Intensiivipäivä 20.1

Intensiivipäivän luennot käsittelivät pitkälti jo itselleni tuttuja aiheita, mutta uusien näkökulmien esiintuominen opettaa aina myös jotakin uutta ja antaa ainakin ajattelemisen aihetta. Viime viikon pohdinnoissa jo mainitsinkin, että kurssityön aiheen valinta tuntuu vaikealta, ja sitä se on edelleen. Tuntuu, että luontoteeman ympärillä työskentely johtaa väistämättä aina jonkinlaiseen arvojen mittelöön. Mitä arvoa pitäisi milloinkin varjella? Tallooko silloin aina väistämättä muut arvot alleen? 

Luentojen jälkeen innostuin tutkimaan tarkemmin Suomen lajien uhanalaisuutta. Esille nousi, että suurin osa maamme uhanalaisista lajeista asuu metsissä. Automaattisesti mieleeni nousikin ajatus siitä, että liittäisin kurssityön jollakin tavalla metsien ja samalla metsälajien suojeluun. Olen myös työskennellyt jonkin verran metsänhoidon parissa, joten aihe on myös tätä kautta itselleni lähellä sydäntä. Tällä hetkellä tuntuu, että luontoarvot ja metsien käyttö nähdään ikään kuin toisensa poissulkevina asioina. Miten nämä asiat voisi yhdistää? Vanhojen metsien ylläpito nähdään usein automaattisesti positiivisena asiana, sillä esimerkiksi lahopuut tarjoavat elinympäristön monelle eliölajille. Puiden käyttäminen voi kuitenkin myös tukea metsiemme hoitoa ja luontoarvoja., sillä nuori ja kasvava metsä sitoo enemmän hiilidioksidia kuin varttuneemmat, hitaammin kasvavat metsät. 

Tarkemman tutkimisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että metsälajien osuus uhanalaisista lajeista on korkea metsien suuren lajimäärän vuoksi, eikä niinkään uhanalaisten metsälajien määrän vuoksi. Metsä sopiikin elinympäristöksi monelle eliölle, mutta toisaalta nämä samat eliöt pystyvät elämään myös muunlaisissa elinympärtöissä, kuten puistoissa. 

Mieleeni jäi myös luennolla esitelty tutkimus, joka osoitti ettei talousmetsää koeta yhtä rentouttavaksi ja kauniiksi kuin luonnontilaista metsää. Työskentelin jokin aika sitten Vanhankosken lehtoalueen kunnostamisprojektin parissa ja projekti oli itselleni henkilökohtaisesti tärkeä, sillä olen tällä alueella viettänyt paljon aikaa lapsuudessani. Tällöin alue oli kaunis ja viihtyisä lehtoalue, jota myös hoidettiin ahkerasti. Vuosien kuluessa hoito kuitenkin lopetettiin ja tällä hetkellä alue on jäänyt luonnontilaiseksi. Tämänhetkinen puskittunut näkymä alueella ei vastaa omaa esteettistä näkemystäni viihtyisästä metsästä, eikä houkuttele ollenkaan retkeilemään, toisin kuin lapsuudessani. Sen sijaan esimerkiksi Turun Ruissalo hoidettuine lehtometsineen saa ainakin oman silmäni lepäämään. Johtuuko tämä ristiriita siis jollakin tavalla erilaisista näkemyksistä luonnontilaisesta metsästä tai esimerkiksi talousmetsästä? Vai onko oma esteettisyysnäkemykseni vain poikkeava?  Toisaalta luonnontilaiset metsät voidaan nähdä esteettisesti kauniina, kun ymmärtää alueen ekologisen arvon. Tämäkään ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä, sillä hoitamaton metsä saavuttaa kuitenkin aikanaan ns. tasapainotilan, jossa sen sitoma hiili ja lahoamisessa tapahtuva vapautuminen ovat yhtä suuria. Myös tämän ristiriidan ympärillä työskentely voisi olla kiinnostavaa. 

Tutkiessani uhanalaisia lajeja kiinnostuin myös vesielinympäristöistä. Tällaisissa elinympäristöissä viihtyvät lajit eivät menesty niin helposti muunlaisissa elinympäristöissä, kuin esimerkiksi metsälajit. Tästä syystä tämän teeman ympärillä työskentely tuntuu merkityksellisemmältä. Lisäksi vesielinympäristöjen lajien merkittävimmäksi uhanalaisuuden syyksi ja uhkatekijäksi nimettiin vesirakentaminen, joten maisemarakentamisen keinoin ongelmaan voisi olla tehokasta tarttua. 

Nähtäväksi jää, syntyykö näiden ajatuksen pohjalta lopulta tarkempaa ideaa kurssityöhön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *