Töiden esittelyn jälkimietteitä

Eilinen esittely oli kutkuttava. Oli mahtavaa nähdä kaikkien työt valmiina. Minusta on hienoa, että meillä on esittely- ja kritiikkitilaisuudet erikseen. Oli nimittäin tosi mielenkiintoista kuulla kommentit töihin ei-maisema-arkkitehtitaustaisilta vierailijoilta. Näin maisema-arkkitehtoniset työmme asettuivat laajempaan taiteen kehykseen. On myös varsin miellyttävää, että kriitikoilla on nyt viikko aika pohtia töitä.

Myös itse pohdin ja pureksin paljon eilen saamiani kommentteja omasta työstäni. Tajusin, että minulla on aika paljon ajatuksia, joita en ole kirjoittanut mihinkään, mutta jotka vaikuttivat työni syntyyn. Avaan niitä lisää tässä kirjoituksessa.

Paikalla olleiden taiteilijoiden näkökulmat yllättivät. He kyseenalaistivat monia valintoja, jotka meidän alamme näkökulmasta voisivat tuntua itsestäänselviltä. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että maisema-arkkitehtuuria opiskellessa on tottunut ottamaan ympäristöstä paljon kattavamman otteen, kuin ympäristötaiteessa. Tämän keskustelun perusteella haluaisin jotenkin yleistää, että ympäristötaiteilija tekee maisemaan jonkin yhden, mutta mahdollisimman harkitun eleen. Maisema-arkkitehti rakentaa usein vahvemmin koko ympäristön.

Mutta tarvitseeko maisema-arkkitehdinkaan oikeasti aina tehdä niin paljon? Varsinkin tämän aiheen tapauksessa ihan jo pienikin ele paikassa voi olla tarpeeksi. Silti yllätyin ajatuksesta, että pelkkä polku, jolla kävellään maanpinnan yläpuolella olisi tarpeeksi vahva ele. Ja se ehkä olisikin voinut olla sitä. Tällöin kävelypolun detaljiikkaan ja maastoon sovittamiseen olisi voinut mennä vielä syvemmälle. Maasto ei kylläkään ole kovin haastava, vaan aika tasainen. Toisaalta, koska hauta ei ole kaikkialla, vaan pelkästään olemassa olevan muistomerkin alla, ei pelkkä polku mielestäni olisi ollut aivan toimiva konsepti.

Vierailijoiden mielestä olin todella tehnyt paikalle tosi paljon. Näytin ainakin enemmän materiaalia kuin muut, mutta halusin tehdä niin. Omasta näkökulmastani olin tehnyt itse alueelle aika vähän. Tässä toki vaikuttaa se, että aiemmin kandissa olen tehnyt kaksi korttelipihasuunnitelmaa Töölöön. Niissä todella vaatimuksia on niin paljon, että jokainen milli tulee määritellä, mutta tässä ei ollutkaan pakko ottaa joka kohtaan kantaa. Edes reitin esteettömyys ei olisi ehkä ollut pakollista, mutta toisaalta sisällissodan muisteleminen on tyypillisesti enemmän vanhusten kuin nuorison juttu. Kuka tahansa voi olla esteellinen osan elämästään.

Hämmentävin kysymys oli: miksi sekä puut että polku että valo. Eikö jokin olisi riittänyt? Tämä oli hyvä kysymys, koska se pisti miettimään ihan todella paljon. Yleensä metsissä, joissa ihmisiä liikkuu paljon on sekä puita, että polkuja että valo poluilla. Tätä harvoin kukaan kyseenalaistaa. Onko nyt siis kyse siitä, että kun esitetään että joku on ne sinne tietoisesti laittanut, se tuntuu paljolta? Tästä näkökulmasta voikin ajatella, että oikeastaan tein aivan tavallisia asioita, mutta vain eri tavalla kuin normaalisti on totuttu. On silti olennaista kysyä normaaleistakin asioista, miksi niitä tehdään.

Puiden tapauksessa tässä työssä puhutaan oikeastaan metsänhoidosta. Sitähän alueella jo on. Tämäkään metsäkaistale ei ole neutraali. Vaikka tavallinen ihminen ei ole tottunut huomaamaan sitä, näin tasainen mäntymetsä on ilman muuta hoidettu. Muutenhan se näyttäisi aivan erilaiselta. Tuollakin oli kyllä jokusen vuoden kasvaneita hajataimia, kuusia ja pihlajia. Erilaisella hoidolla metsä näyttäisi hyvin erilaiselta. Se voisi kuusettua vahvasti. Siellä voisi olla enemmän pihlajia. Oikeassa luonnontilaisessa metsässä olisi eri-ikäisiä puita ja kaatuneita runkoja. Voisi jopa väittää, että suunnittelemani metsä on monella tapaa normaalimpi, kuin nykyinen tasaisena hoidettu männikkö. Ja jos hoitokin on normi, miksei sitten tällainen hoito? Diversiteettihän on tavoiteltavaa.

Yksi kommentti oli, että koska paikan tunnelma on näin tietoisesti rakennettu, ei tunnu siltä että olisi omassa, vaan jonkun muun elokuvassa. Tämä tosin lausuttiin ennemminkin muodossa ”kun paikka on noin rakennettu”. Tulkitsin, että tässä ei viitattu siihen, mitä alalla yleensä ymmärrämme maiseman rakentamisena, vaan tunnelman ja tarinan rakentamiseen. Luulen, että hän voi olla aivan oikeassa, mutta että tähän liittyy vielä ainakin kaksi asiaa. Ensinnä, että olen tehnyt asioita epätavallisella tavalla, mikä tuntuu ihmisestä siltä ettei ympäristö ole neutraali tausta, vaan tarkoituksella rakennettu. Toiseksi, visualisointini pyrkivät fotorealismiin. Fotorealismin haaste on se, että ihminen haluaa immersoitua niihin, mutta huomaa keinotekoisuuden. Pitäisi siis pyrkiä arvioimaan sitä, olisiko lopullinen toteutettu suunnitelma liian rakennetun tuntuinen. Harvoinhan ihminen tiedostaa monimuotoisissa taajamametsissäkään, että niitä hoidetaan.

Toivoisin, että suunnittelualueellani huomaisi, että jotain on tehty, mutta että raja suunnitellun ja suunnittelemattoman välillä ei ole selvä. Vaikka tavoitteenani on luoda paikka, jossa jokainen kohtaa historian omalla tavallaan, ajattelen, etteivät ajatukset synny tyhjiössä. Haluan, että on jokin ero siinä, millaisia ajatuksia syntyy juuri minun suunnittelemassani paikassa tai jossain muualla tai tässä paikassa ilman että olen tehnyt sille mitään. Keinojeni pyrkimys on tuottaa ihmiselle vaihteleva olo reitin varrella, mikä stimuloi ajattelua. Osaltaan vaikutus on alitajuinen: kuusettunutta metsänosaa voi olla ajattelematta ja silti valon määrä, ahdas tila ja viileys vaikuttavat ihmiseen. Joitakin asioita huomataan myös tietoisesti, etenkin yöllä, kun niitä on valaistu. Valo on kuin osoitus: katso kaatuneen puun juurakkoa tai katkaistua kantoa – ne ovat täällä tarkoituksella.

En voi määrittää, mitä ihminen ajattelee, mutta voin antaa hänelle kiinnittymiskohtia. Metsä ja sen kasvillisuus vaikuttavat olevan luonnollinen osa suomalaista pohdiskelukulttuuria. Monissa iskelmäkappaleissakin viitataan suoraan puihin. Tähän hätään mieleeni tulivat ”niin kuin kaksi puuta sateen pieksämää” tai ”punertaa marjat pihlajan, kuin verta niissä ois”. En tunne lyriikkaa lajina niin hyvin, että voisin nyt yleistää tähän jotakin suomalaisesta runoudesta ja sanoituksesta, mutta luontoon liittyvät vertauskuvat ovat ilman muuta läsnä. Oikeastaanhan lähestyn romantiikkan aikaan liittyvää luontosuhdetta, jossa luonto on täynnä tunnetta. Tiedostin tämän jo aiemmassa vaiheessa suunnittelua, mutta ehkä mainita.

Tietyssä mielessä rakensin omaa kulttuurimaisemaani. Pohdin ensin, millaiset kulttuuriset voimat ovat synnyttäneet tämän paikan. Siinä muistamisen kulttuuri, mutta myös metsätalous ovat asialla. Toisaalta noin vahva kulutus viittaa siihen, että armeijakin saattaisi käydä paikassa harjoittelemassa. Sitten mietin, millainen kulttuurinen muutos olisi tapahtunut ja kuinka se näkyy maisemassa. Taustalla on Jyrkiltä opittu ajatus siitä, että maisema-arkkitehtuuri on maailmankuvan luomista. Tietyllä tapaa loin siis maisema-arkkitehtuurin synnyttäneen filosofisen sisällön ja pyrin toimimaan sen mukaisesti. Vai lainasinko vain romantikoilta?

Suunnitelma syntyi oman johtoajatukseni ja paikkaa jo muovaavien prosessien ristipaineeseen. polut ja kulkeminen ohjattiin puupolulle, jotta toinen prosessi, aluskasvillisuuden kasvaminen, saisi paremmat edellytykset. Metsänhoidollisiiin prosesseihin tehtiin vahva ero. Vain valaistus oli se, jonka toin paikkaan uutena. Muuten laajemmassa ympäristössä se ei ole mitään uutta. Parkkipaikallakin on valot. Valon käytössä on vahva normisto, joka on kuitenkin hyvin kyseenalaistettavissa. Valo on tapa houkutella ihmiset suunnittelualueelle pimeän aikaan. Valo on myös tapa näyttää maisema uudella tavalla. Sen olisi hyvin voinut jättää myös pois, mutta valo kiinnostaa minua.

Työtä voi aina viedä pidemmälle. Minusta tällä kurssilla kaikkien käytännön yksityiskohtien halki suunnitteleminen ei olisi ollut niin olennaista. Jos nyt valitsisin, haluaisin pohtia tarkemmin visuaalisen esittämisen tapoja ja merkityksiä. Osa kuvistani muistuttaa vähän maisemamaalauksia. Toisaalta ne kuulema näyttävät pelimaailmoilta. Mitä pitäisi ajatella siitä, että kaaos näyttää valitsemassani valossa romantiikan ajan tummalta maalaukselta. Myös todellisuus voi pimeässä oikein valaistuna näyttää maalausmaiselta. Mikä merkitys sillä on? Haluanko viitata tiettyyn aikaan ja tiettyyn tapaan katsoa maisemaa? Mitä sillä haluan sanoa? Sivulta tuotu himmeä, lämmin valaistus on epätavallinen fyysisessä maailmassa ja on siksi potentiaalisesti vahva tapa viitata jonnekin.

Tässä muutama referenssimaalaus (jälkikäteen etsitty)

https://en.wahooart.com/Art.nsf/O/8BWN29/$File/Arnold-Bocklin-Ruine-dans-un-paysage-au-clair-de-lune.JPG

https://www.culture24.org.uk/asset_arena/6/99/46/364996/v0_master.jpg

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/7/7d/Cole_Thomas_Tornado_1835.jpg
Kaiken lisäksi groteskit puuaiheet olivat romantiikan ajassa ihan olennaisia. Kotiopettajattaren romaanissa salama iskee puuhun juuri ennen, kuin asiat alkavat mennä pieleen.

http://www.vam.ac.uk/__data/assets/image/0007/238066/varieties/w290.jpg
Tämän kuvan yhteydessä puhuttiin pittoreskin käsitteestä, joka vaikkapa Kaaos-osuuden kohdalla toki tulee mieleen.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/97/Michele_Marieschi_-_Capriccio_with_Classical_Arch_and_Goats_-_WGA14073.jpg
Raunioromantiikkaa. Onko sitä myös kaatuneissa puissa? Jos metsässä on romanttisen maalauksen valaistus, voiko joku alkaa ajattelemaan kasarmeja raunioina. Tai entisen vankileirin jättäminä tapahtumapaikkoina, joista enää on seinät jäljellä, kun itse tapahtuma on puistunut? Pitäisikö silloin myös kasarmi valaista?

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2017/12/The-Nightmare-1781-Henry-Fuseli.jpg
Tässä valo paljastaa kauhuja pimeydestä.

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2015/09/The-Third-of-May-1808-1814-Francisco-Goya.jpg
Millainen valo Fossar de la Pedreralla olisi pimeän aikaan, jos se olisi auki?

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2017/06/The-Raft-of-the-Medusa-1819-Theodore-Gericault.jpg
Tässä kuuluisassa maalauksessa valo tulee samaan tapaan ihmisten raajoille, kuin suunnitelmassani männyn oksille. Itse asiassa käppyräisissä männyn oksissa on aika samanoloista liikettä, kuin näissä raajoissa.

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2017/04/The-Liberty-Leading-the-People-1830-Eugene-Delacroix.jpg
Sama homma valosta tässä kaikkien tuntemassa maalauksessa. Maassa makaa ruumiita. Entä jos olisinkin asetellut isoja männynoksia maahan mutkan sisäkaarteelle ja valaissut ne sivusta niin että ne näyttävät tältä? Entä jos en olisikaan käyttänyt katajaa ollenkaan. Järjestys-osioon olisi sisältynyt tavallaan siististi asetettuja oksaröykkiöitä.

Vielä jotakin käytännön yksityiskohdista

On monia yksityiskohtia, joita suunnitelmapiirroksissani ei ole, ja osan puhtaasti unohdin. Esim. valaistuksen perustusten esittämisen, korkeuskäyrien välin lukemat, esteettömien ramppien esittämisen. Toisaalta nämä eivät ole mitkään tarkat toteutusasiakirjat, vaan periaatteellinen suunnitelma, jossa aiheen käsittely on tärkeämpi.

Unohdin kirjoittaa, että haluaisin valonlähteiden piiloutuvan mahdollisimman hyvin. Olennaista on, mitä valaistaan ja miten valaistaan. Valon voimakkuus ei saa olla kova. Vältän ylös suuntautuvaa valoa. Konkeloon jääneiden puiden valaisu voi olla käytännössä haastavaa suuntaamatta valoa ollenkaan ylös, mutta valonlähteitä voisi virittää myös ympäröiviin puihin.

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *