Dialogi 2 blogitehtävä
Isaac Newton – William Blake, 1795
Puuttuuko nykyarkkitehtuurilta sielu?
Dialogi 2 Blogitehtävä
Yllä olevassa maalauksessa William Blake esittää fyysikko Isaac Newtonin, valistuksen, rationalismin ja mekanistisen maailmankuvan isähahmon, nuorena miehenä, joka pimeyden ympäröimänä kumartuu piirtämiensä geometristen kaavojen päälle sokeana ympäristönsä kauneudelle. Blake oli romantikko, ja teos kritisoi rationalismin sielun tuhoavaa vaikutusta. Maalauksen Newton on yksinäinen hahmo – ajatustensa vanki.
Syksyllä 2021, yli toista vuosisataa maalauksen valmistumisen jälkeen, joukko maisema-arkkitehtiopiskelijoita istui omissa huoneissaan, yksin ja erillään, kelmeiden tietokoneruutujensa äärellä. Keskustelimme romantiikasta ja sen suhteesta nykymaisema-arkkitehtuurin kenttään. Tämä teksti kokoaa keskustelussa heränneitä ajatuksia ja johtaa niiden pohjalta laajempaa henkilökohtaista pohdintaa luonnosta, arkkitehtuurista ja ihmisyydestä.
Toivon, että teksti herättelee ajatuksia, vastaväitteitä, ja kritiikkiä toimien näin avauksena aiheeseen liittyvään laajempaan dialogiin. Arkkitehtuuri ja maisema-arkkitehtuuri luovat puitteet kaikkein moniulotteisimmalle asialle minkä tiedän – ihmiselämälle – ja tulevina kuukausina mielelläni lukisin tämän samaisen julkaisun sivuilta arkkitehtiopiskelijoiden enemmän tai vähemmän harkittuja näkemyksiä aiheesta.
Tekstin pohjana toimiva keskustelu käytiin osana Aalto yliopiston kurssia, Maisema-arkkitehtuurin kritiikki. Olimme juuri lukeneet Margareta von Bonsdorffin artikkelin Retkiä romantiikan maisemissa, jonka pohjalta jaoimme ajatuksiamme.
Lennokas pienryhmäkeskustelu sukelsi heti syviin vesiin pohtiessamme romantiikan syvintä olemusta, järjestyksen ja kaaoksen arkkityyppien iänikuista kamppailua, joka heijastuu osaltaan ihmisen sisäisessä maailmassa järjen ja tunteiden vuoropuheluna, ja toisaalta ulkoisessa maailmassa luonnon ja kulttuurin vuorovaikutuksena. Romantiikka taidesuuntauksena ja aatteellisena järjestelmänä oli vastaisku valistuksen ajan mekanistisen maailmankuvan nousulle, jonka romantikot näkivät turruttavan ihmisyyden syvemmän kokemusperäisen kauneuden. Romantiikka oli tapa tuoda kaaoksen, tunteiden ja vapaan luonnon voima, arkkityyppinen Yin elementti, femiininen prinsiipi, hallitulla tavalla takaisin ihmisen kokemusmaailmaan.
Romantiikan ajatukset synnyttivät ajan puutarhataiteen kentässä uuden ilmiön, pittoreskin maisemapuutarhan, jonka voidaan nähdä aloittaneen modernin maisema-arkkitehtuurin perinteen. Keskustelussamme päädyimme toteamaan pittoreskin puutarhan olevan paradoksaalinen pyrkimys hallittuun kaaokseen. Tuloksena syntyi keinotekoinen luonto, hoidettu maisema, joka lavasteenomaisesti jäljittelee romantisoitua näkemystä luonnosta innostaen katsojan kuvittelemaan ja unelmoimaan. Samalla voidaan nähdä syntyneen myös nykyajan arkkitehtuurin kentässä erityisen merkittävä taiteellisen ilmaisun väline, paviljonki. Pittoreskin maisemapuutarhan kontekstissa paviljonki loi sekä kiintopisteen maiseman maalauksellisessa kokonaisuudessa että harkitusti ankkuroidut puitteet maiseman kokemiselle. Paviljonki sai merkityksensä vain suhteessa maisemaan, jonka osaksi se oli ajatuksella sijoitettu.
Romantiikan ajan puutarhataide ja maisema-arkkitehtuuri toimivat eräänlaisina koekenttinä ajatuksille, jotka myöhemmin vaikuttivat merkittävästi arkkitehtuurin uusien tyylisuuntien kehitykseen. Bonsdorffin artikkelin pohjalta pohdimme romantiikan ajan heijastuksia nykyajan maisema-arkkitehtuurissa. Mitä uusia ajatuksia ja teemoja nykymaisema-arkkitehtuuri käsittelee? Miten 2020-luvulla suhtautuvat toisiinsa maisema, kaupunki, luonto ja kulttuuri? Mikä on ihmisen osa kaikessa tässä? Perustuuko se järkeen vai tunteeseen?
Tämä osa keskustelustamme käynnistyi melko kriittisenä katsauksena nykyajan maisema-arkkitehtuuriin. Koimme romantiikan 200 vuotta vanhan kritiikin edelleen pätevän isoon osaan nykyajan maisema-arkkitehtuuria, jota koimme hallitsevan tietynlaisen pinnallisen ja pragmaattisen sieluttomuuden. Toisaalta löysimme ajallemme ominaisia elementtejä ja näkökulmia, jotka toivat uusia puolia romantiikan ja rationalismin aloittamaan keskusteluun.
Merkittävimpänä uutena elementtinä nousi esiin luontosuhteen muutos. Ympäristötietoisuuden ja ekologisen ajattelun myötä ihmisen ja luonnon välistä suhdetta käsitellään nykyajan maisema-arkkitehtuurissa ennenkokemattomasta näkökulmasta. Siinä missä romantikot näkivät luonnon esteettisen kokemuksen muusana, tutkii nykymaisema-arkkitehti (ajalle tyypilliseen tapaan) luontoa usein herkkänä ekologisena systeeminä, jota ihminen aktiivisesti tuhoaa. Mielestäni tämä näkökulma, joskin perusteltu, on yksipuolisuudessaan harhaanjohtava. Äärimmillään idealistisesti värittynyt ekoajattelu vähentää ihmisen arvottomaksi tuholaiseksi, virheeksi luonnon täydellisyydessä, jonka haitallinen vaikutus olisi parempi poistaa. Maisema-arkkitehtuurissa tällaiset radikaalit kysymykset heijastuvat ihmisen ja kaupunkiluonnon suhteeseen. Onko suunnittelija tehtävä luoda tilaa luonnolle, vai ihmiselle? Millainen on nykyihmisen ja “villin luonnon” välinen suhde, ja miten sitä tulisi käsitellä?
Ryhmäkeskustelussamme havaitsimme nykymaisema-arkkitehtuuria hallitsevan kahdenlaiset tilat: ekologiset “luonto luonnolle” maisemat, joissa ekologisuus menee estetiikan edelle, ja toisaalta pragmaattiset “luonto ihmiselle” maisemat, joissa luonnon elementit valjastetaan osaksi käytännöllistä kaupunkitilaa. Erityisen huomattavaa lienee, että molemmat maisematyypit ovat lähtökohdiltaan pääosin rationaaliset. Ekologisissa maisemissa suunnitellaan luonnon sisäisten systeemien vuorovaikutusta ja niiden suhdetta kaupunkitilan rakennettuun ympäristöön. Tällaisia maisemia ovat esimerkiksi hoitamattomat kaupunkimetsät tai hyönteisille arvokkaat niittymaisemat. Pragmaattisissa maisemissa suunnittelija sijoittelee mittatarkkoja käytäviä, rakenteita ja kalusteita joiden avulla maisemasta muokataan käytännöllinen ja normit täyttävä kaupunkitila anonyymin käyttäjäkunnan päivittäisiin tarpeisiin. Tällaisia tiloja ovat kaikki lukemattomat nykyaikaiset leikkipaikat, kaupunkipuistot, ja rantapromenadit, jotka näyttävät samalta sijoittuivat ne sitten Tampereelle, Tukholmaan tai Sevillaan. (Samaa voisi sanoa 2010-luvun asuinrakennusarkkitehtuurista, mutta myönnettäköön, että maisema-arkkitehtuurissa on uniikin ja kokemuksellisen tilan suunnittelulle vähemmän rakenteellisten reunaehtojen tuomia haasteita.)
Mikä taakse jää…
Romantiikka korosti ajatusta maisemasta kokemuksen ja inspiraation lähteenä. Keskiössä olivat tunteet, myytit ja tarinat ihmiskokemuksen keskeisinä elementteinä. Pittoreski maisema oli vastaliike rationalismille, ja sen tavoitteena oli nostaa esille niitä arvokkaita elämän osa-alueita, joiden romantikot kokivat jääneen valistuksen jalkoihin.
Mitä nykyihminen on menettämässä? Mitä elämän osa-alueita nykyajan arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin tulisi palauttaa ihmisten kokemusmaailmaan? Keskustelumme pohjalta esiin nousseita teemoja olivat esimerkiksi suhde luontoon, kehollisuus, aistillisuus, yhteisöllisyys, aitous ja kohtaamiset.
Siinä missä pittoreski puutarha korosti tunnetiloja, herättävät monet onnistuneet nykymaisema-arkkitehtuurikohteet kokemuksellisia oivalluksia tuomalla esiin luonnon monimuotoisten prosessien kauneutta. Kurssitapahtuman lopuksi käymässämme yhteiskeskustelussa hyväksi esimerkiksi nousi arkkitehti Nikola Bašićin meriurut (sea organ), jossa Kroatialaisen merenrannan betonirakenteeseen sisällytetyt ontelot luovat tuulen ja aaltojen vaikutuksesta aavemaisen äänen ihmisen koettavaksi. Äänen lisäksi keskeisä elementtejä ovat onteloiden läpi ohjatun tuulen virtaus, sekä satunnaiset aaltojen pärskeet. Kohde avaa uuden yhteyden mereen ja sille ominaisiin elementteihin aktivoiden samalla käyttäjän vuorovaikutukseen sekä luonnon että toisten ihmisten kanssa.
Vastaiskuna rationalistisessa ideologiassa koetuille puutteille 1800-luvun romantikko pyrki luonnon dramatisoinnilla muistuttamaan aikalaisiaan tunteiden, unelmoinnin ja seikkailun merkityksestä. 200 vuotta myöhemmin ottaa nykymaailman sieluttomuuteen herännyt maisema-arkkitehti työstettäväkseen tätäkin kompleksisemman haasteen: Luoda harmonista, mutta innostavaa kaupunkitilaa, joka tekee parhaansa samanaikaisesti sekä luonnolle, kaupungille että ihmiselle. Mielestäni maisema-arkkitehtuurin tärkein tehtävä, ja samalla suurin kontribuutio arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun laajempaan kontekstiin, on tämän iänikuisen kolminaisuuden tutkiminen. Tästä ajatusten koekentästä toivoisin nousevan esiin sellaisia onnistumisia, joiden jatkokehittäminen kultivoi myös uutta ja harmonista arkkitehtuuria.
Kelmeän ruudun ääreltä, rakkaudella,
Elias Luoto, Maisema-arkkitehtuurin yo, Aalto yliopisto
Responses