Landform vs. Landscape

Vuonna 2011 julkaistu Landform Building, on kahden arkkitehdin, Stan Allenin ja Marc McQuaden, toimittama kirja maiseman ja arkkitehtuurin dialogista ja yhteensulautumisesta arkkitehtuurissa. Kirjassa kyseistä ilmiötä tarkastellaan laajana kokonaisuutena, eri mittakaavojen ja näkökulmien kautta. Kirja käsittelee aihettaan artikkeleiden, vuoropuhelun ja ilmiöön liittyvien suunnitelmien ja taiteen kautta. Vaikka kyseessä on kirja ennen kaikkea maisemasta ja arkkitehtuurista, se ei kuitenkaan ole kirja maisema-arkkitehtuurista.

Kirjan tematiikan introna toimivat esipuhe ja debatti on vaikea olla näkemättä vastakkainasettelun asettamisena; puhutaan maisema-arkkitehtuurista pehmeänä ja muuttuvana, arkkitehtuurin ollessa kovaa ja pysyvää. Maisema-arkkitehtejä kohtaan debatissa esitetään kovaakin kritiikkiä; Maisema-arkkitehdit eivät tunne oman alansa perinnettä, jota ei edes ole olemassa, ja maisema-arkkitehtuuri on alana konfliktia välttävä ja pehmentävä. Ei kuulosta lainkaan siltä, miten itse alan näen.

Arkkitehtuuri on perinteisesti ollut staattista muodonantoa, mutta luonnon sisällyttäminen rakennusten muotoon asettaa sen pysyvälle muutokselle. Kirjassa käsitellään tätä muodonantoa neljän eri alaotsikon – muoto, mittakaava, tunnelma ja prosessi – avulla. Jokaisen otsikon alla luvun teemaa on laajennettu ottamalla mukaan aiheeseen liittyvä taideprojekti. Se vie kirjan jo alkujaan filosofista ja jopa provokatiivista lähestymistapaa pidemmälle ja saa ajatuksen todella lentämään mielenkiintoisten kuvien avulla.

Kirjan sisältämää valokuvataidetta

Rakennus vai maisema?

Rakennus on historiassa ollut aihe, joka on keksitty monta kertaa uusiksi. Alan perinteisistä kulmakivistä, pystysuorista linjoista ja olemuksen pysyvyydestä, on maiseman muodon avulla pystytty lähtemään uusille poluille. Uusi tietoteknologia ja mallintamisen valtavirtaistuminen on mahdollistanut uudenlaisen tavan ajatella, kun suunnittelutyökalu ei enää rajoita muodonantoa. Mielestäni on mielenkiintoista, että mitä pidemmälle tekninen kehitys menee, sitä lähemmäs luonnonmukaisuutta on arkkitehtuurin muodonannossa tarve mennä.

Kirjassa käsitelty ilmiö tuntuu olevan jokseenkin luonnollinen jatkumo maisema-arkkitehtuurin ja arkkitehtuurin prosesseille teknologian mukaantulon myötä. Kirjaa pidemmälle lukiessa herää kuitenkin ajatus, onko kaikki mikä on mahdollista, todella tarpeellista tehdä?

Luonnollisuuteen pyrittäessä saadaan aikaan paljon uudenlaista, mutta epäluonnollistakin ympäristöä. Yhtymäkohtia arkkitehtuurin alkulähteille, “muodon nousemiselle maasta”, vedetään mielestäni kirjassa rohkeasti. On vaikea nähdä “luonnollisen” esimerkkinä käytetyssä Yokohaman sataman terminaalissa edellä mainitun “maasta nousemisen” lisäksi muuta luonnollista. Rakennuksen muoto tuo lähinnä mieleen insinöörityön ylistyksen. Kirjan ajatus siitä, että maisemaksi muotoutunutta rakennusta ei kutsuttaisi rakennukseksi, on mielestäni turhaa kikkailua.

Alaotsikoiden avulla ilmiötä tarkastellaan hengästyttävän monipuolisesti. Taideprojektien limittyminen kirjan teemoihin vie lukijan ajatukset luonnon ja arkkitehtuurin yhdistämisestä vielä pidemmälle, kuin kurkistukseksi tulevaisuuteen. Ensimmäinen alaotsikko, Form – Artificial mountains, tuo nimensä mukaisesti esille ansiokkaan kattauksen vuoren olomuodon saaneita rakennuksia. Tulkinta vuoresta ei kaikkien rakennusten kohdalla ole yhtä kirjaimellinen, mutta yhteisessä kontekstissaan ne muodostavat eheän kokonaisuuden.

Kirjan toisessa alaotsikossa, Scale – Megaform, liikutaan rakennuksen ja luonnon muodostamassa, useimmiten massiivisessa, hybridimaisemassa. Teeman “rakennukset” ovat pääosin toiminnallisia, mutta toimintaa enemmän kiinnitetään huomiota niiden muotoon. Koin erityisen ajankohtaisena viittauksen strategiseen suunnitteluun liittyvästä poikkitieteellisestä maisemaurbanismista (Landscape Urbanism). Kirjassa viitataan myös maisema-arkkitehti James Corneriin, jonka mukaan maisemaurbanismilla on tarkoitus vahvistaa kaupungin resilienssiä.

Kolmannessa alaotsikossa, Atmosphere – Vast interiors, sukelletaan tunnelmaan. Luku käsittelee pääosin suurten rakennusten maisemanomaisia sisätiloja, kahden edellisen luvun keskittyessä rakennuksen olomuotoon tai ulkotilan ominaisuuksiin. Vihreyden tuominen sisälle rakennukseen arkipäiväistää sen ja hämärtää rajaa ulko- ja sisätilan välillä. Rakennusten mittakaava saattaa häivyttää tilan tunnun kokonaan, ja jäljelle jää vain vallitseva tunnelma.

Neljännessä alaotsikossa, Process – Fabricating terrain, rakennukset työstävät maiseman pintaa kuvioiden sitä ja luoden tekstuuria. Siinä rakennusten arkkitehtuuri muokkaa luontoa hyvinkin radikaalisti. Rakennus muokkaa koko sijaintipaikkansa ja luvussa puhutaan jopa luonnon rekonstruktioinnista arkkitehtuurin keinoin. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea muodon rekonstruktioinnista, luontoa jäljittelevien kansirakenteiden hiilijalanjälki on varmasti päätähuimaava.

Kritiikkiä

Kirjaa lukiessani en voi olla palaamatta ajatuksissani kurssin alkupuoliskolla luettuun, arkkitehti Caroline Constantin kirjoittamaan artikkeliin, jossa mielestäni kirjan teemaa käsitellään kääntäen. Siinä Constant tulkitsee Ludwig Mies van der Rohen kuuluisaa Barcelonan paviljonkia maisema-arkkitehtuurin teorian pohjalta. Koen, että moni arkkitehti voisi omaksua siitä jotakin ammatilliseen repertuaariinsa.

Kirjassa tunnustetaan maiseman potentiaali, mutta onko tuo potentiaali todella valjastettava arkkitehtuurin alaiseksi? Tunnustan henkilökohtaisesti saman käyttämättömän potentiaalin, mutta omat arvoni käyttäisivät sen aitojen ekologisten prosessien ja sosiaalisen hyvinvoinnin käyttöön. Kirja herättää valtavasti ajatuksia moneen suuntaan ja koen myös ettei substanssiosaamiseni riitä tulkitsemaan kirjan arkkitehtonista ilosanomaa kovin kattavasti. Kirjan alussa esitetty kritiikki maisema-arkkitehtuuria kohtaan myös jätti lievästi happaman maun kirjan loppuosan lukemiseen.