Blogitehtävien kommentointi: ’Millaisen esteettisen jäljen haluaisit jättää jälkeesi?’

Annoimme oman seminaariesityksemme jälkeen opiskelijoille tehtäväksi pohtia, millaisen esteettisen jäljen he haluaisivat jättää jälkeensä. Tehtävä oli muotoiltu hyvin monitulkintaiseksi tarkoituksella ja oli jokaisen itse päätettävissä, millainen rajaus olisi itselle mieleinen. Pohdinta oli mahdollista rajata sekä ajallisesti koskemaan koko elämää tai lyhyempää ajanjaksoa että jäljen suuruutta koskemaan jotakin merkityksellistä teosta tai vain päivän aikana jätettyjä jalanjälkiä.

Kuten toivoimmekin, tehtävä herätti opiskelijoissa monenlaisia ajatuksia. Koska puhe oli suunnattu pääasiassa maisema-arkkitehdeille, blogikirjoituksissa oli käsitetelty paljon maisema-arkkitehdin roolia esteettisen ympäristön luomisessa. Eräässä tekstissä jopa mainittiin, että maisema-arkkitehdin tärkein tavoite on esteettisen ja viihtyisän ympäristön luominen. Jokainen myös luonnollisesti halusi jättää jälkeensä tällaisen ympäristön.

Vaikka esteettinen ympäristö kiistatta parantaa ihmisten elämänlaatua ja on tärkeää, nousi monissa teksteissä esille myös esteettisyyden pinnallisuuden näkökulma ja tämän rinnalle nostettiin vahvaksi arvoksi myös ympäristön ekologisuus ja funktionaalisuus. Kirjoituksista välittyi huoli monista globaaleista kriiseistä, kuten nälänhädästä ja ilmaston muutoksesta, joihin estetiikka ei tietenkään riitä vastaukseksi. Estetiikkaa ei siis nähty vain näköaistin välityksellä koettavasta kauniista tai rumasta, vaan se vaati myös syvällisempää pohdintaa omista arvoista. Mieleeni jäi kuitenkin osuva kuvaus siitä, että ’’maailmasta lähtisi värit ilman estetiikkaa.’’ 

Mielenkiintoinen ja hieman eriävä näkökulma oli myös estetiikan ’ruma’ puoli. Esteettisen ei aina tarvitse olla leukaa loksauttavan kaunista, vaan myös rumuudella on jokin arvo. Arvomaailmaan vedoten esimerkiksi suot voitaisiin nähdä esteettisinä ja jopa kauniinakin, kun ymmärrämme sen tarjoaman arvon ja elinympäristön monille kasvilajeille. 

Mieleeni jäi myös oivallus siitä, että esteettisen jäljen ei aina tarvitse olla huomattavan kaunista ja merkityksellistä perinteisellä tavalla. Jälki voi olla myös huomaamaton, joka vaivihkaa puhuttelee ja suuntaa huomiota ympäristöön. Esteettisen jäljen ei myöskään tarvitse olla tietoisesti tehty. Myös jokainen ottamamme askel ja sen myötä maahan painautuva jalanjälki voi olla esteettinen jälki. 

Liikumme missä tahansa tai miten tahansa, jätämme aina jotain jälkeemme: kengän painaumat lenkkipolkuun, sormenjäljet ulko-oveen, käsiin levitetyn voiteen tuoksun luentosaliin tai spontaani hymy vastaantulijan mieleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Jätämme jälkiä tiedostamatta ja tiedostaen. Jätämme jälkiä, joita kadumme sekä jälkiä, joista olemme ylpeitä. Osa jäljistä jää myös jättämättä yrityksestämme huolimatta. Emme voi tehdä itseämme jäljettömiksi, mutta nämä tekstit antavat erinomaisia esimerkkejä siitä, miten voimme vaikuttaa siihen, millaisia jälkiä jätämme ympäristöömme. 

Kliseisen kesäistä metsä- ja järvipanoraamaa

Vuonna 1992 Suomen itsenäisyyden 75-juhlavuoden kunniaksi nimettiin yhteensä 27 kansallismaisemaa eri puolilta Suomea. Tässä maisemien joukossa ovat edustettuina niin tunturit, metsät, pellot kuin vesistötkin. Kansallismaisemat kuvaavat abstraktilla tavalla Suomen erityispiirteitä ja sitä, mitä on olla suomalainen.

Moni kansallismaisema huokuu kansallisromantiikkaa, kuten kesäistä metsä- ja järvipanoraamaa. Nämä, ehkä kliseiseksikin muodostuneet, maisema-elementit ilmenevät myös omassa kansallismaisemassani, omassa mielimaisemassani. Yhdistän henkilökohtaisesti suomalaiseen identiteettiin vahvasti luonnon, joten rakennetun ympäristön liittäminen kansallismaiseman arvoon ei tunnu mielestäni niin oikeutetulta. Kun on varttunut luonnon keskellä, tulee siitä omaan maailmankuvaan ja identiteetin muovautumiseen eniten vaikuttanut maisemakokonaisuus.

Toisaalta kansallismaisemien voidaan nähdä ilmentävän historiallisia elinkeinojen harjoittamis- ja maankäyttötapoja, jolloin myös ihmisen vaikutukset näkyvät luonnossa. Esimerkiksi merellinen Helsinki ilmentää kansallismaisemana historiallista kaupankäyntiä merentakaisten alueiden kanssa ja Espoon Tapiola puolestaan historiallista puutarhakaupunkia. Oma mielimaisemani kuitenkin kulkeutuu jonnekin kauas omasta arkipäivän ympäristöstä ja näyttäytyy ikään kuin nähtävyytenä, jonka näkemiseksi on nähtävä hieman vaivaa. Liian lähellä olevat kohteet arkipäiväistyvät ja menettävät merkityksen omassa mielessäni, vaikkakaan ei kuitenkaan kansallisesti.

Käytännössä kansallismaisemien merkitys perustuukin yhteisesti hyväksyttäviin käsityksiin niiden vaalimisen tärkeydestä. Käsite syntyi 1800- ja 1900-luvun vaihteen poliittisesti kireässä ilmapiirissä, jolloin pyrittiin synnyttämään isänmaallisuuden ja yhtenäisyyden tunnetta kansan keskuudessa. Vuosisatojen kuluttua ja vuosituhannen vaihduttua, on kuitenkin ehkä aiheellista uudelleen pohtia, mitä nämä maisemat merkitsevät nykysuomalaisille? Ovatko ne edelleen olennainen osa sitä, miten suomalaisuuden koemme ja näemme?

Referointi James Cornerin ajatuksista

Ihmisillä on synnynnäinen tarve saada tietoa ja selittää ympärillä tapahtuvia asioita. Maailmankaikkeuden historian aikana asioita on pyritty selittämään ja ymmärtämään erilaisten teorioiden kautta. Teorian määritelmän ja merkityksen erittely ei kuitenkaan ole näin yksiselitteistä. Samaa teemaa on pohtinut myös maailmankuulu maisema-arkkitehtuurikriitikko James Corner kirjoituksissaan A Discourse on Theory I: ”Sounding the Depths”–Origins, Theory, and Representation (1990) sekä II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermaneutics (1991).

Toisaalta teorian merkitystä myös vähätellään. Se saatetaan nähdä vain älyllisenä pelinä, hidasteena kaikelle oikeasti merkitykselliselle. Corner kuitenkin pyrkii kumoamaan väitteet perustelemalla, että ymmärrys omasta toiminnasta ja sitä ruokkivasta motivaatiosta muuttaa kaiken. Parhaimmillaan se auttaa näkemään maailman uudella tavalla. 

Varhaisessa maisema-arkkitehtuurissa käytettiin erilaisia symboleita kuvaamaan jotakin myyttistä ja jumalallista. Tieteellisen vallankumouksen myötä otettiin ensiaskeleet kohti rationaalista ajattelua. Tällöin myös maisema-arkkitehtuurin kulttuuritausta mureni ja suunnitteluratkaisuissa alettiin ihannoida ja käyttää geometriaan ja matematiikkaan perustuvia muotoja. 

Tultaessa yhä lähemmäs nykyhetkeä, olemme Cornerin mukaan menettäneet kosketuksen tuntea emotionaalista maisemaa ja rajoitamme huomiomme koskemaan vain fyysisiä elementtejä. Hän selittää ilmiön johtuvan kolmesta modernismin synnyttävästä tyrannista: positivismista, paradigmasta sekä avant-gardesta. Teoriat pohjautuvat kontrolliin ja sokeaan luottamukseen, jolloin Cornerin mukaan vain johdamme itseämme harhaan. Kompastuskivenä maisema-arkkitehtuurin kannalta hän näkee suunnitteluprosessin inhimillisyyden katoamisen. Faktoihin perustuva suunnittelu kadottaa alleen ainutlaatuiset oivallukset ja kokemukset.

Kirjoittaja näkee kuitenkin maisema-arkkitehtuurin voivan olevan ratkaisu tämän teorian muuttamisessa. Hän esittää ratkaisuksi ongelmaan hermeneuttisen lähestymistavan, jossa pyritään yhdistämään tiedostettuja ja tiedostamattomia elementtejä ja niiden merkityksiä. Ja sitähän maisema myös on: erilaisia ja alati muuttuvia kokemuksia ja tilannesidonnaisia tulkintoja. 

James Corner kuitenkin varoitti meitä paradigmojen käytöstä. Voidaanko hermeneutiikka nähdä nykypäivän teoriana maisema-arkkitehtuurissa? Onko suunnittelutyömme lähtökohtana nykyisin luoda merkitys teoksellemme? Toimintamalliimme sisältyy myös ymmärrys siitä, että teokset herättävät erilaisia tulkintoja ja näkökulmia. Voiko hermeneutiikasta muodostua kompastuskivemme? Voiko siitä syntyä paradigma?


Blogien kommentointi

Riikka: Riikka onnistuu kiteyttämään Cornerin esittämän kolmen suuntauksen ydinajatukset taitavasti, vaikka ideat niiden takana ovatkin monimutkaisia. Yhteistä kirjoituksillamme oli se, että me molemmat näemme hermeneutiikan ajatuksen olevan ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. Hän myös perustelee oman näkemyksenä esimerkkikohteiden avulla, mikä lisää mielikuvaa hänen tietotaidostaan. Meidän molempien yhteinen oivalluksemme on myös se, että maisema-arkkitehtuurissa on tärkeää ottaa huomioon ympäristön jatkuvat muutosprosessit, niin luonnon kuin ihmistenkin osalta.

Salla: Myös Salla on onnistunut kuvailemaan positivismin, paradigman ja avat-garden ydinajatukset selkeästi ja nostamaan esiin tulkintojen keskeisimmät elementit. Kirjoituksesta saa kattavan käsityksen alkuperäisestä tekstistä, mutta hänen oman pohdintansa painostus jää melko pieneksi. Hän kuitenkin onnistui nostamaan esille kulttuurin jatkuvuuden näkökulman hermeneutiikassa, mikä itseltäni jäi käsittelemättä omassa kirjoituksessani.

Katja: Katja osoitti syvällistä pohdintaa käsittelemällä kirjoituksessaan yhtäläisyyksiä Cornerin näkemysten ja nykysuunnittelun välillä. Hän oli myös pohtinut teorian merkitystä maisema-arkkitehtuurissa. Onko sattumaa, että että yksi alan tunnetuimmista suunnittelijoista hallitsee suveneeristi alan teoriapohjan? Tämä sai myös itseni pohtimaan asiaa syvällisemmin, vaikka itse olen usein ajatellut, että ilman vankkaa teoriapohjaakin on mahdollista luoda merkityksellistä ja miellyttävää ympäristöä.

Taide kysyy, tiede vastaa

Uusien rakennusprojektien yhteydessä on usein pinnalla keskustelu taiteen ja tieteen yhteydestä. Mitä yhteistä niillä on? Mitä yhteistä toisaalta niiden harjoittajilla on? Voisiko niiden yhdistämisestä syntyä jotakin mullistavaa vai jarruttavatko nämä vastakohdat vain toisiaan?

Tieteen ja taiteen harjoittajilla voidaan molemmilla nähdä olevan pyrkimys todellisuuden jonkinlaiseen syvempään ymmärtämiseen. Ymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan kuitenkin uteliaisuutta ja jatkuvaa havainnointia. Kun on uteliaisuutta, voi etsiä, kokeilla ja löytää yhä uusia kysymyksiä. Taidenäyttelyt ovat täynnä ajaktuksia herättäviä teoksia. Ne voivat ottaa kantaa maailman tilaan, tai herättää tunteita ainutkertaisuudellaan ja uutuudenviehätyksellään. Miten tällaiset kokemukset saataisiin lähemmäksi jokaisen ihmisen arkipäivää?

Maisema-arkkitehdin työssä yhdistyvät monet tieteellisen ja taiteellisen toiminnan piirteet. Kuitenkin siinä missä taiteilija pyrkii ehkä herättämään ajatuksia, rakennetun ympäristön ammattilaiset pyrkivät vastaamaan niihin. Maisema-arkkitehdin toimenkuvan reuna-ehdot ovat kuitenkin paljon rajallisemmat. Suunnittelutyöhön liittyy paljon lakisääteisiä määräyksiä, esimerkiksi turvallisuuteen liittyen, joita ei vain voi sivuuttaa. Tästä syystä teokset mukautuvatkin enemmän samaan muottiin, kuin taiteessa itsessään. Maisema-arkkitehtien kompastuskivenä voisi myös pitää työn rutiininmukaisuutta. Alueiden analysoinnissa huomio kiinnittyy usein samoihin tuttuihin ominaisuuksiin, kuten pinnanmuotoihin. Yksi tärkeä oppi, jota he voisivat kuvataiteilijoilta siis saada, olisi loputon uteliaisuus. Maisemaa tulisi havannoida ilman mitään suodattimia, jolloin ehkä niistä nousisi esiin joitakin aivan ainutlaatuisia elementtejä.

Maisema-arkkitehdin toimenkuvaan kuuluu kiinteästi myös maiseman ja ympäristön muokkaus, tavalla tai toisella. Myös tämä vaikuttaa siihen, miten he tarkastelevat ympäristöään. Siinä missä kuvataiteilija kiinnittää merenrannalla huomion aaltojen muodostamiin kuvioihin hiekassa, maisema-arkkitehdin päässä pyörii vain hiekan tarjoamat mahdollisuudet erilaisiin tilakokemuksiin. Voisivatko maisema-arkkitehdit saavuttaa jotakin uudenlaista työssään, mikäli hyödyntäisivät luonnon prosesseja ja erityispiirteitä enemmän sen sijaan, että ensisijaisesti muuttaisivat niitä?

On olemassa jo monia esimerkkejä siitä, kuinka taide on otettu osaksi ympäristösuunnittelua. Toistaiseksi taideteokset ovat kuitenkin yksittäisiä teoksia ympäristön keskellä, eivätkä niinkään osa kokonaisuutta. Kokonaisvaltaisempi yhteistyö tuottaisi varmasti hedelmää, sillä kuten aiemmin jo kuvattu, olisi maisema-arkkitehdeillä paljon opittavaa kuvataiteilijoilta. Siitä, mitä kuvataiteilijat puolestaan voisivat oppia maisema-arkkitehdeiltä, voisi tutkia seuraavaksi.

Kohti yhteiseloa

Näkymykset luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta ovat muuttuneet radikaalisti länsimäisessa historiassa. Antiikin aikaan ihminen pyrki elämään harmoniassa luonnon järjestyksen kanssa. Keskiajalla luonto puolestaan nähtiin ennen kaikkea Jumalan arvokkaana luomuksena. Tieteellisen vallankumouksen myötä ihminen erotettiin luonnosta ja se lähinnä hyödykkeeksi. Mihin ihmiskunnan nykyinen toiminta arvokkaalla maapallollamme vielä johtaa?

Nykypäivänä luontosuhteita voidaan ajatella olevan lähes yhtä monta erilaista kuin on ihmisiäkin. Luontoa pidetään sekä itseisarvona, mutta toisaalta se on myös taloudellisen hyvinvointimme perusta. Mitä siis oikeastaan edes on luonto? Käsitteelle ei ole olemassa yhtä hyväksyttyä määritelmää, vaan se on hyvinkin abstrakti. Tästä syystä myös luontoon liittyvä päätöksenteko ja mielipiteiden muodostaminen on hyvin hankalaa, sillä yhteen kuuden kirjaimen sanaan yritetään niputtaa yhteen lukematon määrä asioita. Luonto mukautuu erilaiseksi tiiviissä kaupunkirakenteessa kuin laajoilla luonnonsuojelualueilla. Se ei myöskään staattinen tila, vaan on jatkuvaa muutosta erilaisilla tasoilla.

Kliseisesti voidaankin siis todeta, että luonnossa pysyvää on vain sen muutos. Mutta jos luonto on alituisesti muuttuva prosessi, niin mitä luonnonsuojelu pyrkii suojelemaan? Mitä tapahtuisi, jos luontoa ei suojeltaisi ollenkaan? Luonnon muutokseen vedoten voisi väittää, että ihmisen toiminnan vaikutukset luontoon ja sen muutokseen ovat yhtä ’luonnollisia’ kuin muidenkin eliöiden toiminnot. Fakta kuitenkin on, että vain ihminen on riippuvainen luonnosta, ei päinvastoin. Ehkä luonnonsuojelun perusteluna voisikin pitää ihmiselämälle välttämättömän luonnon tuhoutumisen estämistä.

Luonnon näyttäytymiseen liittyen on olemassa ristiriitaisia käsityksiä myös siitä voiko jotakin ihmisen rakentamaa, kuten keinotekoista puistoa, pitää luontona? Maisema-arkkitehtiä on perinteisesti pidetty rakennushankkeissa luonnon puolestapuhujana. Nykypäivänä vallassa olevia luontoideologioita ovat ekosysteemit ja ilmastonmuutos. Maisema-arkkitehtuuri pohjautuu eri teiteen aloille. Se on sekoitus taidetta, tekniikkaa ja luonnontiedettä, joten alan ammattilaisilla nähdään olevan laajempi tietämys kuin muiden alojen edustajilla. Tästä syystä he päätyvät myös toimimaan erään kuin diplomaatteina eri alojen välillä.

Maisema-arkkitehtuurin tavoitteen voidaankin kiteyttää olevan hyvän ja kestävän ympäristön luominen, luontoarvot ja -prosessit huomioiden. Alan tulevana ammattilaisena tunnen painetta siitä, että minulla on ainakin mahdollisuus olla mukana vaikuttamassa ihmisten luontokäsityksiin ja -kokemuksiin. Pahimmassa tapauksessa voin olla myös koetinkivi ihmisen ja luonnon yhteiselolle. Kuten aikaisemmin todettu, on erilaisia luontosuhteita yhtä monta kuin ihmisiäkin. Miten olisi siis mahdollista luoda sellaista ympäristöä, joka miellyttäisi kaikkia? Onko sellaista edes olemassa?

Luontoon liittyy loputtomasti erilaisia ikuisuuskysymyksiä, joita todennäköisesti ei ikinä tulla ratkaisemaan. Kuten meille kaikille on oma paikkamme tässä maailmassa, ehkä myös erilaisille luontoympäristöille on oma paikkansa tässä maailmassa. Lähtökohtanani on kuitenkin, että ihminen on osa luontoa. Ja samoin kuin luonto elää jatkuvaa muutosta, me elämme sen mukana. Ehkä siis jossakin villeimmissä unelmissani, vielä joskus tulevaisuudessa, me kaikki voimme elää harmonista yhteiseloa.

Näyttelyarvio:

Aalto yliopiston järjestämä näyttely ”AALTO LANDSCAPE IN THE GLOBAL CONTEXT: Aalto University in the International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018” esittelee opiskelijoiden projekteja yhdeksän finaaliin ja seitsemän semifinaliin päässeen yliopiston osalta, jotka olivat osallisena kansainvälisessä Maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelmien kilpailussa 10th Biennial of Landscape Architecture of Barcelona. Suomi saa olla ylpeä, sillä yli 80 hakijan joukosta, Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelma on valittu mukaan tähän yhteen merkittävimmistä maisema-arkkitehtuurin kansainvälisistä näyttelyistä.

Tulevaisuuden ammatti

Kaikissa töissä on havaittavissa muutamia yhteisiä piirteitä, jotka maisema-arkkitehtuurin kentällä vallitsee. Rakennetun ympäristön kasvaessa ja luonnollisten tilojen kutistuessa kovaa vauhtia, on ammattitaitoiselle maiseman suunnittelulle tarvetta. Ekosysteemien turvaaminen, ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat uudenlaiset haasteet sekä yhteiskunnan arvojen muuttuminen muovaavat työtämme jatkuvasti. Tulevaisuuden tutkimiseen ja opetukseen tulisi kiinnittää entistäkin enemmän huomiota, jotta projektit voitaisiin suunnitella muuttuvan ympäristön tarpeisiin. Kaiken aikaa maisema-arkkitehtuurin ja arkkitehtuurin kokonaisuudesta myös irtautuu uusia erikoistuneita suunnittelualoja, kuten esteettömyyssuunnittelu. Tästä syystä maisema-arkkitehtien on myös huolehdittava siitä, että rakennetut ympäristöt edistävät kokonaisuutena ihmisten ja ympärisön hyvinvointia. 

Samankaltaiset työt luovat yhtenäisen kokonaisuuden

Töiden taso kaiken kaikkiaan oli todella korkea ja tasavertainen. Niiden joukosta oli vaikeaa nostaa yksittäisiä töitä tai yliopistoja etusijalle. Maisema-arkkitehtuurin töiden värimaailma sisältää aina automaattisesti vihreän ja sinisen sävyjä, joten automaattisesti katse kiinnityi ensimmäisenä töihin, joissa oli käytetty erilaisia huomiota herättäviä värejä. Esimerkiksi pinkit puut tai planssin musta taustaväri sai heti huomioni. Erityisesti projektien konseptit olivat mielenkiintoisia. Beijing Forestry University:n opiskelijatyössä ’Mount Wave Water’ oli esitetty yksinkertaistaen, kuinka katos on saanut lopullisen muotonsa. Konseptikaavioiden välityksellä katsoja voi kuvitella itsensä suunnittelijan pään sisään ja pääsee poikkeuksetta lähemmäs työtä. 

Aalto-yliopisto oli onnistunut valitsemaan näyttelyyn projekteja monelta eri skaalalta, aina maakuntatasolta pienempään puistosuunnitelmaan. Plansseista välittyi myös opiskelijoiden oma kädenjälki ja persoonallisuus, ehkä jopa hieman paremmin kuin muiden yliopistojen töistä. Esittämistapoina oli käytetty sekä graafisia kaavioita että valokuvamaisia visualisointiakuvia.

Aalto-yliopiston valttina motivoiva opiskeluilmapiiri

Opiskeluilmapiirillä on merkittävä vaikutus koulutusohjelman tasoon. Tärkeänä tekijänä ilmapiirin luomisessa ovat tietenkin opettajat. Heillä on rautaisen ammattitaidon lisäksi kyky innostaa oppilaita uusien aiheiden tiimoilta ja tukea jokaista oppilasta heidän omissa vahvuuksissaan. Myös opiskelijoiden yleiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen panostetaan.  Näiden elementtien pohjalta sekä yliopistolla että  sen opiskelijoilla on erinomaiset lähtökohdat maailman valloitukseen.

Onko maisemalla merkitystä?

Auringonlaskun ihastelu hiljaisessa kesäillassa, oman mökin rannalla, merkitsee monelle suomalaiselle rauhoittumista ja rentoutumista. Toisille avoin peltomaisema saattaa muistuttaa alueella joskus kasvaneesta metsästä ja lenkkipoluista. Kaupunkilaisille vilkas kaupunkimaisema saattaa merkitä tapahtumarikasta ja kulttuurintäyteistä elämää. Vehreät hautausmaat tuovat mieleen menetetyt läheiset. Maisemilla on siis mitä erilaisimpia merkityksiä. Millainen merkitys maisemalla on sinulle?

Nykypäivänä tarkastelemme ympäristöämme lähinnä sen viihtyisyyden ja käytännöllisyyden näkökulmista. Esimerkiksi puistosuunnitelmissa yleiseksi muodostunut käytäntö on ollut jo pitkään suunnitella erilaisia tiloja, joissa ympäröivän kaupungin äänet ja hälinä jäävät taka-alalle ja kävijällä on mahdollisuus hetkeksi pysähtyä ja rauhoittua. Sen sijaan historiassa suunnitelmien lähtökohdat ovat olleen hyvinkin erilaiset. Esimerkiksi japanilaiset puutarhat ovat täynnä erilaisia symboleita, joita pystyy tulkitsemaan ainoastaan aiheeseen perehtymällä. Lisäksi monet perinnemaisemat on säilytetty, jotta ne voivat tarjota meille mahdollisuuden tutustua paikan historiaan ja sen ajan kulttuuriin.

Maiseman merkitys ei aina ole yksiselitteinen eikä myöskään samanlainen jokaiselle sen kokijalle. Aikasidonnaisuus ja jokaisen omakohtaiset kokemukset muovaavat meidän jokaisen tulkinnasta aina hieman erilaiset. Mutta mikäli merkityksen luominen on henkilökohtaista, voiko merkitystä ylipäätään suunnitella etukäteen? Onko suunnittelijan tehtävä ainoastaan luoda teokselle raamit, jotka mahdollistavat merkityksen syntymisen mahdollisimman suurelle kokijakunnalle?

Ristiriitaa näille pohdinnoille kuitenkin aiheuttaa se, että arkkitehdit ovat kautta aikojen rakentaneet töilleen erilaisia merkityksiä. Ja mitä arkkitehdit edellä, sitä maisema-arkkitehdit perässä. Tämän voidaan kuitenkin ajatella johtavan siihen, että toisinaan jonkin paikan merkitys voi olla myös pakottamalla keksitty, jolloin ne voivat olla niin vaikeasti tulkittavissa, että ne eivät välttämättä avaudu laajemmalle yleisölle ilman alan tai teoksen syvällisempää tuntemusta. Onko tällöin merkityksellä enää merkitystä ollenkaan? Toisaalta, pitääkö merkityksen olla muiden ymmärrettävissä?

Keskustelua maiseman merkityksen ympärillä on käyty jo parinkymmenen vuoden ajan. Eräs keskusteluun osallistuneista arkkitehtuurikriitikoista on Mark Treib. Hänen kirjoituksessaan ”Must Landscapes Mean? Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture” käsitellään erilaisia tapoja ja menetelmiä, joilla merkityksiä on pyritty luomaan maisema-arkkitehtuuriteoksissa.

Eräs tapa on tukeutua muinaismystiikkaan (Neoarchaic), jolloin suunnittelun lähtökohtana ovat ympäristön ajalliset prosessit ja muodot. Ajatuksena on, että alkukantaisiin seikkoihin, kuten auringon rataan tai tähtikarttoihin voidaan turvautua ikiaikaisesti. Paikan merkityksen voi myös luoda Genius Loci eli paikan henki. Tällöin teoksessa pyritään tuomaan esille paikan historiaa tai sille ominaisia asioita. 

Samantapaista ajattelutapaa mukailee myös ajan henki eli Zeitgeist. Paikan ominaisuuksien sijasta tällaisessa maisemassa pyritään kuitenkin korostamaan tietylle ajalle ominaisia teemoja, kuten ympäristön pilaantumista. Opettavainen merkitys (Didactic) perustuu ajatukselle, että paikan tulisi opettaa kävijöilleen paikasta jotakin. Edellä mainittujen tapojen lisäksi Treib mainitsee myös muita tapoja luoda maisemalle merkityksiä, mutta lopulta kuitenkin näiden tapojen kirjoa voidaan kasvattaa äärettömästi, sillä  jokainen meistä luo merkitykset omalla henkilökohtaisella tavallaan.

Maiseman inhimillistä puolta tulisi kuitenkin painottaa enemmän. Mikään maisema ei ole pelkkä fyysinen ympäristö, vaan se synnyttää kaiken aikaa lukuisia kokemuksia ja havaintoja. Koemme maiseman ensin visuaalisesti näköaistimme kautta, mutta kokemukseemme vaikuttavat näkyvän maiseman lisäksi myös sen ääni- ja tuoksumaisemaa. Lopulta maisema ja sen merkitys syntyy meidän jokaisen mielessä ja sydämessä. Pysähdy, ja anna maiseman luoda oma merkityksensä sinulle.

Ihminen luonnossa, luonto ihmisessä

Neljän maisema-arkkitehtuuriteoksen kokonaisuus, Bloedel Reserve on herättänyt mitä erilaisimpia tulkintoja ja lukeutuu kiistatta maisema-arkkitehtuurin klassikoihin. Teos sijaitsee Seattlen kaupungin ulkopuolella keskellä tiheää metsää. Mikäli maisema-arkkitehtuuria arvotettaisiin sen mukaan, miten se onnistuu herättämään erilaisia tulkintoja ja tunteita, on  RIchard Haagin teos varsin onnistunut. 

Puiston ensimmäinen osa, tasopuutarha, muodostuu erilaisista geometrisistä tasoista. Puistosta välittyy harkittu sommittelu ja materiaalien valinta. Vastapainon tasojen järjestelmällisyydelle luo sammalpuutarha. Sille ominaista ovat maassa lojuvat lahoavat puunrungot ja kannot sekä koko maata peittävä sammalkerros. Kolmas puutarha, heijastuspuutarha, muodostuu vesialtaasta ja sitä ympäröivästä pensasaidasta. Niitä reunustaa edelleen tiheä ja synkkä metsä, joka liittyy osaksi puistokokonaisuutta heijastumalla veden pinnasta. Puutarhoista viimeinen on lintupuutarha, joka muistuttaa luonnontilaista eläinten paratiisia. 

Puistojen kokonaisuutta on kuvailtu sekä yhtenäiseksi että kompleksiseksi. Elisabeth Mayer tulkitsee puiston muodostavan yhtenäisen A-B-A-B rytmin. Ensimmäisen vastaparin luovat hallitusti sommiteltu tasopuutarha sekä luonnonmukainen ja ihmisen hallitsemattomissa olevava sammalpuutarha. Toisen vastaparin luovat hallittu ihmisen rakentama heijastuspuutarha sekä eläinten hallitsema lintupuutarha, jonne ihmisillä ei ole asiaa. 

Tällainen vastakkainasettelu nähdään myös kannanottona ihmisen ja luonnon suhteeseen. Prentice Bloedel kiteyttää osuvasti ”Nature can do without man, but man cannot do without nature”. Puistossa onkin hyvin paikkasidonnainen lähestymistapa, sillä se on rakentunut entiselle metsähakkuualueelle. Ihmisen ja luonnon vastakkainasettelun voidaan tulkita kuvastavan miten luonto pyrkii selviytymään ihmisen toimintojen seurauksista. 

Monissa tulkinnoissa käytetään myös termiä subliimi. Se kuvastaa olotilaa, joka hipoo jollakin tavalla ihmisen käsityskyvyn rajoja. Monet kriitikot, kuten Rebekka Krinke näkee puiston otollisena paikkana meditoida, tyhjentää mieli ja rauhoittua. Tämän kokemuksen herättäjänä toimii voimakkaat vastakkainasettelut, piilevät traumat tai kauhut. Subliimin käsite liitetään usein myös ajan äärettömyyteen. Mielestäni subliimi tunnelma välittyy parhaiten sammalpuutarhasta, jota Whiston Spirn taitavasti kuvaa hautausmaan kaltaiseksi paikaksi. 

Kuvahaun tulos haulle bloedel reserve

Bloedel Reserve / American Public Gardens Association

Rakennus osana maisemaa – Maisema osana rakennusta

Mies van der Rohen vuonna 1929 suunnittelema Barcelonan paviljonki on herättänyt mitä erilaisempia tulkintoja ja arvosteluja arkkitehtuurikriitikoiden keskuudessa. Yksi näistä kriitikoista on Caroline Constantin. Hän tulkitsee artikkelissaan ”The Barcelona Pavilion as a landscape garden” kyseisen paviljongin pittoreskina maisemapuutarhana. Constantin kuvailee rakennusta hyvin yksityiskohtaisesti ja tulkitsee niitä kerros kerrokselta.

Pittoreskissa maisemapuutarhassa olennaista on erilaiset näkymät ja elämykset, jotka muuttuvat katsojan siirtyessä tilasta toiseen. Myös eräänlainen rujous ja erilaiset kontrastit ovat tyypillisiä pittoreskin piirteitä. Näiltä osin Constantin onkin löytänyt perusteltuja yhtymäkohtia paviljongin ja maisemapuutarhan välillä. Rakennuksen tilallinen kokonaisuus ei houkuttele kulkijaa pysähtymään ja ihailemaan tiettyä näkymää, vaan pikemminkin ohjaa etenemään läpi koko rakennuksen ja kokemaan sen erilaiset maisemat. Tilojen labyrinttimaisuus tuo mieleen myös englantilaiset puutarhat.

Paviljongin materiaalit ovat myös toisaalta luonnonläheisiä, toisaalta rujoja. Värikkäät ja sileät kivipinnat, harmaa betoni, vesielementti ja kasvillisuus ja niiden vaihtelut luovat erilaisia kontrasteja maisemaan. Materiaalivalinnat ja niiden luomat heijastukset viittaavat myös grottoihin, joihin kerättiin erilaisia elementtejä luomaan illuusioita ja mystistä tunnelmaa.

Sisä- ja ulkotilojen häilyvä raja herättää myös pohdintaa siitä, onko paviljonki rakentunut osaksi luontoa vai onko luonto kasvanut osaksi rakennusta? Constantin kuvailee mielestäni osuvasti, kuinka arkkitehtuuri toimii ikään kuin välineenä näyttää maisema ihmiselle. Saako luonto jonkin syvällisemmän merkityksen, kun sitä tarkastellaan etäältä eikä olla siihen suorassa kontaktissa? Tämän voi ajatella antavan tilaa katsojan mielikuvitukselle ja näin ollen tekevän maisemasta mystisen.

Vaikka paviljongista näkemieni kuvien perusteella koen sen hieman kylmänä ja vaikeasti lähestyttävänä, onnistui Constantin herättämään sisälläni halun käydä vierailemassa kyseisessä paikassa. Kiinnostuin myös etsimään muiden kriitikoiden kirjoittamia poikkeavia tulkintoja kyseisestä teoksesta. Tämän perusteella paviljonki onkin todella täyttänyt tarkoituksena, erilaisten elämysten ja tulkintojen herättämisessä. Esteettisyyden voidaan ajatella olevan toissijainen arvo. 

ArchDaily / AD Classics: Barcelona Pavilion / Mies van der Rohe

Mielen maisema

Maalaustaide on pullollaan romanttisia maisemia. Tyylisuuntauksen tunnuskuvaksi on noussut saksalaisen Caspar David Friedrichin maalaus ’Valetaja sumumeren yllä’ vuodelta 1818.  Tutustuimme samaan teemaan liittyvään Margareta von Bonsdorffin artikkeliin ’Retkiä romantiikan maisemissa’ vuodelta 1993. Romantikot ihannoivat mystiikkaa ja suuria tunteita. Ihmisen irrationaalinen puoli noustetaan järkiperäisyyden yläpuolelle. 

Caspar David Friedrich - Wanderer above the sea of fog.jpg

Caspar David Friedrichin maalaus Vaeltaja sumumeren yllä (v. 1818)

Mutta mikä romantiikan rooli on maisemasuunnittelussa nykyaikana? Siinä missä Bonsdorff kuvailee tunnetilojen syntymisen tärkeyttä 1700-luvulla, nykyisin suunnittelutyö on lähempänä inhorealismia. Maisema-arkkitehtuuriin liitettävät adjektiivit ovat monesti hyvinkin epäromanttisia, kuten turvallinen, ekologinen, kustannustehokas ja viihtyisä. Suomen lainsäädännöllä on tähän suuri vaikutus, sillä suunnitelmien on täytettävä lukuisia erilaisia virallisia vaatimuksia. Olisiko nykyaikana enää edes mahdollista rakentaa romanttista maisemateosta?

Luonto pyritään nykyään myös tuomaan yhä enemmän osaksi tiivistyvää kaupunkirakennetta. Tähän liittyen on todettava myös, että maisema-arkkitehtuurin käsite on huomattavasti laajempi verrattuna historialliseen puisto- ja puutarhataiteeseen. Näin ollen myös näiden teosten kohderyhmät ja käyttötarkoitukset eroavat toisistaan. Kun 1700-luvulla puiston ensisijainen tarkoitus oli herättää tunteita ja luoda elämyksiä, nykyisin maisema-arkkitehtuurikohteita suunnitellaan suurille massoille ja niiden käyttötarkoitukset voivat olla hyvinkin moninaiset. Kuitenkin romantiikan tavoin maisema nähdään edelleen moniaistisena kokonaisuutena, jossa tuoksu, ääni muoto ja värit yhdentyvät. 

Maisema-arkkitehtuuri myös heijastaa monenlaisia nykyajan ilmiöitä, kuten yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoa. Teokset voivat toimia esimerkiksi laboratorioina, yhteisöllisinä kaupunkiviljelypaikkoina ja ekosysteemipalveluina. Tämän voi jollakin tavalla liittää myös romantiikan aikakauteen, jolloin puutarhat toimivat paikkoina, missä maailmalta tulvivia vaikutteita hahmoteltiin ja kehiteltiin.

Pittoreski hallitsi maisemaestetiikkaa 1700-luvulla. Käsite ilmentää luonnon aineellisuutta, rujoutta, sattumanvaraisuutta ja muutosta. Maalauksellisen kauniin maiseman pienet ’virheet’ tekevät siitä entistä monimuotoisemman ja mielenkiintoisemman. Myös nykyaikana urbaanissa maailmassa arvostetaan yhä enemmän luonnollisuutta ja ei-rakennettua. Luonto ja vihreys pyritään tuomaan osaksi rakennettua ympäristöä mahdollisimman hienovaraisesti ja sulautuvasti. Kontrasteja pyritään myös luomaan esimerkiksi erilaisilla pintamateriaaleilla ja säilyttämällä alueen historiallisia elementtejä. 

Pohdintaa herätti myös rakennustaiteen käsite ja se, millä tavoin maisema-arkkitehtuuri vastaa tätä käsitettä. Onko kaikki arkkitehtuuri ja maisema-arkkitehtuuri rakennustaidetta? Erotteleeko kohteita vain esteettisyyden ja toiminnallisuuden erilaiset painotukset? Mikä rooli rahoituksella on? Onko lainsäädännön ja rahoituksen jälkeen enää edes mahdollista painottaa taidetta kovinkaan vahvasti? Tämän teeman sisältä löytyi hyvin paljon eroavaisuuksia eri puolilta maailmaa. Suomesta oli hankalaa nimetä varsinaista rakennustaiteen teosta, mutta maailmalta esiin nousi muun muassa The High Line ja Gardens by the Bay. Jälkimmäisessä teoksessa tekniikka on vahvassa osassa ja sen avulla pystytään viilentämään puiden ympärillä olevaa ilmaa. Tämän lisäksi teos on kuitenkin myös Singaporen tärkeimpiä nähtävyyksiä ja toimii iltaisin valotaideteoksena. 

Kuvahaun tulos haulle gardens by the bay

Gardens by the Bay Singaporessa

Keskustelimme myös rakennustaiteen trendeistä. Esille nousi muun muassa Oodi-kirjasto, jossa ulkotilat tuodaan osaksi itse rakennusta ja rakennusten sisään pyritään tuomaan maisemaa. Esteettisten syiden rinnalle on noussut tärkeäksi myös luonnon ja vihreyden vaikutukset terveyteemme. Ne parantavat sisäilman laatua, säästävät energiaa ja vaikuttavat myönteisesti myös henkisesti.