Loppureflektio: kierros yksi – ylikierrokset

Ensin julkaisen tekstin, jossa puran mieleeni harhailemaan jääneitä ajatuksia loppukritiikin jälkimainingeissa. Se on tarpeellista, koska tämä on ollut niin pitkä, intensiivinen, syvällinen ja henkilökohtainen prosessi. Haluan saada sen kaiken sanottua, vaikka teksti jääkin hieman puolustuskannalle. Siinä näkyy stressin purkautuminen sekä tietty keskeneräisyyden ja riittämättömyyden tunne. Se kertoo varmaankin siitä, että epämukavuusalueella on käyty. Tämän jälkeen mieli on valmis vastaamaan varsinaiseen loppureflektointitehtävään. Toivon, että tämä on ihan hyväksyttyä.

*****

Luin blogista ensimmäisen kirjoitukseni. Se oli yllättävän lähellä sitä, mitä olin lopulta saanut aikaan. Pohdintani Utøyan saaren parantumattomasta haavasta näkyvät valitsemissani maisema-arkkitehtonisissa keinoissa. Puhuin myös jo tuossa tekstissä kokemisesta ja tunteista, jotka olivat lopulta työni keskeisiä ajatuksia. Muutama kohta blogin ensimmäisessä kirjoituksessani sai minut näin jälkikäteen pysähtymään pohtimaan onnistumistani sekä asettamani tavoitteen relevanssia.

Pysähdyin pohtimaan kohtaa, jossa totesin, että hankalaa tulisi olemaan koko suunnittelualueen läpikäynti siten, että kaikki on määritelty. Sanoisin olleeni jopa hieman väärässä siinä, että aivan jokaiseen kohtaan tulisi määritellä materiaali ja toteutustapa, jotka tukevat tarinaa. Tämä on vain osittain totta. Kaikki mitä paikkaan lopulta tehdään, kuten tapauksessani polku, valot, maisemanhoito, täytyy miettiä tarkkaan läpi teeman kautta. Kuitenkaan aina ei tehdä korttelipihojen kaltaisesti koko maailmaa alusta asti uusiksi, vaan pienikin lisäys paikkaan voi riittää. Monen työssä tämä oli erityisen selvää. Esimerkiksi Elkan työssä hyvin harkittu puiden katkominen oli tarpeeksi vahva ele saamaan mielen liikkeelle. Toisaalta kun kerran suunnittelualue ja lähestymistapa on valittu, kaikki sen piiriin kuuluva on pohdittava. Itse jätin hieman liiankin huolettomasti ottamatta kantaa alkuperäisen muistomerkin ympäristöön. Ajattelin, että haluan kunnioittaa hoitoyhdistyksen näkemystä. Totta kuitenkin on, että sekin muuttuu suunnitelmani myötä ja näyttää epämääräisen epäsiistiltä jos muu alue on harkittu.

Eräs toinen kohta liittyy kritiikeissä esitettyyn toiveeseen, että kokijalla olisi tarpeeksi tilaa tulkita paikka itse. Olin blogissa kirjoittanut, ettei suunnitelma välttämättä tarkoita omien ajatusteni ja tunteideni artikuloimista maisema-arkkitehtonisiksi elementeiksi, vaan sen tulee tarjota kiinnittymiskohtia vaikeiden muistojen tapahtumapaikoissa vieraileville. Mielestäni jätinkin tilaa, mutta vähintään visualisointien yhteydessä olleet otsikoinnit koettiin liiaksi. Itse olin pitänyt niiden esittämistä loogisena osana valitsemieni hoidollisten keinojen perustelua. Toteutuneessa kohteessa ei kuitenkaan oikeasti olisi mitään kylttejä, selostusta tai karttaa. Mietin jälkikäteen, että jos kerran sanoin yleisölle vieväni heidät kierrokselle ja esitin näin fotorealistisia visualisointeja, olisi sen varmaankin pitänyt tarjota mahdollisimman samanlainen kokemus kuin oikeassa kohteessa. Tällöin otsikoita ja selostusta ei olisi tarvittu kiertokävely-osaan, mutta hoito-ohjeissa ja pohjissa ne olisi voinut vielä pitää. Kirjoitin tästä aiheesta jo ennen loppukritiikkiä. Lopulta mielestäni onnistuin, mutta poistaisin nyt ainakin katajat valaistuksineen kokonaan. Paikalla luonnostaankin kasvavien kasvien käyttö hoidollisin keinoin toimii sillä tavalla, kuin alunperin tarkoitin.

Kaikki työt olivat erilaisia. Ei ole yhtä tapaa lähestyä aihetta, mutta jokaisen on kohdattava se itsensä kautta. Jos sopii käyttää kliseistä ilmausta, työ oli matka. Alussa ei voinut tietää tarkkaan, kuinka päädyttäisiin loppuun. Jokainen meistä tarttui haasteeseen omasta näkökulmastaan ja kulki polun omalla tavallaan. Itseäni auttoi tuntien laskeminen. Suhteutin viikottaisen tuntitavoitteen siihen, mitä olin saanut aikaan. Kysehän ei oikeastaan ole vain tunneista, eikä aina edes tuloksesta, mutta tunnit antavat osviittaa siitä, kuinka paljon tai kuinka syvällistä työtä tulisi tehdä.

Näiden asioiden lisäksi on muutamia teemoja, jotka ovat pohdituttaneet minua. Työn määrä ja yksinkertaisuus. Nämä pohdituttavat minua siksi, että olen tehnyt paljon työtä ja monimutkaisen työn. Onko tämä puolustelua, ehkä. Onko tämä reflektointia, kyllä.

Töissä oli tehty eri määrä työtä. Silti maisema-arkkitehtoninen intensiteetti saattoi olla erittäin korkea vähätöisessäkin työssä. Jotkut olivat saaneet hyvän idean heti alussa ja idea oli helposti toteutettavissa. Osan idea vaati pidempää työstöä toteutuakseen hyvin. Oppimistavoitteisiin päästäkseen on tehtävä ainakin jonkin verran työtä. Omasta työstäni löytyi lopulta kuitenkin paljon kehitettävää. Lopputulos on tuntuma, gut feeling, siitä että tehdyn työn määrä tunteina on erittäin hyvä työkalu, mutta se ei ole lopputuloksen kannalta merkittävintä. Tärkeintä on oppia tunnistamaan, mikä on sopivasti. Kun alan keksiä asioita, keksin niitä paljon. Niiden määrä ilman jalostusta ei vielä riitä. Pitää osata valita ja pitää osata tasapainottaa. Tällaisen kurssityön tekeminen kehittää sitä taitoa.

Yksinkertaisuus ei ole minulle luonteenomaista. Se on tarpeellista, ymmärrän sen. Minä kuitenkin pidän monimutkaisuudesta. Se kiehtoo minua. Ajattelen elämää monimutkaisena kudelmana erilaisia todellisuuksia ja aspekteja. Voimme nähdä niistä kerralla vain pieniä paloja. Ajattelen, että yksinkertaisuus on ihmiselle lajinomainen ominaisuus. Kuitenkin maailma itse on monimutkainen ja käsityskyvyn ulkopuolella. Se näkyy ihmisen suhteessa luontoon. Luonto on monimutkainen kudelma erilaisia olioita ja prosesseja. Ihmiset ovat nykyään havahtuneet siihen, että luonnon monimuotoisuudesta tulee huolehtia ja ihmisen yksinkertaistama, hallittu maisema tuo sille haasteita. Pystyäkseen toimimaan ihminen tarvitsee yksinkertaistuksia. Niin näen myös suunnittelun yksinkertaistusihanteen.

Vaikka omassa työssäni lopulta valaistuksen suunnittelun olisi voinut jättää jopa kokonaan pois parantaen työn lopputulosta, en olisi oppinut yhtä paljon. Valaistuksen suunnitteleminen kiinnosti minua ja nyt minulla oli tilaisuus kehittää siihen liittyviä taitojani. Onnistuin löytämään tapoja visualisoida valaistusta ja käytin siihen paljon aikaa. Lopputulos oli hyvä, mutta vailla viimeistä hienovaraista viritystä.

Näin jälkikäteen on helppo kertoa, mitä asioita voisi tehdä toisin tai mitä olisi voinut jättää pois. Työn aiheiden valinta on riskien ottamista. Kun valitsee jonkin asian työstämisen, allokoi siihen aikaa. Käytettyä aikaa ei saa takaisin, mutta se on opettanut jotakin. Ilman näitä onnistumisia ja epäonnistumisia en olisi nyt jo hieman parempi, kuin ennen kurssia.

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *