Mikä valo?

Suunnitelmani on edistynyt siihen pisteeseen, että sen periaatteet ja ratkaisut ovat kirkastumassa. Nyt tarkastelun alla ovat valo ja liike, eli teokseni perusta. Keskustelin alan asiantuntijan kanssa teknisistä mekanismeista, joilla työni saataisiin toimimaan, ja onnekseni toteutukselle löytyy selkeä ratkaisu – ainakin osittain. Ajatukseni keinun liikkeestä latautuvasta valosta on täysin toteutettavissa superkondensaattorin ja sen energiaa varaavan ominaisuuden avulla. Varaus purkautuu laitteesta vähitellen liikkeen päätyttyä, toteuttaen haluamani efektin toistemme pimeyden valaisemisesta.

Superkondensaattorin kapasiteetti varata energiaa on ymmärrettävästi rajallinen, ja valaisimen teho on kytketty näihin rajallisiin resursseihin. Käytettävissä olevan jännitteen lisäksi valon valaisuvoimaan vaikuttavat valonlähteen sijoittaminen ja etäisyys valaistavasta pinnasta, pinnan materiaali sekä haluttu valon sävy. Yksinkertaisempikin ratkaisu olisi löytynyt, sillä verkkovirtaan kytkettynä saisin valot toimimaan liikkeentunnistimien avulla juuri niin kuin haluan. Kuitenkin ajatus teoksen toimivuudesta itsenäisenä kokonaisuutena ja aidosti ihmisen fyysistä liikettä hyödyntävänä kiinnostaa itseäni enemmän kuin täydellisesti toistuvat ja kirkkaat värisävyt. Suunniteltavana on siis valon mitoitus ja mihin resurssit riittävät; miten paljon ja minkälaista valoa sijoitan aukiolle ja mikä valo on teoksessani. Mekanismi ja rajoitteet ovat nyt tiedossa, teoksen tarjoaman valon ei ole tarkoitus valaista tilaa.

Valaistuksen konteksti on siis ennemmin näyttämö- tai tunnelmavalaistuksessa kuin interaktiivisessa värispotti-iloittelussa. Inspiraatio lopputulokseen ammentunee Claude Monet’n ja Joseph Mallord William Turnerin impressionistisista maalauksista, joissa valolla on maiseman tunnelmassa kiistaton, lähes päällekäyvä, vaikutus. Kyse maalauksissa ei ole pelkässä hämärässä estetiikassa, sillä maalauksien todelliset esikuvat ovat luonnollisen utuisuuden lisäksi saastesumujen verhoamissa maisemissa.

Joseph Mallord William Turner – Norham Castle – Sunrise c.1845

Claude Monet – Le Parlement de Londres, 1900

Mikä paikallisuus?

Työohjelman laatimisesta lähtien tavoitteenani on ollut käsitellä teoksessani myös paikallisuutta – viikkiläisyyttä. Viikkiä kuvaillaan usein ”maaseuduksi kaupungissa”, mutta Viikintorin ympäristö on pistemäisen urbaani keskittymä ”maaseudussa” (joskin aika kirjaimellisestikin peltojen kyljessä ja kivenheiton päässä koetilasta). Paikallinen tekijä voisi olla valon avulla saavutettava tunnelma. Claude Monet’n impressionistiset tutkielmat maaseudun ja peltomaiseman valosta tarjoavat materiaalia, josta ammentaa. Inspiraation haalimisen lisäksi tässä vaiheessa on aiheellista tutkia paikallisia valo-olosuhteita ja löytää teoksen oikea konteksti.

Clade Monet’n tutkielma valosta
(lähde: artsology.com/monet-painting-light-with-haystacks.php)

Lukiessani Viikin paikalliskeskuksen rakennustapaohjetta, en voinut havaitsematta, ettei lukemani varsinaisesti vastaa nykytilannetta. Alue on valitettavan keskeneräinen ja kaupunkisuunnittelijoiden visio ihmisen mittakaavaisesta julkisesta tilasta ja rakennusten sopeutumisesta torin valaistukseen ei ole toteutunut. Jalankulkija on torilla korostuneen pieni ja irrallinen, tori hämärä ja kaupalliset valotaulut suuria.

Viikintorille kaupunkitilana on ohjeistuksessa esitetty korkeat laatuvaatimukset. Vaikka olen suunnitelmassani muistanut huomioida alueen keskeisyyden, näkyvyyden ja lähiympäristön monimuotoisuuden, lienee kuitenkin vielä paikallaan tehdä viikonlopun aikana pimeän ajan kaupunkikävely ja tutkia alueen valaistusta.

Jälkiajatuksia

Teokseen osallistujia ovat sekä keinujat että sen katsojat. Valot syttyvät ja sammuvat liikkeen mukaan, keinujat muodostavat varjoja. Teos muuntautuu ja on erilainen joka hetkessä.

Työn liikkuessa valon ja paikallisuuden käsitteiden tasolla, on syytä pitää mielessä myös maisema-arkkitehtuuri ja käyttäjäkokemus. Konseptivaiheessa esittelin työn, jossa keinut täyttävät Viikintorin. Tästä lähtökohdasta olen ottanut nyt askelen taaksepäin ja vaikka rajaan teokselleni torilta ison jalansijan, on sille myös muita käyttötarpeita. Työni avulla jäsennän aukion tilaa ja rajaan tilan myös muille toiminnoille, kuten kaupan pääoville tapahtuvalle saattoliikenteelle ja alueen läpi kulkeville pyöräilyn ja jalankulun reiteille. Jäsentämisessä käytän apuna myös torin pintamateriaaleissa vaihtelua orgaanisen ja ajon kestävän materiaalin välillä. Teoksen alle tulevan pintamateriaalin ei tarvitse kestää suurta painoa, joten kutkuttaisi käyttää siinä maatiiliä. Se viittaisi myös paikallisuuteen – ajattomiin savisiin peltoihin.

Arvostelukritiikkityöpaja

Maanantain arvostelukritiikkityöpaja tuli omassa työssäni hetkeen, jossa oli tarpeellista reflektoida tekemistäni muutenkin; jo tehtyä sekä sitä, miten saan aikaan jonkinlaisen lopputuotoksen ja mihin se riittää. Ryhmien väliset arvostelukritiikit olivat aika linjassa, mutta omassa ryhmässäni halusin tehdä näkyväksi sitä, että vähempikin riittää. Voi hyvin olla, että tein sen näkyväksi etenkin itselleni; Koronasyksyn läpikahlaaminen oman keittiönpöydän äärestä on ristiriidassa kurssien vaatiman luovuuden ja ilmaisun kanssa.

Kurssikuulumisia

Studiokurssin työnteko on tällä hetkellä yhtä sujuvaa kuin suossa juokseminen. Muut lukujärjestyksen kurssini ovat etenevine ryhmätöineen vaatineet panostamista ja läsnäoloa ja tämä oma projektini on jäänyt jalkoihin. Onneksi nyt lukukauden viimeisinä viikkoina aikaa on enemmän ja tunnelin päässä vilahtaa välillä valokin.

Ajatuksiani on häirinnyt kritiikkitilaisuuksissa kurssin teeman teroittuminen lasten leikin ympäristöksi, sillä itselläni oli alusta asti tavoite tutkia aikuisten kynnystä osallistua leikkiin ja olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Koen siis tarpeelliseksi perustella näkökulmaani, jotta kurssilta vaaditut erityisympäristön kriteerit täyttyvät. Olen kurssin alkupuoliskolta asti kehitellyt kevyttä teoriaosuutta leikin lunastamisesta takaisin aikuisillekin – kaikkien ihmisten yhteiseksi omaisuudeksi – leikkiteesien kautta. Luulen että tähän yhteyteen saan kudottua myös erillisyyden, yksinäisyyden ja yhteyden löytämisen teemat, joita työssäni haluan käsitellä. Ydinkysymykseksi noussee, saanko välitettyä tämän visioni itseni ulkopuolelle riittävän hyvin ja koetaanko sen kuuluvan kurssin aihepiiriin.

Kurssien aiheiden opiskelun lisäksi on tullut tehtyä reilusti metaopiskelua, eli opiskelun opiskelua. Työelämässä vuosia olleena kokonaisvaltaisen keskeneräisyyden sietäminen on ollut ehdottomasti kaikista kuormittavinta. Onkin tärkeää nyt keskittyä omaan tekemiseen, ja siihen mitä minä voin tältä kurssilta oppia. Saan huvittavan helposti aivotyöskentelyni täysin jäihin, kun näen muiden opiskelijoiden upeita 3d renderöintejä. Fakta on, että omat taitoni eivät sellaiseen riitä. Yritän siis löytää reittejä havainnollistaa suunnitelmaani muin tavoin. Tällä viikolla olen keskittynyt lähinnä työni teknisiin ulottuvuuksiin ja mekanismiin. On ollut ilahduttavan yksinkertaista suunnitella mittoja ja mitoitusta.

Tunnelmat ennen välikritiikkiä olivat sanalla sanoen tiiviit. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päädyin kehittelemään välikritiikkiin kokonaan uuden konseptin. Sen esittely jännitti, sillä en ehtinyt sitä ohjauksessa kertaakaan käyttää. Hankalinta oli selkeästi konseptiajatuksen tiivistäminen neljään minuuttiin, mutta siitä oli jälkikäteen ajateltuna valtavasti hyötyä työn eteenpäin viemisen kannalta. Samalla kun mietin miten ideani välittyy muille, täytyi se kirkastaa myös itselleni; Mikä on työssä oleellista ja mikä on sen ydin.

Kritiikkipäivänä oli valtavan mielenkiintoista nähdä toisten opiskelijoiden konseptit. Oli ilahduttavaa, miten erilaisia ja omannäköisiään konsepteja muut olivat saaneet aikaiseksi. Monien työt olivat selkeässä konseptivaiheessa, kun taas osassa ajatusten kehitystyö oli vielä hieman kesken. Kaikissa oli kuitenkin omanlaisiaan ansioita, kuten selkeä konsepti, mielikuvituksellinen ja lennokas idea tai havainnolliset visualisoinnit.

Sain hyvin rakentavaa palautetta omasta konseptistani. Olin itsekin miettinyt miten valoteos toimii ilman pimeyttä ja mitkä ovat torin reunaehdot teoksen sijoittelussa. Nämä ovat kysymyksiä, joihin on tarkoitus perehtyä jatkosuunnittelussa. Laura toi palautteessaan esiin ”ongelman” suunnitelman valmiista luonteesta ja miten syventää sitä. Koen kuitenkin suunnitelman olevan vielä karkea idea ja konsepti on ennemmin yhteyden löytäminen maisema-arkkitehtuurin avulla. Jatkokehittelylle on siis tilaa, mutta paikallaan on tarkistaa työohjelmasta laatimani aikataulu. Valmis työ esitellään reilun kuukauden päästä – eli hyvin pian.

Työni mielestäni seuraa työohjelmaani, vaikka veistos onkin vaihtunut tilateokseen. Valitsemani teema leikittää kaikenikäisiä ja keskittyy aikuisen tarpeeseen leikkiä ja osallistua. Suunnittelutyön pitäminen leikinomaisena on ollut vaikeaa, mutta olen pyrkinyt pitämään flow-tilaa yllä ottamalla joustavasti askelia taakse- ja eteenpäin silloin kun ei ole tuntunut sujuvan. Olen oppinut valtavasti itsestäni suunnittelijana tämän prosessin aikana.

Nyt jälkikäteen olisi ehkä ollut itselleni järkevämpää valita oppimiskokemuksen vuoksi kohde, johon sisältyy myös vihersuunnittelua. Toisaalta juuri tämän työn tekeminen ja aiheen tutkiminen on nyt mielekästä ja tärkeää.

Horjahdus 1

Konseptiluonnosvaiheessa on ensimmäisen kerran kurssilla tullut tunne, etten osaa. Kahden ohjauskerran jälkeen suunta on vieläkin entropiaan, mutta tilanne on vihellettävä poikki, sillä työvaihe pitäisi pystyä esittelemään muutaman päivän päästä. Ideoita pulppuaa ja ajatus luonnoksen esittelemisestä on ahdistava. Edellisessä tutoroinnissa esittelin skissin, jossa hyvin kirjaimellisesti käsittelin biodiversiteettikatoa tuomalla Viikintorille jättimäisiä kilpikonnaveistoksia. Hyvin in your face, ei omalta tuntuva, lähestymistapa tehtävänantoon.  Vaikka sain ajatuksen sisällyttää suunnitelmaani viestin luonnonympäristön huolestuttavasta tilasta, päätän siirtää sen sivuun. Esteetikko Ossi Naukkarinen muistuttaa kirjassaan Arjen Estetiikka siitä, kuinka ”kriittinen sanoma ei tule julkiseksi, jos sitä ei havaita”. Ideoideni työstöstä ja kehittelystä tuntuu puuttuvan vielä niiltä vaadittu kompleksisuus. Problematiikka veistoksen staattisuuden ja tilan leikittävyyden välillä on myös ilmestynyt mietintämyssyyn. Ajatus aikuista leikittävästä veistoksesta tuntuu suoraan sanottuna kornilta.

Kokeilen josko pääsisin eteenpäin jotain toista polkua seuraamalla. Siispä tarkastelen omaa työohjelmaani, mitä tuli ”luvattua”. Takkuilun äärellä otan askelen taaksepäin prosessissani ja päätän skipata konnat. Aiemmat ajatukseni nostalgiasta ja jäljistä tuntuvat enemmän omilta.

Horjahdus 2

Taiteilija Olafur Eliassonista ja hänen töistään inspiroituminen on jatkunut. Eliasson on kritisoinut taidemaailman mädännäisyyttä ja sen vuoksi kiinnostunut materiattomasta taiteesta; valosta, väreistä ja varjoista.

Yliopiston mahtavan materiaalitarjonnan kautta pääsin katsomaan Notion Motion dokumentin vuodelta 2010, jossa Eliasson esittelee menneitä ja tulevia teoksiaan. Hetkeen erittäin tervetulleen horjahduksen taiteilija tarjoilee teoksellaan Your Sun Machine (1997), jossa seurataan galleriahuoneen kattoon puhkaistusta reiästä heijastuvan valotäplän matkaa ympäri huonetta. Vaikka katsoja seuraa staattisesti valon siirtymistä, itse valo ei kuitenkaan siirry, vaan katsoja. Eliassonin sanoin; ”Oikeastaan se, mikä liikkuu, olemme me. Eikä vain reikä katossa, vaan galleriahuone ja koko Los Angeles – kiidämme läpi avaruuden”. Suurimmat oivallukset ovat pieniä – horjahduksia.

Let’s not let nature tell us who we are. Let’s use nature to investigate who we are.  – Olafur Eliasson

Horjahdus 3

Viikintori on läpikulun paikka. Se on puristuksissa marketin ja alueen muiden toimintojen välissä ja tällä hetkellä jäsentymätön ja persoonaton. Nykyinen ”nollatila” kivettynä aukkona kaupunkirakenteessa tuntuu kuitenkin perustellulta ympäristön läkähdyttävän moninaisuuden vuoksi.  Alueen käsittelyn tulisi siis olla hienovaraista, joskin kokonaisvaltaista.

Ihmiset kulkevat alueen läpi toistensa perässä samoja reittejä pitkin, kuten muurahaiset. Maiseman harmaudesta ja kulissien ylimitoituksesta mieleeni palaa valokuvaaja ja dokumentaristi Sebastião Salgadon valokuvat Brasilian Serra Peladan kultaryntäyksestä vuodelta 1986. Näiden kahden maailman rinnastaminen saattaa tuntua karrikoidulta, mutta koen sen myös osuvaksi.

Sebastião Salgado – Gold, valokuvanäyttely Tallinnan Fotografiskassa 2020.

Mittakaava näissä kuvissa on absurdi; ihmismassa kultakaivoksen seinämillä on niin tekstuurinkaltainen, ettei katsoja ymmärrä näkemäänsä. Hiljalleen keskiössä olevat ihmiset kuitenkin paljastuvat kuvasta – massasta yksilöiksi. Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi itsenämme – joko suoraan tai epäsuorasti. Etenkin pandemian aikana tarvitsemme tilaa osoittaa toisillemme että välitämme.

Tarve alueella on enemmän staattisuudelle ja yhdistäville langoille, kuin härveleille. Aikuisen leikin ympäristön ei mielestäni tarvitse mässäillä riemulla ja ilolla, vaan ratkaisu voi olla hienovaraisempi. Tulokulmani leikin ympäristöön on ennemmin tilateos kuin veistos ja se mahdollistaa sekä pysähtymisen että jäljen jättämisen. Osallistuminen on kehollista, hyödyntäen samalla pohjolan pitkää pimeää aikaa ja valonlähteitä.

Jälkiä meistä: Konkretiaa

Torin yllä olevasta katerakenteesta laskeutuu keinuja, joiden ylle on kiinnitetty valonlähteet. Nämä ovat kytkettyjä toisiinsa niin, että keinun liike sytyttää valon ja lataa sitä. Keinut ovat aikuiseen mitoitukseen hieman liian suuria ja leveitä, kuten lapsenakin osa aikuisten välineistä tuntui vääränlaisilta. Keinumaan mahtuu siis yksin tai yhdessä kaverin kanssa. Latautunut valo palaa jonkin aikaa vielä keinumisen jälkeen; tulemme nähdyiksi ja valaisemme samalla toistemme pimeyttä.

Kate mahdollistaa myös muiden toimintojen sijoittamisen, kuten köynnösten tai muun rakenteeseen nostettavan kasvillisuuden. Alueen käsittelyn ollessa hillittyä, myös torin pinnassa voisi tapahtua jotain. Koska työssä on valoa, voisi syntyä myös harkittuja varjoja. Ajatuksissa mukana kulkenut värin tutkiminen tekisi tässä vaiheessa varmasti hyvää suunnitelman kehittelylle.

