Sisäinen sota

Tämä on työni esittelyn yhteydessä palautettu teksti.

***

Suunnittelualue sijaitsee harjulla Hankoon vievän Karjaantien ja junaradan varrella. Sata vuotta sitten tänne tuotiin punavankeja ympäri maata. Tuloksena oli yksi Euroopan historian ensimmäisistä keskitysleireistä. Venäläisiltä asevoimilta tyhjentyneet kasarmit otettiin vankileirin käyttöön keväällä 1918. Kun kesän mittaan olosuhteet muuttuivat katastrofaalisiksi, kaivettiin harjun hiekkaan Suomen suurin joukkohauta.1

Dragsvikin kasarmialue itse näyttää unohtaneen tapahtuneen. Kauniiden punatiilirakennusten ympäristö on vehreä ja puistomainen. Mikään nuorien sotilaiden jokapäiväisessä ympäristössä ei sinänsä muistuta menneestä.7 Kuitenkin juuri Dragsvikin itäosan punaiset kasarmirakennukset majoittivat massoittain punavankeja. Aluksi fasiliteetit riittivät, mutta kevään ja kesän edetessä Tammisaareen tuotiin aina vain uusia junalastillisia vankeja ympäri Suomen muilta leireiltä. Samaan aikaan iski elintarvikepula ja taudit riehuivat kurjissa oloissa. Organisointi oli osin puutteellista, eikä eduskunnassakaan otettu vankileirien kurjuutta todesta. Olosuhteet muuttuivat äärimmäisiksi nopeasti. Ihmisiä kuoli niin paljon, että kasarmien aidatulta alueelta kuljetettiin ruumiita lähes jatkuvana virtana pohjoispuolen mäntykankaalle.1 Hiekkamaa lienee valikoitunut siksi, että siihen oli helppo kaivaa.6

Joukkohauta aidattiin ensimmäisen kerran hyvin pian vuoden 1918 jälkeen. Vasta vuonna 1951 sinne pystytettiin nykyinen muistopaasi. Tapahtumien 70-vuotispäivien yhteydessä muistomerkkiä laajennettiin pensasistutuksin ja muurein, joihin on kerätty kaikki tunnetut vankileireillä kuolleiden nimet. 90-vuotispäivänään muistomerkki sai rinnalleen vuodesta 1918 kertovan näyttelyn.5 Olisi luontevaa lisätä paikkaan uusi kerrostuma nyt, kun vuoden 1918 tapahtumista on kulunut sata vuotta.

Mäntykangas on jo omanlaisensa vahva paikka. Männikköön paistava aurinko luo avaraan tilaan syviä tummia varjoja ja oudon rungoilla väreilevän valon. Paikassa tulee tummanpuhuva tunne siitä, että siellä on todella tapahtunut jotakin. Aluskasvillisuus on kulunut paikoin laajoilta alueilta. Parkkipaikan ja muistomerkin välinen kulkeminen tuntuu hallitsevan aluetta. Kankaan halki kulkevat kulkueen näkee mielessään hulmuavia punalippuja kantaen.7 Mitä siis tällaiseen paikkaan voi enää lisätä?
Pohdin, millainen on nykyajan tapa muistaa suhteessa menneeseen. Perinteinen tapa muistella sotahistoriaa on usein kivikasvoinen ja jossain määrin pönöttävä. Sotien aikaan ja heti niiden jälkeen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttävää näyttää tunteitaan2. Sitä pidettiin heikkouden merkkinä2. Myös Tammisaaren leirin vangit kuolivat virallisen totuuden mukaan heikkouteen, vaikka he oikeasti kuolivat tauteihin, nälkään ja teloituksiin3. Vuoden 1918 jälkeen Dragsvikiin perustettiin Suomen ensimmäinen varuskunta. Armeijan vakiintuessa levisi jääkärimyyttiin kietoutuva mieskäsitys, jossa uljaat sankarit puolustavat pelotta isänmaataan4. Koska miehet eivät itke, muistomerkeissä surevat lähinnä naiset. Todellisuudessa myös jääkärien tarina oli moninaisempi4. Ehkäpä nykypäivänä voidaan jo puhua pikemminkin siitä, millainen on vahva ihminen. Tällaiseen vahvuuteen kuuluu myös kyky kohdata ja käsitellä vaikeita ja ristiriitaisiakin tunteita. Mikä olisikaan ristiriitaisempi aihe, kuin sisällissota, jonka muistaminen on ollut osaltaan niin polarisoitunutta ja toisaalta muutoksessa viimeisen sadan vuoden ajan2? Monen kantasuomalaisen sukujuurista löytyy sekä punaisia että valkoisia. Suunnitelmani tavoitteena on luoda paikka, jossa jokainen voi kohdata vuoden 1918 omassa sisäisessä maailmassaan. Olen käyttänyt pääasiassa alueen omaa kasvillisuutta, jotta uusi kerrostuma ei kilpaile olemassa olevan muistomerkin kanssa.

Suunnittelualue sijaitsee heti kasarmialueen pohjoispuolella. Se rajautuu joka suunnasta asfaltoituun autotiehen katulamppuineen. Pohjoispuolella kulkee vilkas Karjaantie, jota pitkin voi ajaa Hankoon asti. Suunnittelualueen kulmalta kääntyy etelään Raaseporintie, jota pitkin pääsee Tammisaaren keskustaan. Eteläinen tie kulkee kasarmien aidatun alueen pohjoispuolta. Siltä kääntyvä tie alueen kulmalla vie pohjoiseen Karjaantien ali juna-asemalle. Juna oli väline, jolla punavankeja tuotiin Tammisaareen1. Vain kasarmialueen itäosa oli vankileirin käytössä ja vanha vankileirin portin paikka on lähellä suunnittelualuetta1. Nykyinen käytetty portti on vain hieman idempänä.

Suunnittelutyöni eteni valittuun suuntaan hiljalleen tarkentuen. Hain oikeita tunnelmia piirtäen, valokuvaten sekä itse kohteessa että muissa metsissä, kirjoittaen ja tietysti suunnitelmapiirroksia työstäen. Kuljin tarkemman suunnittelun kautta uudestaan abstraktimmaksi ja sieltä taas tarkempaan suunnitteluun. Loppuvaiheen abstrahointi oli erään viikon suuri oivallus (kts. seuraava sivu). Tasainen mäntymetsä muodostaa suunnitelman perusrungon, johon aiheutuvat ”häiriöt” luovat tunnelmat. Vaihtelu syntyy paitsi muista puulajeista, myös männystä itsestään.
Lopulta suunnitelman ydin rakentui mäntykankaalla kulkemisen ympärille. Laudoitettu polku muodostaa parkkipaikan ja muistomerkin välille kehämäisen vaellusreitin. Reitin varrelle syntyy erilaisia metsäosuuksia, joissa on erilainen tunnelma. Vaikka nämä eri tunnelmat onkin luotu tietoisesti, niiden on tarkoitus näyttää siltä että ne kasvavat harjun hiekkaisesta maasta. Suunnitelma ei siis sisällä kasveja, jotka eivät olisi voineet itsekin päätyä juuri siihen. Itse muistomerkkiin on koskettu mahdollisimman vähän sekaantumatta vanhempaan muistamisen kulttuuriin. En myöskään luo rinnakkaista paikkaa, vaan olemassa olevan fyysisen maailman jatkeen, jonka aatteellinen merkitys on olemassa olevaa muistomerkkiä avoimempi. Rinnakkaisia todellisuuksia luovat pikemminkin eri ihmiset, jotka kokevat ja tulkitsevat paikan monilla eri tavoilla.

Näkymät muuttuvat puiden kasvaessa. Maiseman kasvudynamiikka ei kuitenkaan juuri muutu, vaan samat kehityskulut tapahtuvat suunnitelman alueilla. Eri kasvuvaiheissa tunnelma muuttuu luonnollisesti jonkin verran. Maiseman kasvun aiheuttamaa muutosta on avattu enemmän myöhemmässä hoitosuunnitelmassa ja siihen liittyvässä viiden kuvan animaatiossa. Esityksen näkymäkuvat puolestaan kuvittavat tavoiteltavia tunnelmia tarkemmin kierroksena alueen läpi. Kierros esittelee reitit eri saapumisreittejä pitkin muistomerkille.

Valmiin suunnitelman tavoitteena on, että jokainen alueella vieraileva voi kohdata sisällissodan tapahtumat omassa itsessään. Huolimatta suurista kansallisista kertomuksista ja eri aikoina vallitsevista muistamisen kulttuureista, jokaisen suhde menneisyyteen on aina henkilökohtainen vaellus muuttuvassa metsässä.

Lähteet:

1. S. Lindholm (2017) Vankileirihelvetti Dragsvik, Atena
2. U-M. Peltonen (2003) Muistin paikat, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 894
3. P. Elomaa, J. Kemppainen (2007) Paha maisema, HS Kirjat
4. T. Tepora, A. Roselius (2018) Rikki revitty maa, Gaudeamus

5. Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys,
https://www.tammisaari1918.com/ (Haettu 13.12.2018)

6. P. Elomaa (2018) Vierailuluento Aalto-yliopistossa

7. Omat havainnot kenttäkäynneillä

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *