Oikeita töitä

Sanoista tekoihin ja oikeisiin töihin! Sairaalassa työskentelyyn on jo hiukan muodostunut rutiineja, joten tässä tarinaa siitä, mitä siellä on oikeasti tapahtunut.

Kohdesairaalamme on aluesairaala, josta löytyy muun muassa labrat ja röntgenet, mutta synnytykset ja leikkaukset tehdään muualla. Yksi suurimmista osastoista on ultraääniterapian osasto, jossa hoidetaan noin sata potilasta päivittäin. Suuren potilasmäärän vuoksi osaston laitteet ovat kovassa käytössä ja sen vuoksi olemmekin tehneet eniten yhteistyötä juuri ultraääniterapiaosaston kanssa. Yleisesti sairaala on ihan siistissä kunnossa ja nykyaikainen.

Sairaalassa on yksi sähköinsinööri, joka hoitaa sähköasennukset ja yksi yleisinsinööri, joka hoitaa kaiken muun. Sairaalassa kiertää myös lääkinnällisiin laitteisiin erikoistunut insinööri, joka kerran viikossa etsii viat ja korjaa kiireellisimmät tapaukset. Kukaan henkilökunnasta ei puhu englantia, joten henkilökunnan kanssa kommunikointi olisi mahdotonta ilman kahta paikallista vapaaehtoistulkkia, jotka ovat tukenamme työjakson ajan.

Minä ja paikalliset vapaaehtoiset

 

Saimme sairaalasta oman työhuoneen, jonne henkilökunta on tuonut laitteita tutkittavaksemme. Yleisin ongelma on ollut, että laite ”ei toimi”. Homma on yleensä alkanut siitä, että selvitämme itsellemme, miten jokin laite toimii ja sen jälkeen missä vika on. Tähän mennessä olemme korjanneet ultraääniantureita, joiden johdot on pitänyt juottaa uudestaan, koonneet neljä ultraäänianturin vartta vanhoista rikkinäisistä osista, korjanneet autoklaavin lämpömittarin ja puhdistaneet kaksi labranäytteiden analysaattoria. Lisäksi vikoja on ihmetelty potilasmonitorista ja pipeteistä. Päätavoite on tietenkin saada rikkinäiset laitteet takaisin käyttöön, mutta joidenkin laitteiden korjaaminen on ollut mahdotonta puuttuvien osien tai kadonneiden käyttöohjeiden takia.

Tässä mietitään paikallisen insinöörin kanssa, että mitä liuoksia voidaan käyttää vanhassa verinäytteiden analysaattorissa.

Hymyilyttää, kun rojukasasta löytyikin ehjiä osia ja ehjistä osista saatiin koottua toimivia välineitä.

 

Sairaalaviikkojen aikana saamme suorittaa itse valitsemamme kakkosprojektin sairaalan tehokkuuden, turvallisuuden tai viihtyvyyden lisäämiseksi. Koska laitteita tuntui olevan hujan hajan ympäri sairaalaa, otimme projektin aiheeksi sairaalalaitteiden paikannusjärjestelmän. Käytännössä tarkoitus oli selvittää, mistä henkilökunta tietää, missä huoneessa jokin laite on, mistä se on ostettu, milloin laite on viimeksi huollettu ja milloin se pitäisi huoltaa seuraavan kerran. Itse haastattelutilanne oli varsinainen rikkinäinen puhelin. Koska haastateltava ei puhunut englantia enkä minä osannut mongoliaa, tulkki joutui kääntämään hieman ontuvalla englannilla sekä kysymykset että vastaukset. Loppupäätelmiä piti vähän arvuutella, mutta selvisi, että laitteiden tiedot on kirjattu vihkoon ja jonkinnäköiseen excel-taulukkoon. Koska sairaalassa on melko vähän tietokoneita, järjestelmä on haastava pitää ajantasalla.

Maailman pelastamisessa on päästy hyvään vauhtiin, vaikka samaan aikaan luonnonvoimat ovat kääntyneet meitä vastaan. Viime aikoina Mongoliassa on ollut tosi kovia rankkasateita ja ukkosmyrskyjä. Puutteellisen infrastruktuurin takia pääkatuja ei erota Volgasta ja esimerkiksi sairaalan parkkipaikan läpi käveleminen vaatii toisinaan luovia ratkaisuja. Tulvat ovat katkoneet teitä ja siltoja, minkä vuoksi välillä on annettu yleinen määräys, että matkustelua kaupungin ulkopuolelle tulisi välttää.

Toinen vastoinkäyminen on ollut ruokamyrkytysten sarja, jonka vuoksi puolet tiimistämme on ollut sairaana. Täällä ruokamyrkytys voi tulla melkeinpä mistä vaan, mutta erityisiä syyllisiä ovat olleet hot pot -ravintolan äyriäiset sekä keilahallin pizza. Edes ravintoloiden valikoiminen ei ole auttanut, sillä kaksi tiimiläistä sairastui astetta paremman lounasravintolan kaalisalaatista. Uuden ohjeistuksen mukaan meidän on käsketty välttää hedelmiä, kananmunia ja KFC-pikaruokaravintolaa.

On todettu moneen kertaan, että on turha suunnitella yhtään mitään, koska kaikki menee kuitenkin päinvastoin. Vaikka mongolialaiset tekevät töitä normaalisti maanantaista lauantaihin kello 9-18, meidän sairaalastamme sattuu olemaan paljon porukkaa lomalla. Koska saimme jo tehtyä suurimman osan ennalta määrätyistä töistä, siirrymme viimeiseksi kahdeksi viikoksi uuteen sairaalaan toiselle puolelle kaupunkia.

Esittelyssä: Engineering World Health ja Oddariya

Sairaalatyössä on päästy alkuun, joten ajattelin nyt hieman kertoa kahdesta tämän kesäohjelman takana olevasta järjestöstä.

Engineering World Health sai alkunsa viisi vuotta sitten Amerikassa, kun erään tutkimuksen tuloksena paljastui, että kehitysmaihin lahjoitetuista sairaalalaitteista vain 60% on toimivia ja viiden vuoden jälkeen määrä on enää pari prosenttia. Lisäksi sairaaloiden henkilökunta ei usein osaa käyttää lahjoitettuja laitteita, koska käyttöohjekirjat puuttuvat, eikä sairaaloissa ole laiteteknikoita laitteita korjaamaan. Tätä ongelmaa ratkomaan perustettiin Engineering World Health (EWH), joka luo kansainvälistä verkostoa lääketieteellisen tekniikan insinööreille ja kouluttaa heitä, edistääkseen terveydenhuoltoa kehitysmaissa. EWH järjestää kesä- ja talviohjelmia Afrikassa, Keski-Amerikassa sekä Keski- ja Kaakkois-Aasiassa. Kaksi vuotta sitten Tanskan teknillinen yliopisto aloitti yhteistyön EWH:n kanssa tarjoamalla aloituskurssin pohjoismaalaisille opiskelijoille sen sijaan, että kurssi tarvitsisi suorittaa (kalliimpana) EWH:n järjestämänä kohdemaassa.

 

Mongolia on yksi EWH:n yhdestätoista kohdemaasta, joka tuli mukaan kuvioihin Oddariya-hyväntekeväisyysjärjestön kautta. Oddariya on mongolialainen järjestö, joka perustettiin pari vuotta sitten edistämään kotimaan terveydenhuoltojärjestelmää. Tällä hetkellä Mongoliassa on hyvin yleistä, että vakavan sairauden, kuten syövän, kohdatessa hoitoon hakeudutaan ulkomaille Kiinaan tai Etelä-Koreaan. Ulkomainen vaihtoehto on tietenkin vain rikkaille ja Mongolian terveydenhoitojärjestelmä onkin erittäin epätasa-arvoistava köyhempiä ihmisiä kohtaan, joiden ainoa mahdollisuus on saada välttävän tasoista hoitoa julkisissa sairaaloissa. Oddariyan ovatkin perustaneet ne, joilla on oma henkilökohtainen kokemus kotimaansa riittämättömästä terveydenhuollosta.

 

Kun Oddariya sitten löysi Engineering World Healthin ei mennyt kauaakaan, kun saatiin uusi kesäohjelma käyntiin. EWH on valinnut kurssilaiset, järjestänyt koulutuksen ja hoitanut kaikki matkustamiseen liittyvät käytännön asiat. Oddariya on laajojen verkostojensa ansiosta valinnut kohdesairaalat ja isäntäperheet sekä järjestänyt niin mahdottomasti ohjelmaa, että jokainen osallistuja tuntee varmasti olonsa kotoisaksi vieraassa maassa.

Tutustumisreissulla yhdessä kesäohjelmaan osallistuvista sairaaloista.

 

Kaikkia kesäohjelman osapuolia yhdistää halu muuttaa terveydenhuoltojärjestelmä potilaslähtöisemmäksi ja edistää turvallisuutta sairaaloissa. Kesäohjelman näkökulmasta potilasturvallisuuden edistäminen voi olla vaikka hygienian parantaminen lisäämällä käsien desinfiointipisteitä tai keksimällä uusi käytäntö räjähdysherkkien happipullojen siirtelyyn. Olen itse päässyt todistamaan, kuinka suuri intohimo kaikilla on työskennellä tämän projektin parissa. Esimerkiksi sairaaloissa henkilökunta on ottanut meidät todella hyvin vastaan ja kiireisinäkin hetkinä heiltä löytyy aikaa vastata kysymyksiimme. Yksi suurimmista haasteista ennakoitiin olevan luottamuksen rakentaminen paikallisiin terveysalan ammattilaisiin, mutta huoli on osoittautunut turhaksi. Heti ensimmäisenä päivänä henkilökunta kertoi avoimesti rikkinäisistä laitteistaan ja viikon mittaan kaikennäköistä Neuvostoliiton aikaista ultraäänimasiinaa on tuotu toimistoomme.

Toisaalta mongolialaisissa sairaaloissa työskentelemisen haasteena on ollut sairaaloiden nykyaikaisuus ja varallisuus. Tanskassa suoritetun aloituskurssin aikana meitä valmisteltiin pääasiassa mekaanisiin ongelmiin, joita ilmenee vanhoissa sairaalalaitteissa. Mongolialaisissa sairaaloissa, tai ainakin niissä joissa me työskentelemme, laitteisto on melko uutta. Viat ovat usein tukkoisten letkujen sijaan ohjelmistoissa, joiden korjaamiseksi tarvitaan koodeja, tai korjauksiin vaaditaan erityisiä varaosia laitteiden valmistajilta. Henkilökunnalla on kuitenkin suuri luottamus osaamiseemme, joka toisaalta luo paineita, mutta toisaalta toimii kannustuksena.

Lyhyesti todeten on ollut hurjan mielenkiintoista päästä osaksi tähän kesäohjelmaan ja päästä näkemään, mitä kaikkea saamme aikaiseksi seuraavina viikkoina!

Team Mongolia: EWH:n ja Oddariyan johtajat, EWH:n kesäharkkarit sekä paikalliset vapaaehtoiset

Naadam Festivaali

Konsertteja, sukulaisten luona kyläilyä, lihansyöntiä ja pitkä viikonloppu. Kuulostaa suomalaiselta juhannukselta, mutta kyseessä on Mongolian kesäjuhla eli Naadam Festival.

Jousiammuntakilpailu

Naadam on kolmipäiväinen koko maan yhteinen juhlapyhä. Juhlan keskiössä on kolmen lajin urheilukilpailut, joissa maan mestarit kisaavat jousiammunnassa, painissa ja ratsastuksessa. Naadam on tärkeä osa mongolialaista kulttuuria ja siihen kuuluu urheilun lisäksi perinneasuun eli deeliin pukeutuminen sekä huushuur-lihapasteijoiden syöminen. Koska koko kaupunki on vapaalla Naadamin aikaan, emme mekään päässeet aloittamaan töitämme sairaalassa vielä tällä viikolla.

Onnistuimme saamaan liput loppuunmyytyyn avajaisseremoniaan, joka oli kisastadionilla. Avajaisissa oli monennäköistä tanssiesitystä, akrobatiaa hevosen selässä ja kamelikulkuetta. Esityksissä korostui, miten ylpeitä mongolialaiset ovat kasvavasta väestöstään ja uusista rakennushankkeista teollisuuden edistämiseksi. Esitysten symboliikka oli toisinaan vähän vaikeasti tulkittavaa, enkä ihan ymmärtänyt Joutsenlampi-balettitanssia keskellä työkoneita ja voimalinjaverkkoja.

Myös jakit pääsivät stadionille

Illalla lähdimme host-perheeni kesäasunnolle. On hyvin tyypillistä, että paikallisilla on kesäasunto kaupungin ulkopuolella, koska Ulaanbaatarin ilmanlaatu on toisinaan todella huono. Lapset viettävät kesälomansa asunnolla ja vanhemmat kulkevat sieltä kaupunkiin töihin. Mongoliassa ei ole paljoa järviä, joten kesäasunto sijaitsi metsän reunalla. Muiden tonttien tapaan koko alue oli aidattu ja pihalla asui vartija jurtassaan. Pelailimme pingistä ja söimme iltapalaksi lihapasteijoita maitokeitossa.

Kesäasunto ja vartijan jurtta

 

Naadamin toisena päivänä sain kunnon ryöpsäytyksen mongolialaista ruokakulttuuria. Lähdimme host-perheeni ystävien luokse maaseudulle ystäväperheen laidunmaille. Käytännössä alueella oli kaksi jurttaa, joissa työntekijät asuivat ja lampaat, vuohet, hevoset ja lehmät laidunsivat vapaasti niiden ympärillä. Alkajaisiksi joimme maitoteetä ja söimme nuudelikeittoa, jonka joukossa oli lammasta.

Vähän jännittää, että miten tässä pitäisi olla.

Keittolounaan jälkeen työntekijät lähtivät ajamaan lammaslauman pihalla olevaan aitaukseen. Koitin kysellä ystäväperheeltä, montako lammasta heillä on, mutta kenelläkään ei ollut aavistusta kokonaismäärästä. Tein päätelmän, että koska karja laiduntaa vapaasti, eläimiä syntyy ja kuolee eikä lukumäärä ole niin tarkalleen. Katseltuamme hetken lampaita, työntekijät valitsivat yhden ja teurastivat sen.

”Otappa Annika tästä lammas syliin”. Lammas näyttää tyytyväiseltä, ehkä siksi että hän ei ollut se joka joutui pataan.

Seuraavaa ruokalajia varten kokoonnuimme taas jurttaan istumaan. Jurtassa on eräänlainen tärkeysjärjestys, jonka mukaan kukin istuu. Perheen pää sekä muut tärkeät istuvat keskellä ja muut järjestäytyvät heidän viereensä. Vieraana ulkomaalaisena minut tietenkin laitettiin istumaan isännän ja host-äitini viereen.

Leuka loksahti auki, kun seuraava ruokalaji kannettiin eteemme. Tarjottimella höyryävän kuumana olivat äskettäin teurastetun lampaan sisäelimet. Host-siskoni kertoi herkukseen lampaan kivekset ja niistä isäntä sitten alkoikin leikkaamaan minulle suupalaa. En ollut ehtinyt edes nielaista edellistä, kun lautaseni täytettiin suupaloilla keuhkoja, sydäntä, maksaa ja ihan rehellistä läskiä. Siinä sitten hymyillen ja kiitellen pistelin kaiken poskeeni.

Sisäelinelämyksen jälkeen oli pakko saada vähän raitista ilmaa. Naapuri toi satuloidun hepan ja pääsimme tekemään pienen talutusratsastuskierroksen. Sillä aikaa työntekijät valmistivat meille vielä kolmannen liharuuan.

Aterian alkajaisiksi kaikille annettiin kämmenen kokoiset kivet, jotka olivat olleet padassa lihojen kanssa. Kivet olivat niin kuumat, ettei niitä voinut pitää kädessä paikallaan, ja tarkoitus olikin vaihdella kuumaa kiveä kädeltä toiselle. Tämä on perinne, jossa kuuman kiven tarkoitus on lieventää stressiä. Minulle kivenkääntely oli kaikkea muuta kuin stressiä lieventävä kokemus, sillä koitin koko ajan vilkuilla, että mitähän ihmettä tässä oikein pitää tehdä. Kun kivi oli jäähtynyt, se laskettiin pöydälle ja ruokailijoiden keskuudessa kierrätettiin suolaliemikulhoa, josta jokainen otti hörpyn.

Kolmantena ja vihdoinkin viimeisenä ruokalajina olivat lampaan lihaosat. Paloiteltu liha tuotiin jälleen kerran vadilla keskelle pöytää ja isäntä leikkaili siitä pienempiä palaisia kaikille. Tämän armottoman lihanmättämisen jälkeen oli mukava lähteä takaisin kaupunkiin.

Lihavuori ja kuuma kivi

 

Naadamin kolmantena päivänä lähdettiin vieläkin kauemmas maaseudulle vierailemaan sukulaisten luona. Sukulaiset asuvat pienissä taloissa, joten heidän kotiensa sijaan menimme pieneen lomakeskukseen lammen rannalle. Suvun vanhin tervehti poskipusulla ja sitten kävimme ruokapöytään istumaan.

Alkajaisiksi tarjolla oli majoneesisalaattia ja kylmää lihapataa. Alkupalojen jälkeen ei pidetty taukoa vaan pöytään kannettiin jälleen kerran vadillinen sisäelimiä. Toivoin syvästi, ettei ylireippaaksi jähmettynyt hymyni paljastanut todellisia ajatuksia tästä ruokalajista eikä tilanteessa auttanut muu kuin rouskutella hymyillen mitä eteen annettiin. Verellä täytettyjen kivesten kohdalla nieleminen alkoi tuottaa vaikeuksia, mutta hymy pysyi liimattuna, koska totuttuun tyyliin vuorossa oli vielä kolmas kattaus lampaan lihoja.

Raskaat liharuuat vaativat kunnon tauon, joten lähdimme metsään poimimaan mansikoita.

Jälkiruokapiknik lomakeskuksessa. Päivät maaseudulla ovat erittäin rentouttavia, koska puhelimesta katoaa kentät ja nettiyhteydet parin tunnin ajomatkan päässä kaupungista.

 

Naadam ei tietenkään ollut pelkkää syömistä vaan päiviin mahtui myös klassisen musiikin ja oopperan konsertti sekä perinteisen jousiammunnan oppitunti. Kaiken tämän humputtelun jälkeen on todella kiva päästä viimeinkin hommiin sairaalaan, jossa työt alkavat maanantaina.

Oli kunnia päästä moninkertaisen jousiammuntamestarin oppiin.

Host-sisarukseni ja kärsivälliset mongolian kielen tulkkini.

Ensisilmäys Mongoliaan

Lentomatka Pekingin kautta Ulaanbaatariin sujui varsin mutkattomasti. Kiinalaisen lentoyhtiön siivillä oli varsin kiinalainen meno ja lentokoneessa suurin hupi oli elokuvia edeltävien automainosten välissä esitettävä luksusvessanpönttömainos.

Ensimmäinen viikko on mennyt mongolian kieltä opiskellessa ja uuteen väliaikaiskotiin asettuessa. Mongolian kielen ja kulttuurin opetus järjestettiin yhteistyössä New Mongol Institute of Technologyn kanssa, jossa paikalliset opiskelijat opettivat meitä. Ensimmäinen haaste oli kyrillisten kirjaimien opetteleminen, jotka ovat samat kuin venäjässä muutamaa lisäkirjainta lukuunottamatta. Kyrilliset aakkoset ovat edelleen yleisesti käytössä Mongoliassa, vaikka neuvostoajoista on jo melkein 30 vuotta. Opetus on edennyt vauhdilla ja tähän mennessä jokainen osaa jo esitellä itsensä, toivottaa hyvät yöt ja huomenet, laskea miljoonaan ja tilata kaljaa.

Asiaa näkyvästä ja näkymättömästä kulttuurista sekä demo, miten ottaa karkkia kulhosta.

Saimme kokeilla Mongolian perinneasua, jota kutsutaan deeliksi.

Vapaaehtoisporukka ja maakoordinaattorit

Kulttuurishokkia ei ole tuntunut ollenkaan, mikä on ihanan isäntäperheen ansiota. Perheeseen kuuluu äiti, joka on autohuoltamon toimitusjohtaja, sekä 17-vuotiaat kaksoset. Kolmikerroksinen rivitaloasunto sijaitsee vartioidulla alueella kolmen kilometrin päässä keskustasta ja naapureina ovat muun muassa Kazakstanin ja Vanuatun suurlähetystöt. Kyyditykset yliopistolle ja takaisin hoitaa autonkuljettaja, joka poimii kyytiin muut samalla suunnalla asuvat kurssikaverini. Elinolosuhteet ovat siis varsin erilaiset verrattuna siihen, mihin meitä valmisteltiin.

Muutenkin ennakkoluulot Mongoliasta ovat osoittautuneet täysin vääriksi. Kuvien ja erään varsin harhaanjohtavan dokumentin, joka kertoo silkkitien matkustamisesta kuukaudessa, perusteella odotin Mongolian ja Ulaanbaatarin olevan betonielementeillä päällystetty neuvostokaupunki ilman toimivaa nettiä keskellä autiota erämaata. Ulaanbaatarin keskusta on aika moderni lasi-ikkunaisine pilvenpiirtäjineen. Pilvenpiirtäjien keskeltä löytyy temppeleitä ja suuri Tšingis-kaanin patsas. Keskusta ei ole kuitenkaan kovin suuri, vaan jo 7 kilometrin päässä ydinkeskustasta asuinalueet ovat värikäs sekamelska pieniä taloja ja jurttia.

Tšingis-kaanin patsas. Palatsin eteen on rakennettu jurttia turistien ihmeteltäväksi.

Sükhbaatar on kansallissankari, joka joukkoineen palautti Mongolian kiinalaisilta.

Kaupungin toinen puoli

Ulaanbaatarin liikenneruuhkia ohjaa liikennepoliisi, joka on kuulemma tyypillinen näky kommunistimaissa.

Erämaahan saimme kosketuksen, kun teimme viikonloppuretken Hustain kansallispuistoon. Kansallispuisto on tunnettu Mongolian kasvien ja eläinten tutkimuksesta sekä Przewalskinhevosen suojelusta. Przewalskinhevonen on maailman ainut villihevonen ja se on äärimmäisen uhanalainen. Hevosia on kasvatettu eläintarhoissa ja viime aikoina niitä on palautettu takaisin luontoon. Myös Korkeasaari on osallistunut tähän projektiin palauttamalla Suomessa kasvatetut Hannan ja Helmin takaisin Mongoliaan. Lähdimme safariajelulle kansallispuistoon ja onni potkaisi siinä, että onnistuimme näkemään muutamia villihevosia.

Mongolianvillihevosia

Safariauto, joka oppaan mukaan oli maailman paras auto, koska se oli venäläisten valmistama.

Kahden lyhyen vaelluksen aikana kävi selväksi, että erämaassa asutus on hyvin harvaa. Kumpuilevaa ruohomaata on silmänkantamattomiin ja yksittäisiä jurttia näkyy siellä täällä. Kuvissa Mongolian maasto saattaa näyttää yksipuoleiselta ja tylsältä, mutta se onkin asioita, joka selviää vain itse kokemalla. Eräs kurssikaveri sanoi, että seisominen mäen päällä tuntuu samalta kuin olisi yksin keskellä valtamerta. Tätä maailmaasyleilevää kokemusta vahvisti vielä se, että ensimmäistä kertaa koko viikon aikana pystyi tuntemaan, kuinka raikasta ilma oli Ulaanbaatarin saasteisiin verrattuna.

Leirikeskus. Majoitus oli tietenkin jurtissa, joissa nukkuminen muistutti kesämökkeilyä.

Korkeimpien kukkuloiden päällä on uskonnollisia paikkoja, joiden ympäri kävellään kolme kierrosta ja kasaan laitetaan kivi.

Mongolian kulttuuria pääsimme kuulemaan Colors of Mongolia -konsertissa. Ulkoilmakonsertti järjestettiin Choijin Lama -temppelin piha-alueella ja esitykset vaihtelivat vanhasta rituaalitanssista Coldplayhin ja Oopperan kummitukseen. Jokaisessa esityksessä oli mukana Mongolian omia hevosenpääviuluja.

Hevosenpääviuluja bändisoittimina

Ensimmäinen viikko on siis mennyt todella nopeasti ja olen todella innoissani kaikesta tulevasta. Vielä seuraavallakaan viikolla ei päästä sairaalatyön pariin, sillä koko kaupunki valmistautuu kolmepäiväiseen Naadam-festivaaliin.