Naadam Festivaali

Konsertteja, sukulaisten luona kyläilyä, lihansyöntiä ja pitkä viikonloppu. Kuulostaa suomalaiselta juhannukselta, mutta kyseessä on Mongolian kesäjuhla eli Naadam Festival.

Jousiammuntakilpailu

Naadam on kolmipäiväinen koko maan yhteinen juhlapyhä. Juhlan keskiössä on kolmen lajin urheilukilpailut, joissa maan mestarit kisaavat jousiammunnassa, painissa ja ratsastuksessa. Naadam on tärkeä osa mongolialaista kulttuuria ja siihen kuuluu urheilun lisäksi perinneasuun eli deeliin pukeutuminen sekä huushuur-lihapasteijoiden syöminen. Koska koko kaupunki on vapaalla Naadamin aikaan, emme mekään päässeet aloittamaan töitämme sairaalassa vielä tällä viikolla.

Onnistuimme saamaan liput loppuunmyytyyn avajaisseremoniaan, joka oli kisastadionilla. Avajaisissa oli monennäköistä tanssiesitystä, akrobatiaa hevosen selässä ja kamelikulkuetta. Esityksissä korostui, miten ylpeitä mongolialaiset ovat kasvavasta väestöstään ja uusista rakennushankkeista teollisuuden edistämiseksi. Esitysten symboliikka oli toisinaan vähän vaikeasti tulkittavaa, enkä ihan ymmärtänyt Joutsenlampi-balettitanssia keskellä työkoneita ja voimalinjaverkkoja.

Myös jakit pääsivät stadionille

Illalla lähdimme host-perheeni kesäasunnolle. On hyvin tyypillistä, että paikallisilla on kesäasunto kaupungin ulkopuolella, koska Ulaanbaatarin ilmanlaatu on toisinaan todella huono. Lapset viettävät kesälomansa asunnolla ja vanhemmat kulkevat sieltä kaupunkiin töihin. Mongoliassa ei ole paljoa järviä, joten kesäasunto sijaitsi metsän reunalla. Muiden tonttien tapaan koko alue oli aidattu ja pihalla asui vartija jurtassaan. Pelailimme pingistä ja söimme iltapalaksi lihapasteijoita maitokeitossa.

Kesäasunto ja vartijan jurtta

 

Naadamin toisena päivänä sain kunnon ryöpsäytyksen mongolialaista ruokakulttuuria. Lähdimme host-perheeni ystävien luokse maaseudulle ystäväperheen laidunmaille. Käytännössä alueella oli kaksi jurttaa, joissa työntekijät asuivat ja lampaat, vuohet, hevoset ja lehmät laidunsivat vapaasti niiden ympärillä. Alkajaisiksi joimme maitoteetä ja söimme nuudelikeittoa, jonka joukossa oli lammasta.

Vähän jännittää, että miten tässä pitäisi olla.

Keittolounaan jälkeen työntekijät lähtivät ajamaan lammaslauman pihalla olevaan aitaukseen. Koitin kysellä ystäväperheeltä, montako lammasta heillä on, mutta kenelläkään ei ollut aavistusta kokonaismäärästä. Tein päätelmän, että koska karja laiduntaa vapaasti, eläimiä syntyy ja kuolee eikä lukumäärä ole niin tarkalleen. Katseltuamme hetken lampaita, työntekijät valitsivat yhden ja teurastivat sen.

”Otappa Annika tästä lammas syliin”. Lammas näyttää tyytyväiseltä, ehkä siksi että hän ei ollut se joka joutui pataan.

Seuraavaa ruokalajia varten kokoonnuimme taas jurttaan istumaan. Jurtassa on eräänlainen tärkeysjärjestys, jonka mukaan kukin istuu. Perheen pää sekä muut tärkeät istuvat keskellä ja muut järjestäytyvät heidän viereensä. Vieraana ulkomaalaisena minut tietenkin laitettiin istumaan isännän ja host-äitini viereen.

Leuka loksahti auki, kun seuraava ruokalaji kannettiin eteemme. Tarjottimella höyryävän kuumana olivat äskettäin teurastetun lampaan sisäelimet. Host-siskoni kertoi herkukseen lampaan kivekset ja niistä isäntä sitten alkoikin leikkaamaan minulle suupalaa. En ollut ehtinyt edes nielaista edellistä, kun lautaseni täytettiin suupaloilla keuhkoja, sydäntä, maksaa ja ihan rehellistä läskiä. Siinä sitten hymyillen ja kiitellen pistelin kaiken poskeeni.

Sisäelinelämyksen jälkeen oli pakko saada vähän raitista ilmaa. Naapuri toi satuloidun hepan ja pääsimme tekemään pienen talutusratsastuskierroksen. Sillä aikaa työntekijät valmistivat meille vielä kolmannen liharuuan.

Aterian alkajaisiksi kaikille annettiin kämmenen kokoiset kivet, jotka olivat olleet padassa lihojen kanssa. Kivet olivat niin kuumat, ettei niitä voinut pitää kädessä paikallaan, ja tarkoitus olikin vaihdella kuumaa kiveä kädeltä toiselle. Tämä on perinne, jossa kuuman kiven tarkoitus on lieventää stressiä. Minulle kivenkääntely oli kaikkea muuta kuin stressiä lieventävä kokemus, sillä koitin koko ajan vilkuilla, että mitähän ihmettä tässä oikein pitää tehdä. Kun kivi oli jäähtynyt, se laskettiin pöydälle ja ruokailijoiden keskuudessa kierrätettiin suolaliemikulhoa, josta jokainen otti hörpyn.

Kolmantena ja vihdoinkin viimeisenä ruokalajina olivat lampaan lihaosat. Paloiteltu liha tuotiin jälleen kerran vadilla keskelle pöytää ja isäntä leikkaili siitä pienempiä palaisia kaikille. Tämän armottoman lihanmättämisen jälkeen oli mukava lähteä takaisin kaupunkiin.

Lihavuori ja kuuma kivi

 

Naadamin kolmantena päivänä lähdettiin vieläkin kauemmas maaseudulle vierailemaan sukulaisten luona. Sukulaiset asuvat pienissä taloissa, joten heidän kotiensa sijaan menimme pieneen lomakeskukseen lammen rannalle. Suvun vanhin tervehti poskipusulla ja sitten kävimme ruokapöytään istumaan.

Alkajaisiksi tarjolla oli majoneesisalaattia ja kylmää lihapataa. Alkupalojen jälkeen ei pidetty taukoa vaan pöytään kannettiin jälleen kerran vadillinen sisäelimiä. Toivoin syvästi, ettei ylireippaaksi jähmettynyt hymyni paljastanut todellisia ajatuksia tästä ruokalajista eikä tilanteessa auttanut muu kuin rouskutella hymyillen mitä eteen annettiin. Verellä täytettyjen kivesten kohdalla nieleminen alkoi tuottaa vaikeuksia, mutta hymy pysyi liimattuna, koska totuttuun tyyliin vuorossa oli vielä kolmas kattaus lampaan lihoja.

Raskaat liharuuat vaativat kunnon tauon, joten lähdimme metsään poimimaan mansikoita.

Jälkiruokapiknik lomakeskuksessa. Päivät maaseudulla ovat erittäin rentouttavia, koska puhelimesta katoaa kentät ja nettiyhteydet parin tunnin ajomatkan päässä kaupungista.

 

Naadam ei tietenkään ollut pelkkää syömistä vaan päiviin mahtui myös klassisen musiikin ja oopperan konsertti sekä perinteisen jousiammunnan oppitunti. Kaiken tämän humputtelun jälkeen on todella kiva päästä viimeinkin hommiin sairaalaan, jossa työt alkavat maanantaina.

Oli kunnia päästä moninkertaisen jousiammuntamestarin oppiin.

Host-sisarukseni ja kärsivälliset mongolian kielen tulkkini.

Ensisilmäys Mongoliaan

Lentomatka Pekingin kautta Ulaanbaatariin sujui varsin mutkattomasti. Kiinalaisen lentoyhtiön siivillä oli varsin kiinalainen meno ja lentokoneessa suurin hupi oli elokuvia edeltävien automainosten välissä esitettävä luksusvessanpönttömainos.

Ensimmäinen viikko on mennyt mongolian kieltä opiskellessa ja uuteen väliaikaiskotiin asettuessa. Mongolian kielen ja kulttuurin opetus järjestettiin yhteistyössä New Mongol Institute of Technologyn kanssa, jossa paikalliset opiskelijat opettivat meitä. Ensimmäinen haaste oli kyrillisten kirjaimien opetteleminen, jotka ovat samat kuin venäjässä muutamaa lisäkirjainta lukuunottamatta. Kyrilliset aakkoset ovat edelleen yleisesti käytössä Mongoliassa, vaikka neuvostoajoista on jo melkein 30 vuotta. Opetus on edennyt vauhdilla ja tähän mennessä jokainen osaa jo esitellä itsensä, toivottaa hyvät yöt ja huomenet, laskea miljoonaan ja tilata kaljaa.

Asiaa näkyvästä ja näkymättömästä kulttuurista sekä demo, miten ottaa karkkia kulhosta.

Saimme kokeilla Mongolian perinneasua, jota kutsutaan deeliksi.

Vapaaehtoisporukka ja maakoordinaattorit

Kulttuurishokkia ei ole tuntunut ollenkaan, mikä on ihanan isäntäperheen ansiota. Perheeseen kuuluu äiti, joka on autohuoltamon toimitusjohtaja, sekä 17-vuotiaat kaksoset. Kolmikerroksinen rivitaloasunto sijaitsee vartioidulla alueella kolmen kilometrin päässä keskustasta ja naapureina ovat muun muassa Kazakstanin ja Vanuatun suurlähetystöt. Kyyditykset yliopistolle ja takaisin hoitaa autonkuljettaja, joka poimii kyytiin muut samalla suunnalla asuvat kurssikaverini. Elinolosuhteet ovat siis varsin erilaiset verrattuna siihen, mihin meitä valmisteltiin.

Muutenkin ennakkoluulot Mongoliasta ovat osoittautuneet täysin vääriksi. Kuvien ja erään varsin harhaanjohtavan dokumentin, joka kertoo silkkitien matkustamisesta kuukaudessa, perusteella odotin Mongolian ja Ulaanbaatarin olevan betonielementeillä päällystetty neuvostokaupunki ilman toimivaa nettiä keskellä autiota erämaata. Ulaanbaatarin keskusta on aika moderni lasi-ikkunaisine pilvenpiirtäjineen. Pilvenpiirtäjien keskeltä löytyy temppeleitä ja suuri Tšingis-kaanin patsas. Keskusta ei ole kuitenkaan kovin suuri, vaan jo 7 kilometrin päässä ydinkeskustasta asuinalueet ovat värikäs sekamelska pieniä taloja ja jurttia.

Tšingis-kaanin patsas. Palatsin eteen on rakennettu jurttia turistien ihmeteltäväksi.

Sükhbaatar on kansallissankari, joka joukkoineen palautti Mongolian kiinalaisilta.

Kaupungin toinen puoli

Ulaanbaatarin liikenneruuhkia ohjaa liikennepoliisi, joka on kuulemma tyypillinen näky kommunistimaissa.

Erämaahan saimme kosketuksen, kun teimme viikonloppuretken Hustain kansallispuistoon. Kansallispuisto on tunnettu Mongolian kasvien ja eläinten tutkimuksesta sekä Przewalskinhevosen suojelusta. Przewalskinhevonen on maailman ainut villihevonen ja se on äärimmäisen uhanalainen. Hevosia on kasvatettu eläintarhoissa ja viime aikoina niitä on palautettu takaisin luontoon. Myös Korkeasaari on osallistunut tähän projektiin palauttamalla Suomessa kasvatetut Hannan ja Helmin takaisin Mongoliaan. Lähdimme safariajelulle kansallispuistoon ja onni potkaisi siinä, että onnistuimme näkemään muutamia villihevosia.

Mongolianvillihevosia

Safariauto, joka oppaan mukaan oli maailman paras auto, koska se oli venäläisten valmistama.

Kahden lyhyen vaelluksen aikana kävi selväksi, että erämaassa asutus on hyvin harvaa. Kumpuilevaa ruohomaata on silmänkantamattomiin ja yksittäisiä jurttia näkyy siellä täällä. Kuvissa Mongolian maasto saattaa näyttää yksipuoleiselta ja tylsältä, mutta se onkin asioita, joka selviää vain itse kokemalla. Eräs kurssikaveri sanoi, että seisominen mäen päällä tuntuu samalta kuin olisi yksin keskellä valtamerta. Tätä maailmaasyleilevää kokemusta vahvisti vielä se, että ensimmäistä kertaa koko viikon aikana pystyi tuntemaan, kuinka raikasta ilma oli Ulaanbaatarin saasteisiin verrattuna.

Leirikeskus. Majoitus oli tietenkin jurtissa, joissa nukkuminen muistutti kesämökkeilyä.

Korkeimpien kukkuloiden päällä on uskonnollisia paikkoja, joiden ympäri kävellään kolme kierrosta ja kasaan laitetaan kivi.

Mongolian kulttuuria pääsimme kuulemaan Colors of Mongolia -konsertissa. Ulkoilmakonsertti järjestettiin Choijin Lama -temppelin piha-alueella ja esitykset vaihtelivat vanhasta rituaalitanssista Coldplayhin ja Oopperan kummitukseen. Jokaisessa esityksessä oli mukana Mongolian omia hevosenpääviuluja.

Hevosenpääviuluja bändisoittimina

Ensimmäinen viikko on siis mennyt todella nopeasti ja olen todella innoissani kaikesta tulevasta. Vielä seuraavallakaan viikolla ei päästä sairaalatyön pariin, sillä koko kaupunki valmistautuu kolmepäiväiseen Naadam-festivaaliin.

Tanskan top 5

Aloituskurssi on nyt suoritettu ja seuraavaksi pitää alkaa heittelemään tavaroita takaisin rinkkaan ennen huomista lentoa kohti Ulan Batoria. Kolmen viikon Tanska-kokemuksen perusteella kokosin kohtaamani top 5 ilmiöt.

Tässä poseeraan robottiruohonleikkurin kanssa.

 

1. Tanskan lippu

Tanskalaiset rakastavat lippuaan! Jo pelkkä Kööpenhaminaan saapuminen oli varsin juhlallinen. Lentokentän saapuvien aulassa oli paljon ihmisiä ja melkein jokainen heilutteli pienikokoista Tanskan lippua. Ajattelin, että varmaan joku suuri vaihto-oppilasporukka ulkomailta on tulossa ja lippuja heilutellaan heitä varten. Lippujen heiluttelun tarkoitus tai paremminkin tarkoituksettomuus selvisi, kun yhdellä asukkaalla oli synttärit. Sen lisäksi, että sankari yllätettiin onnittelulaululla ja kakulla, kaikille jaettiin Tanskan lippuja ja niitä heiluteltiin juhlan kunniaksi. Lipun heiluttelussa ei ole niinkään kyse isänmaallisuudesta vaan siitä, että se on kiva juhlaelementti.

 

2. DTU

Tanskan teknillisen yliopiston rakennukset näyttävät ulkoapäin samanlaisilta matalilta pitkiltä tiilitaloilta kuin Otaniemessä, mutta kampuskartan suunnittelussa on päässyt teekkari irti. Koko kampus nähdään koordinaatistona, jonka keskellä origossa on päärakennus. Ympäröivä alue on jaettu neljään lohkoon ja rakennuksien numerointi kasvaa sen mukaan, kuinka kaukana ja mihin suuntaan ne ovat päärakennuksesta. Esimerkiksi meidän työpajat olivat rakennuksessa 349, joka löytyy koordinaatiston lohkosta 3 ja oli aika pitkällä negatiivista y-akselia. Kätevää!

DTU:n kampuksella on yksi luonnontiedepainotteinen lukio ja lukion päättärit osuivat juuri tälle viikonlopulle. Kaupungilla on näkynyt pitkin viikkoa ylioppilaslakkipäisiä nuoria, joiden lakki näyttää melko samalta suomalaiseen lakkiin verrattuna, paitsi että musta samettireuna on punainen. Tanskalaiset käyttävät ylioppilaslakkiaan ainoastaan päättäriviikolla eikä lakilla ole valmistumisen jälkeen enää käyttöä. Tapana on kirjoitella kaverin lakin sisäpuolelle sekä leikkailla lovia sen mukaan, kuinka rankasti on juhlinut.

Penkkariajelut ajellaan juhlaviikonloppuna vähemmän organisoidusti ja yksittäisiä rekkoja on huristellut ikkunani ohitse jo kolmena iltana.

 

3. Eväät

Ihmiselle, joka on tottunut syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä useimmiten kouluruokaloissa, paikallinen lounaskulttuuri oli yllätys. Lähes kaikki kurssilaiset kulkivat kouluun omien eväiden kanssa ja usein lounas oli vain voileipä ja hedelmä. Tein analyysin, että eväiden kantaminen kouluun on tullut tavaksi jo paljon aikaisemmin, sillä kuulemma kouluruoka on ollut maksullista jo lukiossa. Vaikka hinta olikin kalliimpi kuin tavallinen 2,60, ruoka oli myös tosi hyvää ja kaiken lisäksi vielä Fazerin tarjoamaa.

4. Industrikollegiet

Onni potkaisi sen suhteen, miten mahtavaan asuntolaan pääsin asumaan. Minulla oli oma huone, mutta keittiö-olohuone oli yhteinen saman käytävän kanssa. Parasta oli, että kaikki asukkaat olivat kuin yhtä perhettä ja illat vietettiin yhdessä telkkaria katsellen tai pihalla pelaillen.

Yhteisen keittiön jakaminen oli myös hyvin stressaavaa. Sattumalta koko käytävä oli täynnä oman elämänsä master chefejä, jotka kokkailivat kamalan monimutkaisia ja hienoja illallisia itselleen. Koska illallista ei voinut syödä koulussa enkä mitenkään kehdannut alkaa lämmittämään valmisruokia muiden keitellessä simpukoita valkoviinissä, oli pakko yrittää itsekin tehdä jotain hienoa.

Joka maanantai ja torstai saman käytävän asukkaat kokkasivat yhteisen illallisen. Teemat vaihtelivat argentiinalaisista empanadoista tanskalaiseen jouluruokaan.

Joulu saapui asuntolaan.

 

5. Ystävät

Kolme viikkoa kului tosi nopeasti, mutta parasta oli, että melkein joka viikonloppu joku ystävä Suomesta tuli kylään! Heidän kanssaan ehti nähdä maisemia Kööpenhaminan ulkopuoleltakin, kuten Dragørin kalastajakylän ja Roskilde festivaalin kotikaupungin.

Ei päästy Roskilde Festivaalille, mutta kaupunki oli muutenkin nätti.

💗

 

Intensiivikurssi

Saavuin Kööpenhaminaan pari viikkoa sitten sunnuntaina ja Biomedical Instrumentation -kurssi alkoi heti seuraavana päivänä. Jotta kukaan kurssilainen ei olisi kuvitellut tulleensa kaupunkilomalle, heti alkajaisiksi pidettiin monivalintakoe yli 100-sivuisesta materiaalista, joka käsitteli sähkötyöturvallisuutta ja yleistä vianetsintää. Onneksi professori oli ladannut etukäteen kurssin kotisivulle harjoituskokeen, jonka sisältö oli melko samanlainen varsinaiseen kokeeseen verrattuna. Päivä jatkui vielä toisella kokeella, jossa testattiin kurssilaisten lähtötaso tavallisista sähköpiireistä ja peruslaskutoimituksista. Testissä huomasi, kuinka syvälle muistin syövereihin muuntajien ja virtalähteiden toiminta oli hautautunut. Mitä enemmän aikaa käytti miettimiseen, sitä vähemmän ehti vastaamaan.

Myöhään illalla kaikki nappulat alkoivat näyttää samoilta.

Alkujärkytyksen jälkeen päästiin oikeisiin hommiin. Kurssilla ei ole luentoja ollenkaan, vaan koko kolme viikkoa suoritamme käytännönharjoituksia pareittain. Ensimmäisen viikon aikana jokaisen parin piti suorittaa vähintään neljä työpajaa päivässä, joissa harjoiteltiin perustaitoja, kuten juottamista, jatkojohdon tekemistä ja komponenttien tunnistamista. Pajat oli toteutettu tosi luovasti ja mieleenpainuvin työpaja oli H. C. Ørstedin (= tanskalainen keksijä) Escape Room, jossa piti mitata vastuksia ja tutkia pääkallon rakennetta koodien löytämiseksi. Yleisesti työpajat olivat aika vaativia ja 7-tuntisten päivien jälkeen olo oli kuin palaneella sulakkeella. Ensimmäinen viikon huipentui siihen, kun professori otti yksitellen jokaisen parin tekemän jatkojohdon luokan eteen ja kiskaisi molemmista päistä nähdäkseen, oliko johdot ruuvattu kunnolla kiinni. Oma nahka pelastui sillä, että suurin osa pareista (minä myös) oli unohtanut laittaa nimensä omaan työhönsä.

Sulakkeita kärähti välillä muuallakin kuin omassa päässä.

Juottamista🍺

Imupumppu avattuna…

… ja pumpun moottori.

Seuraavat kaksi viikkoa parityöt jatkuvat niin, että jokainen perehtyy yhteen laitteeseen per päivä. Olen päässyt muun muassa kokoamaan anestesialaitetta, rakentamaan jännitelähdettä ja kalibroimaan tippaa. Käytännössä huomaa sen, miten paljon opettavaisempaa on ottaa ruuvimeisseli käteen itse sen sijaan, että lukisi teoriaa monisteista. Jokaisen laitteen mukana on käyttöohjeet vähintäänkin rinnakkaisesta mallista, joita on tietenkin seurattava laitteen toiminnan ymmärtämiseksi. Tämän kurssiosuuden päätteeksi on lopputentti, joka (valitettavasti) toteutetaan taas monivalintakysymyksillä.

Sentrifugin moottoria laitetaan paikoilleen.

Meitä kurssilaisia on yhteensä noin 35, joista 11 lähtee Mongoliaan ja parikymmentä Nepaliin. Mukana on myös  opiskelijoita, jotka ovat ottaneet elektroniikkakurssin vain yleisestä kiinnostuksesta. Suurin osa joukosta on tanskalaisia, mutta mukana on myös 5 norjalaista, italialainen, kiinalainen(?) ja minä ainoana suomalaisena. Ainoana suomalaisena oleminen ei aina ole ollut helppoa, koska tanskalainen enemmistö kurssiassareita myöten unohtaa usein, etten puhu äidinkielenäni mitään skandinaavista kieltä. Tässä tulee siis kannanottoni pakkoruotsin puolesta: vaikka ruotsia ei puhuta juurikaan muualla kuin Ruotsissa, sen sujuva osaaminen edistää kommunikointia koko muun Pohjois-Euroopan kanssa.

Yleisesti opiskelua Tanskan teknillisessä yliopistossa on vaikea verrata opiskeluun Aallossa, koska käymäni kurssi on niin erikoislaatuinen ja räätälöity, etten usko sen vastaavan yleistä kurssitasoa DTU:lla. Aallon suuntaan voin kuitenkin sanoa sen, että jos haluaa opiskelijoiden osaavan asiat perusteellisesti, käytännön töiden määrää ei missään nimessä tulisi vähentää. Myös täällä opiskelijoilta kerätään kurssipalautetta aktiivisesti, eikä sen antamista kannata jättää tekemättä, varsinkin jos haluaa käytäntöihin muutoksia.

 

Uusi matka, uusi blogi

Ensimmäinen blogini Singahdus Singaporeen sai pikkusiskon nimeltä Sairaalareissu! Singahdus Singaporeen kertoi vaihto-opiskelustani Singaporessa sekä matkustelusta Kaakkois-Aasiassa. Blogin viimeinen postaus päättyi sanoihin: ”Kunhan uuden blogin nimi ei ole Singahdus Siperiaan”. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että päädyin lähtemään kesäharjoitteluun hieman Siperian alapuolelle Mongoliaan.

Sairaalareissu kertoo kahden kuukauden mittaisesta kesäharjoittelusta, joka vie minut Kööpenhaminan kautta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Kesäharjoittelu on Tanskan teknillisen yliopiston (DTU) ja Engineering World Healthin (EWH) yhdessä järjestämä ohjelma, jonka tarkoitus on kouluttaa opiskelijaryhmä korjaamaan sairaalalaitteita kehitysmaissa. Ensimmäiset kolme viikkoa kertaamme DTU:lla sähkötekniikan ja elektroniikan perusteet ja opettelemme yleisimpien sairaalalaitteiden toiminnot sekä vianetsinnän ja korjaamisen. Opetusosuuden jälkeen 11 henkinen ryhmämme lentää Ulan Batoriin, jossa ensimmäinen viikko kuluu Mongolian kielen ja kulttuurin opetuksessa. Siellä jakaudumme pareihin niin, että jokaiselle parille annetaan oma sairaala. Sairaalatyötä jatkuu elokuun puoliväliin asti, jonka jälkeen lennän takaisin Suomeen.

Kuulin kesäohjelmasta ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun näin mainoksen Aallon nettisivuilla. Ohjelma järjestettiin silloin ainoastaan Nepalissa ja luettuani esittelytekstin päätin heti, että haluan lähteä mukaan. Olin kuitenkin lähdössä vaihtoon, joten jouduin lykkäämään kesäohjelmaan hakua vuodella eteenpäin. Palattuani vaihdosta koululla kävi yksi edellisen vuoden kesäkurssilainen kertomassa EWH:n ohjelmasta. Esitys teki todella suuren vaikutuksen ja innostuin entistä enemmän. Yllättäen sain kuitenkin työtarjouksen työpaikasta, jonne olin hakenut aikaisemmin, mutta en ollut tullut valituksi. Seuraava kesä menikin siis yhdessä maailman parhaimmista työpaikoista ja EWH:n ohjelma joutui odottamaan vielä vuoden. Viime talvena päätin, että nyt on vihdoinkin aika lähteä ulkomaille, joten lähetin hakemuksen (kamalassa kiireessä ja viimeisenä hakupäivänä). Hakemus oli kuitenkin mennyt perille ja sain kutsun Skype-haastatteluun. Olin hakenut ensisijaisesti Nepaliin, koska tiesin maan sijainnin ja pääkaupungin, mutta haastattelussa minulta kysyttiinkin, haluaisinko sittenkin lähteä Mongoliaan. En tiennyt Mongoliasta yhtään mitään ja odotin jännityksessä, testaako haastattelija maantietoani. Tarkempia haastattelukysymyksiä ei tullut ja vastasin kyllä.

Matkajärjestelyt menivät aika sujuvasti. Kurssimaksua vastaan EHW järjesti opetuksen, majoitukset, viisumit ja muut käytännön asiat sekä antoi selkeän aikataulun missä olla ja milloin. Omaksi hoidettavaksi jäi vain lentojen ostaminen ja majoituksen etsiminen Tanskasta. Vaihto-opiskeluun verrattuna kesäkurssi tuntuu siis valmiiksi järjestetyltä pakettimatkalta. Omalta osaltani matkavalmistelut oli liiankin helppo jättää viimeiseen iltaan ja rinkan pakkaaminen tuntui aika ylivoimaiselta varsin railakkaiden kesäjuhlien jälkeen. Hieman huolimaton pakkaaminen johti siihen, että lentokentällä laukkuni jäi erikoistarkastukseen. Syynä oli se, että evääksi ottamani banaaninpuolikkaat olivat jotenkin verrattavissa nesteisiin.

Oikeasti ei naurattanut yhtään, koska rinkka painoi kolmen ruumiin verran eikä kukaan ole vieläkään opettanut, miten hihnat kuuluu säätää.

Tanskaan on kuitenkin saavuttu ja sähkötekniikan kurssi on jo yli puolivälin!