Päättäjäiset

9 viikon kesäohjelma on tullut päätökseensä ja on kotimatkan aika. Viimeinen viikko meni vielä sairaalatöissä, vaikka samalla oli aika alkaa lopetella projekteja.

Vaikka päättäjäisiä alettiin juhlimaan melko ajoissa, työpäivät jatkuivat samanlaisina loppuun asti.

 

Päättäjäisiä juhlittiin neljänä iltana. Mongolian jakson aikana meillä oli tapana kokoontua joka keskiviikko ja laittaa yhdessä ruokaa jokaisen osallistujan kotimaan mukaan. Viimeisenä keskiviikkona olikin suomalaisen jälkiruuan vuoro ja päätin tehdä mustikkapiirakkaa. Piirakka-ainesten löytäminen oli haasteellisempaa kuin osasin kuvitella, sillä leipominen lihapasteijoita ja dumplingeita lukuunottamatta ei ole kovinkaan yleistä Mongoliassa. Vispikermaa löytyi ainoastaan hieman sivummalla sijaitsevasta kauppahallista.

Oddariya järjesti kesäohjelman lopetusjuhlan mongolialaisessa Yalgoon-asustemyymälässä. Ei ollut ihme, että yhden samppanjalasillisen jälkeen ihanat designit näyttivät vieläkin ihanammilta ja teki mieli ostaa koko kauppa tyhjäksi. Ennen kuin kukaan ehti käyttää viimeisiä tugrikkejaan, Oddariya ja Yalgoonin omistaja antoivat kaikille lahjakassit kiitokseksi kuluneesta kesästä.

Perjantaina oli loppukonferenssin vuoro. Jokainen työpari piti esityksen valitsemastaan aiheesta ja aiheet vaihtelivat ultraäänilaitteen puhdistamisesta WHO:n ohjeisiin lääkinnällisten laitteiden lahjoittamiselle. Minä ja parini esittelimme haastattelututkimuksemme tulokset sekä ehdotukset sairaalalaitteiden vikojen ja huollon seurannalle. Koska yleisö oli insinöörejä ja sairaanhoitajia useista eri sairaaloista, tulkki käänsi esitykset mongoliksi.

Konferenssi pidettiin yhdessä Ulaanbaatarin aluesairaaloista.

 

Esitysten jälkeen oli jatkot sekä aika sanoa hyvästit niin paikallisille vapaaehtoisille kuin kurssikavereille. Innokkaimmat Mongolian tytöt suunnittelivat jo jälleennäkemistä viiden vuoden päähän. Osa heistä on tulossa Eurooppaan opiskelemaan ja tietenkin kutsuimme heidät kyläilemään niin Suomeen kuin Tanskaan. Eniten jään kaipaamaan ranskalaista ystävääni, mutta meidän hyvästimme olivat itkun sijasta pelkkää naurua. Illan päätteeksi käsilaukkuni jäi vahingossa ranskalaiselle ja totesimme, että se on vain muistutus meille kummallekin tavata uudestaan.

Lähtöä edeltävänä iltana host-perheeni järjesti läksiäisjuhlat minulle sekä host-veljelleni, joka on lähdössä opiskelemaan yliopistoon Amerikkaan. Koko päivä oli pelkkää perunoiden pesua ja ruuanlaittoa, mutta illalla talo täyttyi sukulaisista, joista osan olin ehtinyt tavata jo Naadamin aikaan. Amerikkalainen kurssikaverini tuli myös vieraaksi, sillä meillä molemmilla oli lennot seuraavana aamuna.

Mongolialaisessa juhlapöydässä on virhe syödä ensimmäistä ruokalajia paljon, koska uusia herkkuvateja kannetaan pöytään jatkuvalla syötöllä pitkin iltaa.

 

Yleisesti koko kesä lentomatkoineen meni täysin ilman vastoinkäymisiä, mutta sykkeet meinasivat nousta pari päivää ennen lähtöä, kun huomasin katsoa paluulippuani hieman tarkemmin. Lipussa luki, että minun pitää vaihtaa terminaalia Moskovassa ja lyhyen ajatteluketjun tuloksena tajusin, että Venäjällehän tarvitsee viisumin. Asiaa ei helpottanut se, että pienen googlettelun jälkeen löysin Suomen Kuvalehden artikkelin siitä, miten viisumittomat matkustajat laitetaan putkaan välilaskun ajaksi. Pikainen konsultointi matkaajakamuilta paljasti, että transfer-viisumi koskeekin vain niitä, jotka ovat lentokentällä yli 24 tuntia.

Kirjoitan tätä postausta parhaillaan Moskovassa (ja onneksi putkaan joutumatta). Viimeinen blogipostaus ilmestyy vielä sitten, kun olen palannut kotimaahan.

”Baishte, Mongolia!” = Näkemiin

Toinen työpaikka

Juuri kun olimme tottuneet ensimmäiseen sairaalaamme, olikin jo aika siirtyä uuteen paikkaan.

Aloitimme viikko sitten työt Bayangolin sairaalassa, joka on edelliseen verrattuna paljon suurempi ja modernimpi. Uusi työpaikka koostuu kolmesta rakennuksesta, jotka ovat lastensairaala, vanhustensairaala ja kaiken muun mahdollisen sisältävä yleissairaala. Sairaalassa työskentelee yksi kokoaikainen insinööri, joka on parhaillaan kesälomalla, mutta onneksi meillä on apuna hänen sijaisensa.

Uuden työpaikan päärakennus. Toimistomme sijaitsee 8. kerroksessa.

 

Sairaala vaikuttaa tosi uudelta laitteita myöten ja edelliseen sairaalaan verrattuna siellä on omat haasteensa. Työnkuva ei ole niinkään laitteiden korjaamista ja kokoamista vaan enemmänkin neuvontaa ja opastusta. Esimerkiksi tällä viikolla meille tuotiin kaksi sydänfilmilaitetta (=ekg), joiden sanottiin olevan rikki. Lopputulos oli se, että uudet laitteet olivat täysin ehjiä, mutta koska tekstit ja asetukset olivat englanniksi, kukaan ei ollut osannut vaihtaa asetuksia oikeanlaisiksi. Meidän tehtäväksemme jäi siis näyttää insinöörille ja sairaanhoitajille, miten laitteen asetuksia pääsee muuttamaan.

Englanninkielisen osaamisen puute onkin yksi suurimpia ongelmia täällä. Uudessa sairaalassa en ole tavannut vielä ketään, jonka kanssa olisin voinut käydä keskustelun englanniksi. Onneksi meillä on apunamme paikalliset tulkit, jotka kysyvät kysymyksiä puolestamme ja hoitavat puhelut mongoliksi eri henkilöiden kanssa. Englanninkielen osaamattomuus vaikeuttaa asiointia laitteiden valmistajien kanssa ja siksi olemmekin lähetelleet useita sähköposteja paikallisen sairaalainsinöörin puolesta, jotta saisimme esimerkiksi käyttöohjekirjoja joihinkin laitteisiin.

Myös uudessa sairaalassa on tuntunut siltä, että henkilökunta luottaa osaamiseemme. Kulunut viikko on ollut aika kiireinen, sillä olemme juosseet kolmen sairaalarakennuksen väliä tutkimassa potilasmonitoreita, hengityskonetta sekä ultraääni-, röntgen-, anestesia ja valoterapialaitteita.

Tilanne päällä leikkaussalissa, kun anestesialaitteen jäähdytin ei jäähdytä tarpeeksi.

 

Kesäharjoittelun tarkoitus ei ole ainoastaan auttaa insinöörejä sairaaloissa vaan myös vahvistaa kohdemaan insinöörien verkostoa. Lähdimmekin siis viikonlopuksi maaseudulle paikallisten insinöörien ja vapaaehtoisten kanssa. Vastaavanlaisia verkostoitumistapahtumia ei kuulemma ole aikaisemmin järjestetty paikallisille sairaalainsinööreille ja retken tarkoituksena olikin tehostaa eri sairaaloiden välistä yhteistyötä. Viikonloppu kului siis vaeltaessa ja Tšingis-kaanin patsaalla vieraillessa. Majoitus oli järjestetty tietenkin jurttiin.

Tšingis-kaanin patsas on rakennettu suurjohtajan muistoksi osoittamaan hänen syntymäpaikkaansa.

Kiipesimme patsaan huipulle posettamaan.

 

Meillä on jäljellä enää viikon verran töitä Mongoliassa ennen paluuta koti-Suomeen. Viimeinen viikko tulee olemaan kiireinen projekteja viimeistellessä sekä loppukonferenssin esityksiä valmistellessa.