Pelottava paikka

Tänään tiedostin, että luomani paikka saattaa olla pelottava. Emilian kanssa ohjauksessa puhuimme siitä, että visualisointikuvat ovat tapa tutkia, ovatko käyttämäni keinot tarpeeksi vahvoja tähän paikkaan. Olen tehnyt nyt aika monta visualisointia paikasta ja fiilistellyt valaistusta. Paikoittain vaikutelma voi olla aikamoinen, kun paikan tapahtumat ovat mielessä.

Mistä pelottava paikka koostuu? Kävin vähän aikaa sitten Helsingin kaupungin museon Pelko-näyttelyssä ja mietin asiaa. Siellä oli aika pimeää ja kapeita käytäviä. Tämä täsmää sikäli suunnittelemaani paikkaan, että kuusikkoisissa kohdissa on tarkoituksella aika kapeaa ja pimeää. Outo, arkiympäristöstä poikkeava valaistus oli myös osa näyttelyn käytävämaailmaa, kuten on minullakin.

Kävin itse eilen Tammisaaressa hämärän laskeuduttua, mutta en osannut pelätä. Paikka on nyt jo niin tuttu, että koin vain olevani Photoshopin leikepöydällä, enkä ehtinyt siinä ajassa tulla ulos työmoodistani. Tämä tietysti liittyy olennaisesti pelkoon. Tuttu ei pelota. Tuntematon sen sijaan voi pelottaa. Pelko-näyttelyssä lietsottiin kammoa tulevaan ja tietymättömään alun vastuuvapauslomakkeilla, odotushuoneella ja suljetuilla ovilla. Kaikissa huoneissa oli valvontakameroita. Niistä tuli sellainen olo, että minua tarkkaillaan, enkä tiedä, kuka tarkkailee. Salakoodin selvittämällä pääsi valvontahuoneeseen. Kameroiden kuumottava vaikutus väheni, kun pääsi itse kameroiden taakse tarkastelemaan kuvia.

Ilmeisesti näyttelyn tilojen valaistuksen piti odotushuoneen jälkeen vaihtua äkillisesti kirkkaasta pimeään, mutta joku oli käyntini aikana sytyttänyt valot. Vaikutelma on varmaankin kuin suoraan Ultra Bran kappaleesta Sokeana hetkenä: ”kun siirtyy äkkiä päivän valosta pimeään, kestää tottua näkemiseen”. Minun kohteessani ei ole näin vahvaa kohtaa, mutta ympäriinsä siroavan valon määrä vähenee toki, kun kävijä kulkee tiheiden kuusikoiden läpi vaikkapa hakkuuaukean jälkeen. Jos haluaisin oikein vahvistaa tätä, sammuttaisin polulta kuusikossa kaikki valot. Voisihan niitä himmentää. Tavallaan pidän siitä, että itse polku on hiljaisesti samanlainen koko maiseman läpi.

Pelkoon liittyy myös pelästyminen. Näyttelyn päädyssä oli ovi, jonka nupin vieressä luki ”älä koske”. Kun siihen koski, tuli pärisevä ääni ja olisiko se myös värissyt. Sitä hieman säikähti juuri siksi, että jotakin osasi odottaa ja tiesi toimivansa vastoin sääntöjä. Säikähdyksiä en varmasti aio kohteeseeni suunnitella. Se ei kuitenkaan ole mikään kummitusjuna, vaan muistomerkki. Huoneen nurkassa oli UV-lamppu, jonka valokeila paljasti seinään piirrettyjä nuolia. Kääntyessä hitaasti ympäri näki kummitusmaisen kuvajaisen itsestään seinän himmeällä näytöllä. Tällainen yllätys oli hienolla tavalla karmea. Sivulta otettu kuva loi tunteen, että minut on huomattu. Miten oma kuva voikaan olla noin pelottava?

Viime viikon työpajassa studion arvosteluperiaatteista tuli mainituksi, että kukaan meistä ei juuri pyri tuottamaan ihmisille tietoisesti negatiivisia tuntemuksia. Minulla ei ole tietoisesti tarkoituksena tehdä tästä paikasta pelottavaa, mutta en myöskään aio päästää ihmisiä helpolla. Paikkaa ei ole tarkoitettu huviretkeksi, vaan kokemisen, ihmettelyn ja pohdinnan paikaksi. Siellä ei Mies van der Rohen Barcelona-paviljongin tapaan ole pysähdyspaikkoja. Olen ajatellut, että se on paikka ristiriitaisten ja vaikeiden sisällissotaan ja ehkä ihmisyyteenkin liittyvien tunteiden kohtaamiseen. Vielä yksi Pelko-näyttelyyn liittyvä pyrkimys on, että ihminen voi kohdata ensisijaisesti itsensä. Sikäli projektissani on myös jotain samaa, kuin heijastavaa pintaa käyttävissä muistomerkeissä. Luotan kuitenkin siihen, että jos englanniksi avaimena toimii sana ”reflection”, niin Suomessa kävely metsäpolulla on paras mietiskelyn paikka. Aiheen luulisi herättävän ajatuksia.

Voinkohan täysin välttää pelon synnyttämistä? Päiväsaikaan uskon, että paikka ei ole liian pelottava. Kuitenkin joukkohaudalla käyminen pimeän aikaan on varmaankin jo lähtökohtaisesti sen verran pelottavaa, että ehkäpä en voi. Melkein mikä tahansa paikka voi pelottaa, jos on pimeää. Tai jos on työhuolia, ne varmaankin pyörivät päässä missä tahansa. Lopulta kohteeseen astuva ihminen kokee juuri niitä mielenliikkeitä, joita sillä hetkellä sattuu syntymään. Voin vain tarjota mielelle tiloja ja aistiärsykkeitä kiinnekohdiksi.

 

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *