ulaanbaatariin sujui varsin mutkattomasti. Kiinalaisen lentoyhtiön siivillä oli varsin kiinalainen meno ja lentokoneessa suurin hupi oli elokuvia edeltävien automainosten välissä esitettävä luksusvessanpönttömainos.

Ensimmäinen viikko on mennyt mongolian kieltä opiskellessa ja uuteen väliaikaiskotiin asettuessa. Mongolian kielen ja kulttuurin opetus järjestettiin yhteistyössä New Mongol Institute of Technologyn kanssa, jossa paikalliset opiskelijat opettivat meitä. Ensimmäinen haaste oli kyrillisten kirjaimien opetteleminen, jotka ovat samat kuin venäjässä muutamaa lisäkirjainta lukuunottamatta. Kyrilliset aakkoset ovat edelleen yleisesti käytössä Mongoliassa, vaikka neuvostoajoista on jo melkein 30 vuotta. Opetus on edennyt vauhdilla ja tähän mennessä jokainen osaa jo esitellä itsensä, toivottaa hyvät yöt ja huomenet, laskea miljoonaan ja tilata kaljaa.

Asiaa näkyvästä ja näkymättömästä kulttuurista sekä demo, miten ottaa karkkia kulhosta.

Saimme kokeilla Mongolian perinneasua, jota kutsutaan deeliksi.

Vapaaehtoisporukka ja maakoordinaattorit

Kulttuurishokkia ei ole tuntunut ollenkaan, mikä on ihanan isäntäperheen ansiota. Perheeseen kuuluu äiti, joka on autohuoltamon toimitusjohtaja, sekä 17-vuotiaat kaksoset. Kolmikerroksinen rivitaloasunto sijaitsee vartioidulla alueella kolmen kilometrin päässä keskustasta ja naapureina ovat muun muassa Kazakstanin ja Vanuatun suurlähetystöt. Kyyditykset yliopistolle ja takaisin hoitaa autonkuljettaja, joka poimii kyytiin muut samalla suunnalla asuvat kurssikaverini. Elinolosuhteet ovat siis varsin erilaiset verrattuna siihen, mihin meitä valmisteltiin.

Muutenkin ennakkoluulot Mongoliasta ovat osoittautuneet täysin vääriksi. Kuvien ja erään varsin harhaanjohtavan dokumentin, joka kertoo silkkitien matkustamisesta kuukaudessa, perusteella odotin Mongolian ja Ulaanbaatarin olevan betonielementeillä päällystetty neuvostokaupunki ilman toimivaa nettiä keskellä autiota erämaata. Ulaanbaatarin keskusta on aika moderni lasi-ikkunaisine pilvenpiirtäjineen. Pilvenpiirtäjien keskeltä löytyy temppeleitä ja suuri Tšingis-kaanin patsas. Keskusta ei ole kuitenkaan kovin suuri, vaan jo 7 kilometrin päässä ydinkeskustasta asuinalueet ovat värikäs sekamelska pieniä taloja ja jurttia.

Tšingis-kaanin patsas. Palatsin eteen on rakennettu jurttia turistien ihmeteltäväksi.

Sükhbaatar on kansallissankari, joka joukkoineen palautti Mongolian kiinalaisilta.

Kaupungin toinen puoli

Ulaanbaatarin liikenneruuhkia ohjaa liikennepoliisi, joka on kuulemma tyypillinen näky kommunistimaissa.

Erämaahan saimme kosketuksen, kun teimme viikonloppuretken Hustain kansallispuistoon. Kansallispuisto on tunnettu Mongolian kasvien ja eläinten tutkimuksesta sekä Przewalskinhevosen suojelusta. Przewalskinhevonen on maailman ainut villihevonen ja se on äärimmäisen uhanalainen. Hevosia on kasvatettu eläintarhoissa ja viime aikoina niitä on palautettu takaisin luontoon. Myös Korkeasaari on osallistunut tähän projektiin palauttamalla Suomessa kasvatetut Hannan ja Helmin takaisin Mongoliaan. Lähdimme safariajelulle kansallispuistoon ja onni potkaisi siinä, että onnistuimme näkemään muutamia villihevosia.

Mongolianvillihevosia

Safariauto, joka oppaan mukaan oli maailman paras auto, koska se oli venäläisten valmistama.

Kahden lyhyen vaelluksen aikana kävi selväksi, että erämaassa asutus on hyvin harvaa. Kumpuilevaa ruohomaata on silmänkantamattomiin ja yksittäisiä jurttia näkyy siellä täällä. Kuvissa Mongolian maasto saattaa näyttää yksipuoleiselta ja tylsältä, mutta se onkin asioita, joka selviää vain itse kokemalla. Eräs kurssikaveri sanoi, että seisominen mäen päällä tuntuu samalta kuin olisi yksin keskellä valtamerta. Tätä maailmaasyleilevää kokemusta vahvisti vielä se, että ensimmäistä kertaa koko viikon aikana pystyi tuntemaan, kuinka raikasta ilma oli Ulaanbaatarin saasteisiin verrattuna.

Leirikeskus. Majoitus oli tietenkin jurtissa, joissa nukkuminen muistutti kesämökkeilyä.

Korkeimpien kukkuloiden päällä on uskonnollisia paikkoja, joiden ympäri kävellään kolme kierrosta ja kasaan laitetaan kivi.

Mongolian kulttuuria pääsimme kuulemaan Colors of Mongolia -konsertissa. Ulkoilmakonsertti järjestettiin Choijin Lama -temppelin piha-alueella ja esitykset vaihtelivat vanhasta rituaalitanssista Coldplayhin ja Oopperan kummitukseen. Jokaisessa esityksessä oli mukana Mongolian omia hevosenpääviuluja.

Hevosenpääviuluja bändisoittimina

Ensimmäinen viikko on siis mennyt todella nopeasti ja olen todella innoissani kaikesta tulevasta. Vielä seuraavallakaan viikolla ei päästä sairaalatyön pariin, sillä koko kaupunki valmistautuu kolmepäiväiseen Naadam-festivaaliin.