Päättäjäiset

9 viikon kesäohjelma on tullut päätökseensä ja on kotimatkan aika. Viimeinen viikko meni vielä sairaalatöissä, vaikka samalla oli aika alkaa lopetella projekteja.

Vaikka päättäjäisiä alettiin juhlimaan melko ajoissa, työpäivät jatkuivat samanlaisina loppuun asti.

 

Päättäjäisiä juhlittiin neljänä iltana. Mongolian jakson aikana meillä oli tapana kokoontua joka keskiviikko ja laittaa yhdessä ruokaa jokaisen osallistujan kotimaan mukaan. Viimeisenä keskiviikkona olikin suomalaisen jälkiruuan vuoro ja päätin tehdä mustikkapiirakkaa. Piirakka-ainesten löytäminen oli haasteellisempaa kuin osasin kuvitella, sillä leipominen lihapasteijoita ja dumplingeita lukuunottamatta ei ole kovinkaan yleistä Mongoliassa. Vispikermaa löytyi ainoastaan hieman sivummalla sijaitsevasta kauppahallista.

Oddariya järjesti kesäohjelman lopetusjuhlan mongolialaisessa Yalgoon-asustemyymälässä. Ei ollut ihme, että yhden samppanjalasillisen jälkeen ihanat designit näyttivät vieläkin ihanammilta ja teki mieli ostaa koko kauppa tyhjäksi. Ennen kuin kukaan ehti käyttää viimeisiä tugrikkejaan, Oddariya ja Yalgoonin omistaja antoivat kaikille lahjakassit kiitokseksi kuluneesta kesästä.

Perjantaina oli loppukonferenssin vuoro. Jokainen työpari piti esityksen valitsemastaan aiheesta ja aiheet vaihtelivat ultraäänilaitteen puhdistamisesta WHO:n ohjeisiin lääkinnällisten laitteiden lahjoittamiselle. Minä ja parini esittelimme haastattelututkimuksemme tulokset sekä ehdotukset sairaalalaitteiden vikojen ja huollon seurannalle. Koska yleisö oli insinöörejä ja sairaanhoitajia useista eri sairaaloista, tulkki käänsi esitykset mongoliksi.

Konferenssi pidettiin yhdessä Ulaanbaatarin aluesairaaloista.

 

Esitysten jälkeen oli jatkot sekä aika sanoa hyvästit niin paikallisille vapaaehtoisille kuin kurssikavereille. Innokkaimmat Mongolian tytöt suunnittelivat jo jälleennäkemistä viiden vuoden päähän. Osa heistä on tulossa Eurooppaan opiskelemaan ja tietenkin kutsuimme heidät kyläilemään niin Suomeen kuin Tanskaan. Eniten jään kaipaamaan ranskalaista ystävääni, mutta meidän hyvästimme olivat itkun sijasta pelkkää naurua. Illan päätteeksi käsilaukkuni jäi vahingossa ranskalaiselle ja totesimme, että se on vain muistutus meille kummallekin tavata uudestaan.

Lähtöä edeltävänä iltana host-perheeni järjesti läksiäisjuhlat minulle sekä host-veljelleni, joka on lähdössä opiskelemaan yliopistoon Amerikkaan. Koko päivä oli pelkkää perunoiden pesua ja ruuanlaittoa, mutta illalla talo täyttyi sukulaisista, joista osan olin ehtinyt tavata jo Naadamin aikaan. Amerikkalainen kurssikaverini tuli myös vieraaksi, sillä meillä molemmilla oli lennot seuraavana aamuna.

Mongolialaisessa juhlapöydässä on virhe syödä ensimmäistä ruokalajia paljon, koska uusia herkkuvateja kannetaan pöytään jatkuvalla syötöllä pitkin iltaa.

 

Yleisesti koko kesä lentomatkoineen meni täysin ilman vastoinkäymisiä, mutta sykkeet meinasivat nousta pari päivää ennen lähtöä, kun huomasin katsoa paluulippuani hieman tarkemmin. Lipussa luki, että minun pitää vaihtaa terminaalia Moskovassa ja lyhyen ajatteluketjun tuloksena tajusin, että Venäjällehän tarvitsee viisumin. Asiaa ei helpottanut se, että pienen googlettelun jälkeen löysin Suomen Kuvalehden artikkelin siitä, miten viisumittomat matkustajat laitetaan putkaan välilaskun ajaksi. Pikainen konsultointi matkaajakamuilta paljasti, että transfer-viisumi koskeekin vain niitä, jotka ovat lentokentällä yli 24 tuntia.

Kirjoitan tätä postausta parhaillaan Moskovassa (ja onneksi putkaan joutumatta). Viimeinen blogipostaus ilmestyy vielä sitten, kun olen palannut kotimaahan.

”Baishte, Mongolia!” = Näkemiin

Intensiivikurssi

Saavuin Kööpenhaminaan pari viikkoa sitten sunnuntaina ja Biomedical Instrumentation -kurssi alkoi heti seuraavana päivänä. Jotta kukaan kurssilainen ei olisi kuvitellut tulleensa kaupunkilomalle, heti alkajaisiksi pidettiin monivalintakoe yli 100-sivuisesta materiaalista, joka käsitteli sähkötyöturvallisuutta ja yleistä vianetsintää. Onneksi professori oli ladannut etukäteen kurssin kotisivulle harjoituskokeen, jonka sisältö oli melko samanlainen varsinaiseen kokeeseen verrattuna. Päivä jatkui vielä toisella kokeella, jossa testattiin kurssilaisten lähtötaso tavallisista sähköpiireistä ja peruslaskutoimituksista. Testissä huomasi, kuinka syvälle muistin syövereihin muuntajien ja virtalähteiden toiminta oli hautautunut. Mitä enemmän aikaa käytti miettimiseen, sitä vähemmän ehti vastaamaan.

Myöhään illalla kaikki nappulat alkoivat näyttää samoilta.

Alkujärkytyksen jälkeen päästiin oikeisiin hommiin. Kurssilla ei ole luentoja ollenkaan, vaan koko kolme viikkoa suoritamme käytännönharjoituksia pareittain. Ensimmäisen viikon aikana jokaisen parin piti suorittaa vähintään neljä työpajaa päivässä, joissa harjoiteltiin perustaitoja, kuten juottamista, jatkojohdon tekemistä ja komponenttien tunnistamista. Pajat oli toteutettu tosi luovasti ja mieleenpainuvin työpaja oli H. C. Ørstedin (= tanskalainen keksijä) Escape Room, jossa piti mitata vastuksia ja tutkia pääkallon rakennetta koodien löytämiseksi. Yleisesti työpajat olivat aika vaativia ja 7-tuntisten päivien jälkeen olo oli kuin palaneella sulakkeella. Ensimmäinen viikon huipentui siihen, kun professori otti yksitellen jokaisen parin tekemän jatkojohdon luokan eteen ja kiskaisi molemmista päistä nähdäkseen, oliko johdot ruuvattu kunnolla kiinni. Oma nahka pelastui sillä, että suurin osa pareista (minä myös) oli unohtanut laittaa nimensä omaan työhönsä.

Sulakkeita kärähti välillä muuallakin kuin omassa päässä.

Juottamista🍺

Imupumppu avattuna…

… ja pumpun moottori.

Seuraavat kaksi viikkoa parityöt jatkuvat niin, että jokainen perehtyy yhteen laitteeseen per päivä. Olen päässyt muun muassa kokoamaan anestesialaitetta, rakentamaan jännitelähdettä ja kalibroimaan tippaa. Käytännössä huomaa sen, miten paljon opettavaisempaa on ottaa ruuvimeisseli käteen itse sen sijaan, että lukisi teoriaa monisteista. Jokaisen laitteen mukana on käyttöohjeet vähintäänkin rinnakkaisesta mallista, joita on tietenkin seurattava laitteen toiminnan ymmärtämiseksi. Tämän kurssiosuuden päätteeksi on lopputentti, joka (valitettavasti) toteutetaan taas monivalintakysymyksillä.

Sentrifugin moottoria laitetaan paikoilleen.

Meitä kurssilaisia on yhteensä noin 35, joista 11 lähtee Mongoliaan ja parikymmentä Nepaliin. Mukana on myös  opiskelijoita, jotka ovat ottaneet elektroniikkakurssin vain yleisestä kiinnostuksesta. Suurin osa joukosta on tanskalaisia, mutta mukana on myös 5 norjalaista, italialainen, kiinalainen(?) ja minä ainoana suomalaisena. Ainoana suomalaisena oleminen ei aina ole ollut helppoa, koska tanskalainen enemmistö kurssiassareita myöten unohtaa usein, etten puhu äidinkielenäni mitään skandinaavista kieltä. Tässä tulee siis kannanottoni pakkoruotsin puolesta: vaikka ruotsia ei puhuta juurikaan muualla kuin Ruotsissa, sen sujuva osaaminen edistää kommunikointia koko muun Pohjois-Euroopan kanssa.

Yleisesti opiskelua Tanskan teknillisessä yliopistossa on vaikea verrata opiskeluun Aallossa, koska käymäni kurssi on niin erikoislaatuinen ja räätälöity, etten usko sen vastaavan yleistä kurssitasoa DTU:lla. Aallon suuntaan voin kuitenkin sanoa sen, että jos haluaa opiskelijoiden osaavan asiat perusteellisesti, käytännön töiden määrää ei missään nimessä tulisi vähentää. Myös täällä opiskelijoilta kerätään kurssipalautetta aktiivisesti, eikä sen antamista kannata jättää tekemättä, varsinkin jos haluaa käytäntöihin muutoksia.

 

Uusi matka, uusi blogi

Ensimmäinen blogini Singahdus Singaporeen sai pikkusiskon nimeltä Sairaalareissu! Singahdus Singaporeen kertoi vaihto-opiskelustani Singaporessa sekä matkustelusta Kaakkois-Aasiassa. Blogin viimeinen postaus päättyi sanoihin: ”Kunhan uuden blogin nimi ei ole Singahdus Siperiaan”. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että päädyin lähtemään kesäharjoitteluun hieman Siperian alapuolelle Mongoliaan.

Sairaalareissu kertoo kahden kuukauden mittaisesta kesäharjoittelusta, joka vie minut Kööpenhaminan kautta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Kesäharjoittelu on Tanskan teknillisen yliopiston (DTU) ja Engineering World Healthin (EWH) yhdessä järjestämä ohjelma, jonka tarkoitus on kouluttaa opiskelijaryhmä korjaamaan sairaalalaitteita kehitysmaissa. Ensimmäiset kolme viikkoa kertaamme DTU:lla sähkötekniikan ja elektroniikan perusteet ja opettelemme yleisimpien sairaalalaitteiden toiminnot sekä vianetsinnän ja korjaamisen. Opetusosuuden jälkeen 11 henkinen ryhmämme lentää Ulan Batoriin, jossa ensimmäinen viikko kuluu Mongolian kielen ja kulttuurin opetuksessa. Siellä jakaudumme pareihin niin, että jokaiselle parille annetaan oma sairaala. Sairaalatyötä jatkuu elokuun puoliväliin asti, jonka jälkeen lennän takaisin Suomeen.

Kuulin kesäohjelmasta ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun näin mainoksen Aallon nettisivuilla. Ohjelma järjestettiin silloin ainoastaan Nepalissa ja luettuani esittelytekstin päätin heti, että haluan lähteä mukaan. Olin kuitenkin lähdössä vaihtoon, joten jouduin lykkäämään kesäohjelmaan hakua vuodella eteenpäin. Palattuani vaihdosta koululla kävi yksi edellisen vuoden kesäkurssilainen kertomassa EWH:n ohjelmasta. Esitys teki todella suuren vaikutuksen ja innostuin entistä enemmän. Yllättäen sain kuitenkin työtarjouksen työpaikasta, jonne olin hakenut aikaisemmin, mutta en ollut tullut valituksi. Seuraava kesä menikin siis yhdessä maailman parhaimmista työpaikoista ja EWH:n ohjelma joutui odottamaan vielä vuoden. Viime talvena päätin, että nyt on vihdoinkin aika lähteä ulkomaille, joten lähetin hakemuksen (kamalassa kiireessä ja viimeisenä hakupäivänä). Hakemus oli kuitenkin mennyt perille ja sain kutsun Skype-haastatteluun. Olin hakenut ensisijaisesti Nepaliin, koska tiesin maan sijainnin ja pääkaupungin, mutta haastattelussa minulta kysyttiinkin, haluaisinko sittenkin lähteä Mongoliaan. En tiennyt Mongoliasta yhtään mitään ja odotin jännityksessä, testaako haastattelija maantietoani. Tarkempia haastattelukysymyksiä ei tullut ja vastasin kyllä.

Matkajärjestelyt menivät aika sujuvasti. Kurssimaksua vastaan EHW järjesti opetuksen, majoitukset, viisumit ja muut käytännön asiat sekä antoi selkeän aikataulun missä olla ja milloin. Omaksi hoidettavaksi jäi vain lentojen ostaminen ja majoituksen etsiminen Tanskasta. Vaihto-opiskeluun verrattuna kesäkurssi tuntuu siis valmiiksi järjestetyltä pakettimatkalta. Omalta osaltani matkavalmistelut oli liiankin helppo jättää viimeiseen iltaan ja rinkan pakkaaminen tuntui aika ylivoimaiselta varsin railakkaiden kesäjuhlien jälkeen. Hieman huolimaton pakkaaminen johti siihen, että lentokentällä laukkuni jäi erikoistarkastukseen. Syynä oli se, että evääksi ottamani banaaninpuolikkaat olivat jotenkin verrattavissa nesteisiin.

Oikeasti ei naurattanut yhtään, koska rinkka painoi kolmen ruumiin verran eikä kukaan ole vieläkään opettanut, miten hihnat kuuluu säätää.

Tanskaan on kuitenkin saavuttu ja sähkötekniikan kurssi on jo yli puolivälin!