Epilogi

Huono omatunto blogin päivittämisen, tai päivittämättömyyden, suhteen kasvoi lopulta niin suureksi, että sain viimeinkin aikaiseksi palata viime kesän muistoihin ja kirjoitettua tämänkin tarinan päätökseensä.

Paimentolaisten päivä

Poliisien paraati, jossa pitkät ansiomerkkirivistöt ovat muisto neuvostoajoilta.

Näytösratsastajia Naadam-festivaalin avajaisissa.

 

Jatkolento Moskovasta Helsinkiin meni ilman kommelluksia ja matkatavaratkin saapuivat perille. Vastassa kentällä oli poikaystäväni, joka sai kantaakseen entistäkin painavamman rinkkani. Lähdimme junalla kohti keskustaa, josta oli tarkoitus ottaa metro kotiin. Rautatieasemalla salaisuuden verho alkoi raottua, kun poikaystäväni paljasti, ettemme olleetkaan matkalla kotiin vaan hotelliin! Ruusut ja hotellin aamupala olivat paras tapa juhlistaa jälleennäkemistä.

Näin neljän kuukauden jälkeen aika on sopivasti kullannut muistot Mongoliasta. Tuntuu mukavalta olla takaisin kotimaassa, jossa vessapaperit saa heittää vessanpönttöön ja suojatien merkitys on muutakin kuin raidat kadussa. Mongoliasta jäi mieleen myös värikäs paimentolaiskulttuuri, silmänkantamattomiin jatkuvat laidunmaisemat eläimineen ja jurttineen sekä tietenkin ihanaa isäntäperheeni.

Paljon temppeleitä tuhoutui neuvostoaikana, mutta kaupungin keskeltä löytyy silti pieni pala historiaa.

Joku sanoi, että mongolialainen ilman hevosta on kuin lintu ilman siipiä.

Kiitän host-äitiäni ja -siskoani siitä, että he veivät minua viikonloppuisin retkille ja tutustuttivat minut Mongolian tapoihin ja kulttuuriin.

 

Marraskuussa sain vieraan. Ranskalainen ystäväni Mongolian reissulta tuli pitkäksi viikonlopuksi kyläilemään luokseni. Käsilaukku, jonka ystäväni lupasi tuoda tullessaan oli tietenkin unohtunut hänen kotiinsa, mutta pidimme tätä uutena lupauksena jälleennäkemisestä. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt Suomessa, joten Helsingissä olisi riittänyt esiteltävää pidemmäksikin ajaksi. Viimeisenä päivänä oli tietenkin mentävä pitkistä jonoistaan tunnetuksi tulleeseen Amos Rex -näyttelyyn. Ajallinen taktikointi kannatti sen verran, että maanantaiaamuna kello 11 jonotusaika oli vain 15 minuuttia.

Amos Rexissä oli mahdotonta saada onnistunutta kuvaa värien kanssa, mutta tärkeintä kuvassa ovatkin Mongoliasta tuodut kašmir-huivi ja -villapaita.

Vein vieraani tutustumaan Otaniemen sitsikulttuuriin.

 

Nyt olisi aika aloittaa suunnitelmien tekeminen ensi kesäksi, mikä itselläni tarkoittaa kesätyöpaikan metsästystä Suomesta. Mikäli sinä tai ystäväsi haluatte auttaa kehitysmaan sairaaloita ja samalla viettää unohtumattoman kesän, suosittelen koko sydämestäni hakemaan Engineering World Healthin kesäohjelmiin, joista Nepalin ohjelma tullaan tekemään yhdessä Tanskan teknillisen yliopiston kanssa. Mongolian kesäohjelma oli niin ainutlaatuinen, ettei minulla ole varmuutta siitä, tullaanko se järjestämään vielä uudelleen. Itse en voisi olla kiitollisempi siitä, että sattuma johdatti minut niin mielenkiintoiseen ja lämminhenkiseen maahan, josta käteen jäi unohtumattomia kokemuksia ja uusia ystäviä.

Me kesäharjoittelijat ja kielikurssin ohjaajamme, joista jotkut lähtivät kesän lopuksi Eurooppaan suorittamaan yliopisto-opintojaan.

Päättäjäiset

9 viikon kesäohjelma on tullut päätökseensä ja on kotimatkan aika. Viimeinen viikko meni vielä sairaalatöissä, vaikka samalla oli aika alkaa lopetella projekteja.

Vaikka päättäjäisiä alettiin juhlimaan melko ajoissa, työpäivät jatkuivat samanlaisina loppuun asti.

 

Päättäjäisiä juhlittiin neljänä iltana. Mongolian jakson aikana meillä oli tapana kokoontua joka keskiviikko ja laittaa yhdessä ruokaa jokaisen osallistujan kotimaan mukaan. Viimeisenä keskiviikkona olikin suomalaisen jälkiruuan vuoro ja päätin tehdä mustikkapiirakkaa. Piirakka-ainesten löytäminen oli haasteellisempaa kuin osasin kuvitella, sillä leipominen lihapasteijoita ja dumplingeita lukuunottamatta ei ole kovinkaan yleistä Mongoliassa. Vispikermaa löytyi ainoastaan hieman sivummalla sijaitsevasta kauppahallista.

Oddariya järjesti kesäohjelman lopetusjuhlan mongolialaisessa Yalgoon-asustemyymälässä. Ei ollut ihme, että yhden samppanjalasillisen jälkeen ihanat designit näyttivät vieläkin ihanammilta ja teki mieli ostaa koko kauppa tyhjäksi. Ennen kuin kukaan ehti käyttää viimeisiä tugrikkejaan, Oddariya ja Yalgoonin omistaja antoivat kaikille lahjakassit kiitokseksi kuluneesta kesästä.

Perjantaina oli loppukonferenssin vuoro. Jokainen työpari piti esityksen valitsemastaan aiheesta ja aiheet vaihtelivat ultraäänilaitteen puhdistamisesta WHO:n ohjeisiin lääkinnällisten laitteiden lahjoittamiselle. Minä ja parini esittelimme haastattelututkimuksemme tulokset sekä ehdotukset sairaalalaitteiden vikojen ja huollon seurannalle. Koska yleisö oli insinöörejä ja sairaanhoitajia useista eri sairaaloista, tulkki käänsi esitykset mongoliksi.

Konferenssi pidettiin yhdessä Ulaanbaatarin aluesairaaloista.

 

Esitysten jälkeen oli jatkot sekä aika sanoa hyvästit niin paikallisille vapaaehtoisille kuin kurssikavereille. Innokkaimmat Mongolian tytöt suunnittelivat jo jälleennäkemistä viiden vuoden päähän. Osa heistä on tulossa Eurooppaan opiskelemaan ja tietenkin kutsuimme heidät kyläilemään niin Suomeen kuin Tanskaan. Eniten jään kaipaamaan ranskalaista ystävääni, mutta meidän hyvästimme olivat itkun sijasta pelkkää naurua. Illan päätteeksi käsilaukkuni jäi vahingossa ranskalaiselle ja totesimme, että se on vain muistutus meille kummallekin tavata uudestaan.

Lähtöä edeltävänä iltana host-perheeni järjesti läksiäisjuhlat minulle sekä host-veljelleni, joka on lähdössä opiskelemaan yliopistoon Amerikkaan. Koko päivä oli pelkkää perunoiden pesua ja ruuanlaittoa, mutta illalla talo täyttyi sukulaisista, joista osan olin ehtinyt tavata jo Naadamin aikaan. Amerikkalainen kurssikaverini tuli myös vieraaksi, sillä meillä molemmilla oli lennot seuraavana aamuna.

Mongolialaisessa juhlapöydässä on virhe syödä ensimmäistä ruokalajia paljon, koska uusia herkkuvateja kannetaan pöytään jatkuvalla syötöllä pitkin iltaa.

 

Yleisesti koko kesä lentomatkoineen meni täysin ilman vastoinkäymisiä, mutta sykkeet meinasivat nousta pari päivää ennen lähtöä, kun huomasin katsoa paluulippuani hieman tarkemmin. Lipussa luki, että minun pitää vaihtaa terminaalia Moskovassa ja lyhyen ajatteluketjun tuloksena tajusin, että Venäjällehän tarvitsee viisumin. Asiaa ei helpottanut se, että pienen googlettelun jälkeen löysin Suomen Kuvalehden artikkelin siitä, miten viisumittomat matkustajat laitetaan putkaan välilaskun ajaksi. Pikainen konsultointi matkaajakamuilta paljasti, että transfer-viisumi koskeekin vain niitä, jotka ovat lentokentällä yli 24 tuntia.

Kirjoitan tätä postausta parhaillaan Moskovassa (ja onneksi putkaan joutumatta). Viimeinen blogipostaus ilmestyy vielä sitten, kun olen palannut kotimaahan.

”Baishte, Mongolia!” = Näkemiin

Toinen työpaikka

Juuri kun olimme tottuneet ensimmäiseen sairaalaamme, olikin jo aika siirtyä uuteen paikkaan.

Aloitimme viikko sitten työt Bayangolin sairaalassa, joka on edelliseen verrattuna paljon suurempi ja modernimpi. Uusi työpaikka koostuu kolmesta rakennuksesta, jotka ovat lastensairaala, vanhustensairaala ja kaiken muun mahdollisen sisältävä yleissairaala. Sairaalassa työskentelee yksi kokoaikainen insinööri, joka on parhaillaan kesälomalla, mutta onneksi meillä on apuna hänen sijaisensa.

Uuden työpaikan päärakennus. Toimistomme sijaitsee 8. kerroksessa.

 

Sairaala vaikuttaa tosi uudelta laitteita myöten ja edelliseen sairaalaan verrattuna siellä on omat haasteensa. Työnkuva ei ole niinkään laitteiden korjaamista ja kokoamista vaan enemmänkin neuvontaa ja opastusta. Esimerkiksi tällä viikolla meille tuotiin kaksi sydänfilmilaitetta (=ekg), joiden sanottiin olevan rikki. Lopputulos oli se, että uudet laitteet olivat täysin ehjiä, mutta koska tekstit ja asetukset olivat englanniksi, kukaan ei ollut osannut vaihtaa asetuksia oikeanlaisiksi. Meidän tehtäväksemme jäi siis näyttää insinöörille ja sairaanhoitajille, miten laitteen asetuksia pääsee muuttamaan.

Englanninkielisen osaamisen puute onkin yksi suurimpia ongelmia täällä. Uudessa sairaalassa en ole tavannut vielä ketään, jonka kanssa olisin voinut käydä keskustelun englanniksi. Onneksi meillä on apunamme paikalliset tulkit, jotka kysyvät kysymyksiä puolestamme ja hoitavat puhelut mongoliksi eri henkilöiden kanssa. Englanninkielen osaamattomuus vaikeuttaa asiointia laitteiden valmistajien kanssa ja siksi olemmekin lähetelleet useita sähköposteja paikallisen sairaalainsinöörin puolesta, jotta saisimme esimerkiksi käyttöohjekirjoja joihinkin laitteisiin.

Myös uudessa sairaalassa on tuntunut siltä, että henkilökunta luottaa osaamiseemme. Kulunut viikko on ollut aika kiireinen, sillä olemme juosseet kolmen sairaalarakennuksen väliä tutkimassa potilasmonitoreita, hengityskonetta sekä ultraääni-, röntgen-, anestesia ja valoterapialaitteita.

Tilanne päällä leikkaussalissa, kun anestesialaitteen jäähdytin ei jäähdytä tarpeeksi.

 

Kesäharjoittelun tarkoitus ei ole ainoastaan auttaa insinöörejä sairaaloissa vaan myös vahvistaa kohdemaan insinöörien verkostoa. Lähdimmekin siis viikonlopuksi maaseudulle paikallisten insinöörien ja vapaaehtoisten kanssa. Vastaavanlaisia verkostoitumistapahtumia ei kuulemma ole aikaisemmin järjestetty paikallisille sairaalainsinööreille ja retken tarkoituksena olikin tehostaa eri sairaaloiden välistä yhteistyötä. Viikonloppu kului siis vaeltaessa ja Tšingis-kaanin patsaalla vieraillessa. Majoitus oli järjestetty tietenkin jurttiin.

Tšingis-kaanin patsas on rakennettu suurjohtajan muistoksi osoittamaan hänen syntymäpaikkaansa.

Kiipesimme patsaan huipulle posettamaan.

 

Meillä on jäljellä enää viikon verran töitä Mongoliassa ennen paluuta koti-Suomeen. Viimeinen viikko tulee olemaan kiireinen projekteja viimeistellessä sekä loppukonferenssin esityksiä valmistellessa.

Oikeita töitä

Sanoista tekoihin ja oikeisiin töihin! Sairaalassa työskentelyyn on jo hiukan muodostunut rutiineja, joten tässä tarinaa siitä, mitä siellä on oikeasti tapahtunut.

Kohdesairaalamme on aluesairaala, josta löytyy muun muassa labrat ja röntgenet, mutta synnytykset ja leikkaukset tehdään muualla. Yksi suurimmista osastoista on ultraääniterapian osasto, jossa hoidetaan noin sata potilasta päivittäin. Suuren potilasmäärän vuoksi osaston laitteet ovat kovassa käytössä ja sen vuoksi olemmekin tehneet eniten yhteistyötä juuri ultraääniterapiaosaston kanssa. Yleisesti sairaala on ihan siistissä kunnossa ja nykyaikainen.

Sairaalassa on yksi sähköinsinööri, joka hoitaa sähköasennukset ja yksi yleisinsinööri, joka hoitaa kaiken muun. Sairaalassa kiertää myös lääkinnällisiin laitteisiin erikoistunut insinööri, joka kerran viikossa etsii viat ja korjaa kiireellisimmät tapaukset. Kukaan henkilökunnasta ei puhu englantia, joten henkilökunnan kanssa kommunikointi olisi mahdotonta ilman kahta paikallista vapaaehtoistulkkia, jotka ovat tukenamme työjakson ajan.

Minä ja paikalliset vapaaehtoiset

 

Saimme sairaalasta oman työhuoneen, jonne henkilökunta on tuonut laitteita tutkittavaksemme. Yleisin ongelma on ollut, että laite ”ei toimi”. Homma on yleensä alkanut siitä, että selvitämme itsellemme, miten jokin laite toimii ja sen jälkeen missä vika on. Tähän mennessä olemme korjanneet ultraääniantureita, joiden johdot on pitänyt juottaa uudestaan, koonneet neljä ultraäänianturin vartta vanhoista rikkinäisistä osista, korjanneet autoklaavin lämpömittarin ja puhdistaneet kaksi labranäytteiden analysaattoria. Lisäksi vikoja on ihmetelty potilasmonitorista ja pipeteistä. Päätavoite on tietenkin saada rikkinäiset laitteet takaisin käyttöön, mutta joidenkin laitteiden korjaaminen on ollut mahdotonta puuttuvien osien tai kadonneiden käyttöohjeiden takia.

Tässä mietitään paikallisen insinöörin kanssa, että mitä liuoksia voidaan käyttää vanhassa verinäytteiden analysaattorissa.

Hymyilyttää, kun rojukasasta löytyikin ehjiä osia ja ehjistä osista saatiin koottua toimivia välineitä.

 

Sairaalaviikkojen aikana saamme suorittaa itse valitsemamme kakkosprojektin sairaalan tehokkuuden, turvallisuuden tai viihtyvyyden lisäämiseksi. Koska laitteita tuntui olevan hujan hajan ympäri sairaalaa, otimme projektin aiheeksi sairaalalaitteiden paikannusjärjestelmän. Käytännössä tarkoitus oli selvittää, mistä henkilökunta tietää, missä huoneessa jokin laite on, mistä se on ostettu, milloin laite on viimeksi huollettu ja milloin se pitäisi huoltaa seuraavan kerran. Itse haastattelutilanne oli varsinainen rikkinäinen puhelin. Koska haastateltava ei puhunut englantia enkä minä osannut mongoliaa, tulkki joutui kääntämään hieman ontuvalla englannilla sekä kysymykset että vastaukset. Loppupäätelmiä piti vähän arvuutella, mutta selvisi, että laitteiden tiedot on kirjattu vihkoon ja jonkinnäköiseen excel-taulukkoon. Koska sairaalassa on melko vähän tietokoneita, järjestelmä on haastava pitää ajantasalla.

Maailman pelastamisessa on päästy hyvään vauhtiin, vaikka samaan aikaan luonnonvoimat ovat kääntyneet meitä vastaan. Viime aikoina Mongoliassa on ollut tosi kovia rankkasateita ja ukkosmyrskyjä. Puutteellisen infrastruktuurin takia pääkatuja ei erota Volgasta ja esimerkiksi sairaalan parkkipaikan läpi käveleminen vaatii toisinaan luovia ratkaisuja. Tulvat ovat katkoneet teitä ja siltoja, minkä vuoksi välillä on annettu yleinen määräys, että matkustelua kaupungin ulkopuolelle tulisi välttää.

Toinen vastoinkäyminen on ollut ruokamyrkytysten sarja, jonka vuoksi puolet tiimistämme on ollut sairaana. Täällä ruokamyrkytys voi tulla melkeinpä mistä vaan, mutta erityisiä syyllisiä ovat olleet hot pot -ravintolan äyriäiset sekä keilahallin pizza. Edes ravintoloiden valikoiminen ei ole auttanut, sillä kaksi tiimiläistä sairastui astetta paremman lounasravintolan kaalisalaatista. Uuden ohjeistuksen mukaan meidän on käsketty välttää hedelmiä, kananmunia ja KFC-pikaruokaravintolaa.

On todettu moneen kertaan, että on turha suunnitella yhtään mitään, koska kaikki menee kuitenkin päinvastoin. Vaikka mongolialaiset tekevät töitä normaalisti maanantaista lauantaihin kello 9-18, meidän sairaalastamme sattuu olemaan paljon porukkaa lomalla. Koska saimme jo tehtyä suurimman osan ennalta määrätyistä töistä, siirrymme viimeiseksi kahdeksi viikoksi uuteen sairaalaan toiselle puolelle kaupunkia.

Esittelyssä: Engineering World Health ja Oddariya

Sairaalatyössä on päästy alkuun, joten ajattelin nyt hieman kertoa kahdesta tämän kesäohjelman takana olevasta järjestöstä.

Engineering World Health sai alkunsa viisi vuotta sitten Amerikassa, kun erään tutkimuksen tuloksena paljastui, että kehitysmaihin lahjoitetuista sairaalalaitteista vain 60% on toimivia ja viiden vuoden jälkeen määrä on enää pari prosenttia. Lisäksi sairaaloiden henkilökunta ei usein osaa käyttää lahjoitettuja laitteita, koska käyttöohjekirjat puuttuvat, eikä sairaaloissa ole laiteteknikoita laitteita korjaamaan. Tätä ongelmaa ratkomaan perustettiin Engineering World Health (EWH), joka luo kansainvälistä verkostoa lääketieteellisen tekniikan insinööreille ja kouluttaa heitä, edistääkseen terveydenhuoltoa kehitysmaissa. EWH järjestää kesä- ja talviohjelmia Afrikassa, Keski-Amerikassa sekä Keski- ja Kaakkois-Aasiassa. Kaksi vuotta sitten Tanskan teknillinen yliopisto aloitti yhteistyön EWH:n kanssa tarjoamalla aloituskurssin pohjoismaalaisille opiskelijoille sen sijaan, että kurssi tarvitsisi suorittaa (kalliimpana) EWH:n järjestämänä kohdemaassa.

 

Mongolia on yksi EWH:n yhdestätoista kohdemaasta, joka tuli mukaan kuvioihin Oddariya-hyväntekeväisyysjärjestön kautta. Oddariya on mongolialainen järjestö, joka perustettiin pari vuotta sitten edistämään kotimaan terveydenhuoltojärjestelmää. Tällä hetkellä Mongoliassa on hyvin yleistä, että vakavan sairauden, kuten syövän, kohdatessa hoitoon hakeudutaan ulkomaille Kiinaan tai Etelä-Koreaan. Ulkomainen vaihtoehto on tietenkin vain rikkaille ja Mongolian terveydenhoitojärjestelmä onkin erittäin epätasa-arvoistava köyhempiä ihmisiä kohtaan, joiden ainoa mahdollisuus on saada välttävän tasoista hoitoa julkisissa sairaaloissa. Oddariyan ovatkin perustaneet ne, joilla on oma henkilökohtainen kokemus kotimaansa riittämättömästä terveydenhuollosta.

 

Kun Oddariya sitten löysi Engineering World Healthin ei mennyt kauaakaan, kun saatiin uusi kesäohjelma käyntiin. EWH on valinnut kurssilaiset, järjestänyt koulutuksen ja hoitanut kaikki matkustamiseen liittyvät käytännön asiat. Oddariya on laajojen verkostojensa ansiosta valinnut kohdesairaalat ja isäntäperheet sekä järjestänyt niin mahdottomasti ohjelmaa, että jokainen osallistuja tuntee varmasti olonsa kotoisaksi vieraassa maassa.

Tutustumisreissulla yhdessä kesäohjelmaan osallistuvista sairaaloista.

 

Kaikkia kesäohjelman osapuolia yhdistää halu muuttaa terveydenhuoltojärjestelmä potilaslähtöisemmäksi ja edistää turvallisuutta sairaaloissa. Kesäohjelman näkökulmasta potilasturvallisuuden edistäminen voi olla vaikka hygienian parantaminen lisäämällä käsien desinfiointipisteitä tai keksimällä uusi käytäntö räjähdysherkkien happipullojen siirtelyyn. Olen itse päässyt todistamaan, kuinka suuri intohimo kaikilla on työskennellä tämän projektin parissa. Esimerkiksi sairaaloissa henkilökunta on ottanut meidät todella hyvin vastaan ja kiireisinäkin hetkinä heiltä löytyy aikaa vastata kysymyksiimme. Yksi suurimmista haasteista ennakoitiin olevan luottamuksen rakentaminen paikallisiin terveysalan ammattilaisiin, mutta huoli on osoittautunut turhaksi. Heti ensimmäisenä päivänä henkilökunta kertoi avoimesti rikkinäisistä laitteistaan ja viikon mittaan kaikennäköistä Neuvostoliiton aikaista ultraäänimasiinaa on tuotu toimistoomme.

Toisaalta mongolialaisissa sairaaloissa työskentelemisen haasteena on ollut sairaaloiden nykyaikaisuus ja varallisuus. Tanskassa suoritetun aloituskurssin aikana meitä valmisteltiin pääasiassa mekaanisiin ongelmiin, joita ilmenee vanhoissa sairaalalaitteissa. Mongolialaisissa sairaaloissa, tai ainakin niissä joissa me työskentelemme, laitteisto on melko uutta. Viat ovat usein tukkoisten letkujen sijaan ohjelmistoissa, joiden korjaamiseksi tarvitaan koodeja, tai korjauksiin vaaditaan erityisiä varaosia laitteiden valmistajilta. Henkilökunnalla on kuitenkin suuri luottamus osaamiseemme, joka toisaalta luo paineita, mutta toisaalta toimii kannustuksena.

Lyhyesti todeten on ollut hurjan mielenkiintoista päästä osaksi tähän kesäohjelmaan ja päästä näkemään, mitä kaikkea saamme aikaiseksi seuraavina viikkoina!

Team Mongolia: EWH:n ja Oddariyan johtajat, EWH:n kesäharkkarit sekä paikalliset vapaaehtoiset