Ilon kokeminen tekemisen kautta on universaali kokemus. Ei ole väliä mitä tehdään, sillä tunne ja syyt ilon takana ovat samat: Kun keskittyneenä suoriudumme tehtävästä johon taitomme riittävät, unohdamme huolet – ja kadotamme ajantajun. (Csikszentmihalyi, M.)

 

Mitä enemmän luen ja altistan itseäni inspiraatiolle, sitä enemmän sisältäni pulppuaa ideoita. Tekisi mieli laittaa alitajunnan haka hetkeksi kiinni ja tuulettaa päätä. Tämänpäiväinen tutorointi onneksi ohjasi lempeästi oikeaan eteenpäin; Keskeiseksi ongelmaksi muodostuvaa aluerajausta ei ole pakko tehdä ongelmaksi. Voin laajentaa ja vanuttaa ideoitani pitkin Viikkiä jos siltä tuntuu. Ideoita on syntynyt kaikenlaisia, mutta sen sijaan että leivon niitä lisää, voin haudutella ja kehitellä aiempia. Runsas ideointi on ollut osa prokrastinaatiota, joka on liittynyt tiedostamaani ongelmaan Viikintorin ahtaudesta. En ole vielä pistänyt mitään paperille, koska se saattaa realisoida unelmani turhiksi.

Konseptin kehittelyä

Olen lukenut tekstejä siitä mitä leikki on, ja miten se käsitetään. Ajatus ”iättömästä” leikin ympäristöstä on kääntynyt enemmän ”kaikkien ikien” ympäristöksi. Ei niin, että huomioisin jokaisen ikäryhmän erikseen, vaan otan avuksi nostalgian ja tervehdin lasta meissä jokaisessa. Viikki on tunnettu pelloistaan, mutta niillä kulkeminen on kielletty. Voisiko sen kokemuksen simuloida jotenkin valitsemaani kohteeseen? Tutorimme Sarianna muistutti, ettei tulkinnan tarvitse olla kirjaimellinen. Tämän ajatuksen laitan mietintämyssyyn.

Haluaisin myös kovasti tutkia värin käyttöä maisema-arkkitehtuurissa ja kasvillisuudessa. Etenkin väripintojen rakentuminen pienemmistä osista kiinnostaa.

Ehkä työohjelmassa suunnittelemani veistos onkin taiteellinen tulkinta viljapellosta?

Seuraavaksi

Viikko jatkuu askarrellen ja pistäen vihdoin asioita paperille. Varasin myös Juhani Pallasmaan Ihon Silmät. Arkkitehtuuri ja Aistit -kirjan, odotan saavani siitä ideoitani tukevia ja värittäviä ajatuksia.

Elettyyn tilaan, eri aikakausilla ja eri ikäisten ihmisten kokemana, perehdyttiin kolmantena intensiivipäivänä. Päivän luennot olivat läpileikkaus menneisyydestä nykypäivään. Lasten leikkiin tarkoitettu oma tila ei ole tupsahtanut tyhjästä, vaan ilmiön kehittymisestä Suomessa kertoi Ebeneser -säätiön toiminnanjohtaja Taina Sillapää. Oppiminen, ja sen myötä kasvatus, tapahtui leikin kautta kokeilemalla ja saamalla elämyksiä. Oli ilahduttavaa kuulla, miten tärkeä elämys esimerkiksi lehmä historiassamme on ollut ja miten sellainen elämys lapsille päiväkodissa tarjoiltiin. Myös oma mummoni jaksaa nostalgisoida maaseudun askareiden ja etenkin lypsämisen äärellä. Nostalgiaan liittyi myös Sillanpään luennon toinen osio, jossa hän kertoi eletystä tilasta kerätystä laajasta muistoaineistosta.

Hengailun maantieteeseen meidät tutustutti maantieteen tuore apulaisprofessori Noora Pyyry, jonka tutkimukset nuorison tilankäytöstä olivat hyvin teemaa konkretisoivia ja valaisevia. On hyvin elähdyttävää kuulla tutkittua tietoa aiheesta, mikä on jossain omassa alitajunnassani kytenyt ilman valmiita ajatuksia. Vaikka olen itsekin ollut kaiken vapaa-aikani hengailuun käyttänyt teini, pystyi Pyyry silti sanottamaan nuorison kaupunkitilan käyttöä niin osuvasti, että hykerryttää. Muun muassa tilan kesyttämisen, kanssa-asumisen, tiukan ja väljän tilan käsitteet olivat uusia, mutta sain niistä heti kiinni. Ajatus hengailun olevan nuorten omanlaista osallisuutta kaupunkitilaan tuntuu nyt itsestään selvältä. Ympäristön avoimuus siinä elävälle yksilölle on elintärkeää ja on hyvä muistaa, että useimmat rajoitteet ovat omissa päissämme.

Kurssityön pohdintaa

Lähes huomaamattani suunnittelutyöstä on muodostumassa kokonaisuus, jossa asiat tuntuvat liittyvän luonnollisesti toisiinsa. Iän ja iättömyyden sekä leikin ja oppimisen eri puolet tukevat teoreettisesti toisiaan. Sulatusprosessi on vielä kesken, mutta ääriviivat tuntuvat hetkittäin alkavan hahmottua. Työohjelman rutistaminen kasaan oli omanlaisensa prosessi, ja päädyin lopulta kohteeseen joka vieläkin hieman jännittää.

Viikonloppuna lähdin lepuuttamaan korvien välystä lokakuiselle kesämökille. Saunoin pilkkopimeydessä ja myrskylyhdyn liekki lepatti ikkunan takaa. Eloisa valonlähde veti ajatukset kurssin teemaan ja toi mieleeni Olafur Eliassonin installaation Multiple Shadow House, jonka näin Kööpenhaminan arkkitehtuurikeskuksessa. Muistan elävästi miten eri ikäisiä aikuisia sisältänyt seurueemme spontaanisti leikki yhdessä minuuttikaupalla teoksen edessä, joka heijasti kertautuneet siluettimme eri väreissä seinälle lumoavaksi kokonaisuudeksi. Siihen osallistuja tarvitsi vain oman vartalonsa ja hieman aikaa. Värillä, valolla ja varjolla leikkiminen on aineeton, mutta silti kehollinen kokemus.

Olafur Eliasson, Multiple Shadow House, 2018

Toisen intensiivipäivän luentoja piti sulatella muutama päivä. Tieteellinen lähestymistapa lapsen ja ympäristön suhteeseen on valtavan mielenkiintoista, mutta täysin uutta minulle. Uusi termistö ja tutkittavien rakenteiden näkeminen itselle aivan arkisissa asioissa tuntuu paineelta korvien välissä. Saatu tieto etsii paikkaansa ja hakee köysistöjä joihin tarttua kiinni.

Marketta Kytän luento lapsiystävällisestä ympäristöstä vahvisti omia havaintojani siitä, millainen ympäristö lapsen kehitykselle on suotuisin. Kytän käyttämä termi ’tarjouma’ sanoittaa hyvin meille näyttäytyvän maailman mahdollisuuksia. Ympäristö ei näyttäydy meille sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin olemme sen ehdollistuneita näkemään. Vuoden takaiselta yhdyskuntasuunnittelun perusluennolta muistuivat mieleeni alla olevat kuvat, joita lapset olivat piirtäneet koulumatkastaan. Kuvat olivat ratkaisevan erilaisia sen perusteella, vietiinkö heidät kouluun autolla vai kulkivatko he sen itse.

Sandra kulkee kouluun autokyydillä

William kävelee kouluun

Päivän luentojen ansiosta osaan nyt selittää ilmiön oikeilla termeillä. Itse matkansa kulkevat lapset olivat selvästi saaneet kokemuksen ympäröivän maailman mahdollisuuksista. Suurempia johtopäätöksiä kuvista tekemättä, voi niiden perusteella kuitenkin arvioida kumpi tapa on ollut elämyksellisempi ja opettavaisempi.

Kirsi Pauliina Kallion luento kaupungista ”ikäisenä” ympäristönä, tukee studiokurssille asettamaani tavoitetta montaa käyttäjäryhmää palvelevan ympäristön tuottamisesta. Teoreettinen luento ravisteli huomaamaan kulttuuriset rakenteet ympäristössä ja muistutti vaihtoehdosta. Ajatus kaupunkitilasta, jossa ei ole mahdollisuutta edes olla väärin – pelkästään oikein! – resonoi vahvasti. En kuitenkaan tiedä, riittävätkö suunnittelijan rahkeeni vielä näin kokonaisvaltaiseen onnistumiseen, joten en aseta tästä itselleni tavoitetta. Sen sijaan ajatus tilan ja sen elementtien tulkinnallisesta avoimuudesta tullee yhdeksi suunnitteluperiaatteeksi.

Viikkotehtävä: Muuttuva lapsuus

Viikon luentoja alustava tehtävä käsitteli lasten tilankäytön kehitystä eri vuosikymmenillä. Tehtävään liittyvä artikkeli pohjusti hyvin haastatteluja, jotka tein äitini ja mummoni kanssa.

1

Mummoni on kotoisin Keski-Suomesta, nykyaikaan verrattuna aivan toisenlaisen todellisuuden Suomesta. Koulun ensimmäinen luokka alkoi keskellä sotaa vuonna 1943. Kouluun oli kuusi kilometriä matkaa ja mummoni kulki sen aluksi yksin. Vaikka talvella jäätyneen järven ylittäminen lyhensi matkan puoleen, oli se silloinkin käveltävä; pula-aikana ei ollut suksia hiihdettäväksi.

Koulunkäynnistä kademielinen isoveli oli pelotellut pienen Inkerin kauhusta jäykäksi tarinoilla koulutiellä vaanivasta ahmasta. Moni kouluaamu alkoi itkun tihrustamisella, ja äiti joutui saattamaan ekaluokkalaisen matkaan.

Inkeri on 12-lapsisen sisaruskatraan kahdeksas, joten leikkikavereita kotipihassa riitti. Perheen elanto saatiin maanviljelystä ja talvella metsätöistä. Kotitalo oli pieni, tupa lepäämistä varten, eikä lapsilla ollut lupaa leikkiä sisällä. Pihalla lääniä riitti, oli laveat leikkipaikat. Nuket tehtiin itse ja äidille kuorittiin koivunvitsoja vispiläksi.

2

Äitini Mervi aloitti ekaluokkansa vuonna 1965 eteläisessä Lahdessa. Vuotta aiemmin samassa koulussa oli aloitettu peruskoulukokeilu, joka oli osa suomalaisen koulujärjestelmän uudistamista.

Matka läheiseen kouluun oli lyhyt, vain kolmesataa metriä. Sen sai onneksi useimmiten kulkea yksin, mutta välillä äiti saattoi pihaan asti ja se nolotti. Naapuruston lapset nimittäin olivat omatoimisia, eikä heidän peräänsä tavallisesti paljoa kyselty. Eri-ikäisiä lapsia oli naapurustossa paljon ja leikit saatiin kavereiden kanssa helposti pystyyn. Leikeissä mukana seurasivat myös pienemmät lapset, kuten omat pikkusisarukset.

Isä oli töissä metallitehtaalla, josta saatiin omaan pihaan keinu ja leikkiteline. Leikit veivät pihasta pihaan – koko naapurusto oli lasten reviiriä. Rintamamiestaloalueella oli myös elinkeinonharjoittajia, kuten leipuri ja lumppurimummo, jonka varastossa sai leikkiä hienoja pukuleikkejä. Naapurin täti opetti pianonsoittoa Merville ja pikkusiskolle. Myöhemmin rakentuva Liipolan lähiö oli tuolloin vielä sankkaa metsää, jonka rinteiltä haettiin sinivuokkoja.

3

Oma koulutieni alkoi tasan 50-vuotta mummoni jälkeen, vuonna 1993. Asuimme maaseututaajamassa kyläkoulun naapurissa. Kuljin matkani yksin, toisinaan kiireessä veljeni perässä juosten; liian lyhyt koulumatka teki meistä aamu-unisia. Talvisin lyhyt tienpätkä oli toisinaan jäänyt hiekoittamatta, ja silloin luistelin kouluun.

Lähiympäristössä – eli kylällä – sai leikkiä vapaasti muiden kylän lasten kanssa. Olen kahden veljen pikkusisko, jonka vuoksi olen usein rymynnyt isojen poikien leikeissä ja testilaskenut pulkkamäet. Isoveljien mukana pääsin myös pelaamaan konsolipelejä ja katsomaan ikäiselleni aivan liian jännittäviä elokuvia.

Minulla oli muutama hyvä tyttökaveri, joiden kanssa leikimme useimmiten eläimiin liittyviä roolileikkejä tai katsoimme piirrettyjä VHS-kaseteilta. Olin omassa kaveriporukassani varhaislapsuudessani poikkeus sen vuoksi, että minulla oli harrastus kylän ulkopuolella. Pari kertaa viikossa minut vietiin Lahteen soittotunneille, ensin haitaria ja sitten pianoa opettelemaan. Toiset lapset olivat kateellisia harrastuksestani – itseäni lähinnä hävetti olla se erilainen.

Jatkumo

Kolmea sukupolvea yhdistää ulkotilassa leikkiminen ja kokemus vapaudesta. Erottavista tekijöistä huolimatta meillä on ollut samankaltaiset ’tarjoumalasit’ päässä. Mielikuvituksen avulla on luotu henkiin alitajunnasta kumpuavia aiheita. Ulkotila on tarjonnut virikkeiden lisäksi ärsykkeitä; maaston muodon ja pinnan, äänet ja tuoksut, lämpötilojen vaihtelun. Tunnistan tästä aikajänteestä myös muutoksia lasten tavoissa ja mahdollisuuksissa käyttää tilaa. Vuosikymmeniä erottaa yhteiskunnan ja perhe-elämän muutokset. Lelujen ja tarjolla olevien virikkeiden maailma on kehittynyt harppauksin.

Jälkipohdintaa

Kaikki lapset eivät tulevaisuudessa(kaan) kävele kouluun tai ole itsenäisesti tekemisissä luonnon kanssa. Kaupungit tiivistyvät ja lapsia houkuttelevaa ”hukkatilaa” ei jää. Miten löytää tasapaino kaupunkien kasvupaineiden ja villin ympäristön välille? Millainen ympäristö motivoisi lasta ja taipuisi erilaisiin kokeiluihin?

Ilo ja sisäinen motivaatio

Lasta ei voi pakottaa oppimaan, mutta aikuisen vastuulla on tarjota mahdollisuus siihen. Leikin avulla lapsi testaa omaa osaamistaan, paikkaansa yhteisössä ja lopulta maailmassa. Omat vahvuudet löytyvät ja lapsi oppii käyttämään niitä.

Psykologian professori Mihaly Csikszentmihalyi käyttää kirjassaan Flow – Elämän Virta termiä kompleksisuus. Kompleksinen yksilö pystyy käyttämään kertynyttä informaatiota hyödykseen ja samalla kontrolloimaan tietoisuuttaan. Tietoisuutta hallitsemalla ihminen kykenee keskittymään ja olemaan tarkkaavainen häiriötekijöistä huolimatta.

Pienellä lapsella on valtava sisäinen motivaatio keholliseen ja kielelliseen kehitykseen ja uuden oppiminen tuottaa iloa. Motivaatio pystyssä pysymiselle ja kävelemiselle on luontainen, eikä se laske, vaikka onnistuminen vaatii lukemattoman määrän epäonnistuneita yrityksiä. Csikszentmihalyin mukaan jokainen iloa tuottava oppimisen tapahtuma kasvattaa lapsen kehittyvän itsen kompleksisuutta. Kuitenkin lapsen kasvaessa ilon ja oppimisen luontainen yhteys alkaa vähitellen katoamaan: ”Ehkä siksi että oppimisesta tulee koulun alkaessa ulkoa päin ohjattua”. Ulkoa sisään, eikä sisältä ulos.

Prosessi

Luova prosessi alkaa olla aikamoisessa sykkyröitymisvaiheessa. Työohjelman palautus ja siitä palautteen saaminen tuntuvat tulevan hieman etukenossa. Tämä postaus on sillisalaatti, mutta se on saatava tässä vaiheessa pois kasetilta.

Kohdekaupunginosat olivat molemmat minulle entuudestaan tuttuja, mutta eri tavoin. Arabianrannan läpi kuljen viikoittain, lenkkeillen tai pyöräillen. Mielikuva siitä on ollut lähinnä tuulinen ja mereinen – viime aikoina myös kanadanhanhinen. Kalasatama on myös viikottaisen reitistöni varrella, mutta sen valmistumista olen seuraillut puolihuolimattomasti. Valmistumisen aste tuntuu yllättävän kerta toisensa jälkeen; valtavista kuopista on noussut ihan oikeaa kaupunkitilaa, kortteleita ja tornitaloja.

Perjantain maastoretki alkoi myöhään iltapäivällä. Olin valmistautunut retkeen lukemalla artikkelin ja tunnistin siinä mainitun ajelehtimisen, sillä harrastan sitä ilman tehtävänantoakin. Retkelle otin mukaan puolisoni, jolla skeittarina ja seikkailukasvattajana on omanlaisensa näkökulma ympäristön käyttöön.

Ilta ehti hämärtyä kesken retkemme, mikä aiheutti kuvausvälineistön muuttumisen perunaksi. Toisaalta näimme miten valaistus on osa tilojen todellisuutta pimeään aikaan. Ja pimeäähän kohta taas riittää.

”Kato eikö ole kiva ja tunnelmallinen puro?” ”Eihän siinä ole edes vettä”.

Retkemme alkoi Vanhankaupunginlahden ja Arabianrannan taitekohdan puistikosta. Puiston läpi kulkevan puronpaikan äärelle pääsi helposti ja ympäröivä kasvillisuus oli paikoin hyvin rehevää ja siellä saisi varmasti hyvät leikit pystyyn. Valitettavasti purossa ei ollut vierailuhetkellä lainkaan vettä.

Tästä olisi ollut luontevaa lähteä seikkailemaan Arabian rantapuistoon, mutta ajelehtimisen ajatuksella seurasimme tallautunutta poluntapaista viereiselle sisäpihalle.

Sisäpiha olikin mielenkiintoinen! Pihan yhdeltä reunalta oli juuri purettu rakennus, mikä toi sinne keskeneräisyyden ja avoimuuden tuntua. Pihalla kaikuivat leikkivien lasten äänet, naapuritalon leikkitelineet olivat kovassa käytössä. Hienoissa paloportaissa oli kiipeily kielletty, mutta löyhästi ripustettu kyltti ei sitä käytännössä estänyt. Lastauslaiturialue tasaisine asfaltteineen sopi hyvin skeittaukseen.

Ajoluiskan viherkatto oli minusta mielenkiintoinen, etenkin koska sinne olisi ollut helppo kiivetä. Retkikumppanin mielestä paikka oli aivan liian keskeinen ja näkyvä, eikä siinä saisi olla rauhassa. ”Ehkä mä kulkisin tosta läpi, tiedätkö silleen niin kuin lapset vaeltelee paikasta toiseen”. Alamme olla asian ytimessä.

Arabianrannassa meren läheisyys tuntuu. Jatkoimme matkaa ja rantapuisto veti puoleensa. Sisäpihoilta löytyy paljon taidetta, joka kestää leikkimisen ja piiskaavan sään.

Pitkään emme rantapuistossa ehtineet kävellä, kun jo sisäpiha kuiskutteli puoleensa. Tiiviit pensaat muodostivat jännittävältä tuntuvan käytävän, johon teki mieli kurkistaa. Pergolamaisen rakenteen sisään muodostuikin hämärä tila, johon köysimaiset kasvit toivat viidakkomaista tunnelmaa. Olisi tehnyt mieli jäädä fiilistelemään pidemmäksikin aikaa, mutta matka vei jo eteenpäin.

Syvemmältä samalta sisäpihalta löytyi nimittäin lisää taidetta, jonka kiemuroissa ja kaarteissa olisi hyvä leikkiä jonkinlaisia hippa- ja takaa-ajoleikkejä. Teos oli valaistu kohdevalaisimin – valojen ja varjojen leikkiä sisäpihalla on tultava katsomaan myöhemmin syksyllä.

Arabiassa on paljon taideteoksia, mutta seinät ovat säilyneet kohtalaisen tägittöminä. Tässä kestävää katutaidetta tarjoilevat paikalliset lapset.

Arabianrannassa katutila ja rakenteet tuntuivat olevat ahkerasti etenkin skuuttaajien käytössä. Urheilupuiston kenttien välistä löytyi runsaasti ”tyhjää” tilaa ja kaikenlaisia toimintoja joita itsekin päädyimme kokeilemaan. Omat silmäni aluksi sivuuttivat tyhjän tilan, joka taas puolisolle näyttäytyi alueen kiehtovimpana osana. Se mahdollistaisi monenlaiset leikit, pelit ja puuhat.

Tutulta tuntuvaa kaupunginosaa oli todella tervetullutta tutkailla toisenlaisin silmin. Olen aivan varmasti nähnyt monet näistä kohteista ja taideteoksista ennenkin, mutta ne eivät ole näyttäytyneet minulle tarjoumina ja mahdollisuuksina, vaan pelkkänä katseen sivussa ohitse kulkevana mattona.

Arabiasta jatkoimme pyöräillen kohti etelää. Kalasatamaan suunnatessamme käytimme Hermannin rantapuiston läpi kulkevaa reittiä, joka joutomaisuudessaan tuntuu koko kaupungin takapihalta. Vieressä kohoavat korkeat tornitalot ja niiden työmaat. Tunnelma muuttuu karuksi ja keskeneräiseksi. Oivallinen paikka tutkimusretkille, mutta me jatkoimme matkaa rakennetumpaan ympäristöön.

Kalasatamassa keskeneräisyys ja tuoreus näyttäytyy mahdollisuutena leikkiin. Juuri valetulla pehmeähköllä asfaltilla on ihanan tasaista pyöräillä tai rullaluistella. Asumattomat talot kutsuvat keskelleen seikkailemaan. Jätimme sen tällä kertaa välistä, sillä päivä alkoi hämärtymään.

Kalasatamassa pääsee myös aivan meren äärelle ja kastelemaan kenkänsä. Meri tuo mukanaan rantaportaille jännittäviä kasveja ja roskia. Ympäristössä on paljon rakennusmateriaaleja ja -jätettä tutkittavaksi.

Itäväylän sillan alla on helposti kiivettävän aidan takana yllättävän paljon tasaista tilaa ja seiniä joille taiteilla graffiteja. Hämäryydestä huolimatta aluetta reunustavalla tiellä kulkee paljon ihmisiä, eikä tunnelma ole turvaton. Metro kolisee yläpuolella tasaisin väliajoin, äänimaisema on urbaani.

Hämärän myötä tarjoumat tuntuivat vähenevän, mutta syttyvät valot toivat esiin uusia yksityiskohtia ja mahdollisuuksia hengailuun.

Kaupunkirakenteen keskeiseen solmukohtaan on Kalasatamassa sijoitettu näyttävä taideteos. Teräksinen veistos on hyvin leikittävissä; vaikka skeittaaminen on estetty röpöisellä kiveyksellä, kiipeily ja muu akrobatiansuuntainen toiminta onnistuu.

Kalasataman rantabulevardi oli kovin kivinen, vaikka tilaa kasveille tai toiminnoille olisi ollut. Tässä yksi levennyksistä, jonka kalustus pelastusrenkaineen ja knaapeineen on minimalistisen merihenkinen.

Tämä tilataideteos sai olla omassa rauhassaan veden äärellä. Tuolit kuitenkin vetivät ihmisiä puoleensa – kuten myös isoisänsilta, jolta joku huusi poikaporukan alas kiipeilemästä poliiseilla uhaten.

Paluumatkalla  oli vielä kierrettävä Arabianrannan leijonien kautta. Nukkuvien leijonien luokse oli kerääntynyt useampi seurue esiteini-ikäisiä lapsia skeittaamaan, skuuttaamaan ja hengailemaan. Vaikka paikka ei itsessään tarjoa toimintoja, on siitä selkeästi muodostunut kohta kaupungissa, jossa on hyvä hengailla ja viettää aikaa.

Pimeän tultua tämä oli hyvä paikka päättää retki ja suunnata kotia kohti uusista kokemuksista virkistyneenä.

Syyskuun ensimmäinen intensiivipäivä Pitäjänmäellä sisälsi kaksi erilaista lähtökohtaa leikkiin. Lappsetin osuuden esitys oli hyvin järjestetty ja avasi kuulijoille faktoja yrityksen lähtökohdista, arvoista ja suunnitteluperiaatteista. Katalogista löytyvissä valmislaitteissa on tehokkaan ratkaisun tuntu, ne ovat turvalliseen leikkiin suunniteltuja ja ohjaavat lasta usein käyttämään niitä tarkoituksenmukaisesti. Lappsetin tuotteet olivat myös minun ensimmäinen kosketukseni ulkoleikkivälineisiin, kun meidän kylälle rakennettiin leikkipuisto 90-luvun puolivälissä. Puisto oli uutuudessaan jännittävä ja opin siellä monia hyödyllisiä taitoja, kuten heilauttamaan itseni puolivoltilla laidan yli ja tasapainoilemaan leikkimökin katolla. Vaikka välineille oli jokaiselle osoitettu kohtalaisen itseohjautuva käyttötarkoitus, mielestäni käytimme niitä siihen nähden luovasti. Osittain tällaisten omien kokemusteni vuoksi suhtautumiseni valmislaitteisiin on lempeä, vaikka bulkkipuistot eivät täysin omaan suunnitteluideologiaani istukaan. Leikkipuistot ovat lasten omia paikkoja ja siinä merkityksessään tärkeitä.

Riemastuttavan moni opiskelija osallistui myös iltapäivän luovaan leikkituokioon, jossa urbaani ympäristö otettiin haltuun parkourin keinoin. Leikin voi viedä mukanaan ihan mihin vain, kuten parkourkeskuksen ohjaajat meille osoittivat. Kaupunkitila on tarkoitettu käytettäväksi ja parkour lajina on asian ytimessä. Monenlaisen käytön ja käyttäjän  ympäristö on sellaista mihin itsekin haluaisin kurssin suunnittelutyössä pyrkiä.

Urbaania ympäristöä voi ottaa haltuun myös esimerkiksi boulderoimalla.

Kurssityön pohdintaa

Täällä kotikulmillani Viikissä on monta synkän betonista kaupunkitilaa ja aukiota, jotka kaipaisivat hieman huomiota; kukoistavaa kasvillisuutta ja mahdollisuuksia toimintaan. Vähitellen on alkanut muodostumaan mielikuva mihin haluaisin kurssityön suunnitella ja aihio siitä, minkä luonteinen työ mahdollisesti olisi. Samalla tiedostan, että on hyvä olla asettamatta minkäänlaisia varauksia ja pitää mieli avoimena näin varhaisessa vaiheessa kurssia. Huomaan että prosessi on lähtenyt käyntiin, sillä alitajunnasta puskee paljon kurssiin liittyvää aineistoa. Yritän tästä huolimatta säilyttää luovan suunnan myös ulkoa sisään, etenkin kun lähdekirjoja on tullut haalittua työpöydän kulmalle vino pino.

 

The opposite of play – – – is not a present reality or work, it is vacillation, or worse, it is depression.

Brian Sutton-Smith: The Ambiguity of Play

Työssäni kaupunkisuunnittelussa varsinainen suunnittelutyö on tapahtunut hyvin kapealla alueella. Lähtötiedot ja tavoitteet ovat rajanneet hanketta usein niin, että suunnittelijan työksi on jäänyt (pohjatyön lisäksi) vetää viiva ainoaan siihen soveltuvaan kohtaan. Lähtökohtani tähän kurssiin ovat siis kahtiajakoiset: Edessä olevan kaltaisesta suunnittelutyöstä minulla ei ole juurikaan kokemusta, mutta toisaalta aihe kiinnostaa minua valtavasti henkilökohtaisella tasolla.

Leikki osana ihmisyyttä ja työ leikkinä ovat olleet minulle viime vuosina ajankohtaisia teemoja. Työn kokeminen leikkinä ei kuitenkaan tarkoita sitä että suhtautuisin siihen kevyesti. Oikeastaan päinvastoin; suhtaudun siihen perustavanlaatuisen vakavasti ja haluan tehdä parhaani, mutta se onnistuu vasta kun olen sisäisesti motivoitunut, pidän siitä mitä teen ja saan kokeilla ja ajatella luovasti omilla aivoillani – eli leikin. Leikkiin liittyvä uteliaisuus, jännitys, vapaus ja läsnäolo – mutta myös huumori, nauru ja ilo – ovat kaikki minulle elintärkeitä elämänlaadun osasia ja liitän ne parhaimmillaan myös maisema-arkkitehtuuriin.

Oletan ennalta, ettei lapsen näkökulmaan eläytyminen tuottane minulle hankaluuksia, vaan haaste tullee maisema-arkkitehtuurin suunnittelukokemuksen niukkuudesta ja siitä aiheutuvasta epävarmuudesta. Suunnitteluprosessi tässä laajuudessa ei ole minulle tuttu, joten ajankäytön hallintaan täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Koen opinnoissani liikkuvani ainakin vielä toistaiseksi niin niukalla substanssiosaamisella, että kaikkeen suunnitteluun liittyy erityistä osaamisen kerryttämistä. Kurssi on ensimmäinen maisema-arkkitehtuurin suunnittelukurssini ja sen teema on onneksi erityisen mieleinen.

Vaikka kurssin teemana ovat lapsen leikin ympäristöt , kiinnostaa minua tutkia mahdollisuutta luoda ympäristöä joka liikuttaa – henkisesti tai fyysisesti – myös muun ikäisiä ihmisiä. Se miten näistä aineksista tiivistyy näkemysteni mukainen leikin ympäristö, on vielä mysteeri.

Lähiympäristö palkitsee katsojansa kiinnostavilla kohteilla