Reitin linjailua

Linjailin reittiä maastoon korkeuskäyrien ja muistikuvieni perusteella. S-kirjaimen muotoinen erottuva rinne sekä parkkialueen itäpuolelle syntyvä tasaisempi alue antoivat lähtökohtia. Minulla oli tiettyjä mielikuvia, jotka olivat jo alkaneet sijoittua joihinkin kohtiin maastossa. Työstin niitä eri väreinä, joita sijoitin linjaamani reitin varrelle. Ajatukseni on, että näiden värillisten pylpyröiden summittaisessa sijainnissa on omanlaisensa tunnelma ja hoitoluokka.

Minulla kaikui edelleen päässä lause ”Kuljin tumman metsän läpi”. Se tuntuu siltä, että takana on jonkinlaisia synkkiä koettelemuksia. Jotakin samaa voisi saavuttaa lauseella ”olimme uineet syvissä vesissä”. Tai ehkä he olivat uineet ”pimeissä vesissä”. Tämä hahmottui minulle tummana alueena, jonka läpi kuljettaisiin kohti muistomerkkiä, siis matkalla joukkohaudalle.

Pitkälti mäntykangasta määrittää parkkipaikan ja muistomerkin välinen suhde. Parkkialue muuttaisi tunnelmaansa päätyä kohti, kuten jo nyt voi jossain määrin havaita. Alussa on hiekkaa ja luonnonkiviä. Sitten mäntyisää ja jotakin aluskasvillisuutta. Perällä olisi enemmän kuusia. Synkän kuusikon läpi tulisi kulkea ennen näkymää vielä kaukana häämöttävälle muistomerkille. Näin tunnelma muuttuisi jo parkkipaikalla.

Haudalle on kaksi reittiä parkkipaikalta: eteläinen ja pohjoinen. Pohjoinen reitti on se, jota pitkin muistomerkille kuljetaan toisinaan liput liehuen tai muuten suorinta tietä. Muistomerkki hahmottuu näkymän päässä 80-lukulaisten suunnitelmiensa mukaan. Muuriaiheiden matala profiili levittäytyy maastoon varsin miellyttävällä tavalla.

Eteläistä reittiä pitkin tehdään pidempi matka. Reitti on polveileva, ja tunnelma muuttuu useamman kerran ennen saapumista historianäyttelylle ja lopulta varsinaiselle muistomerkille. Nyt tekisi mieli designata koko koppero uusiksi tukemaan tilasarjaani, mutta hyvä näin. Eteläisempi reitti on vaiheineen jo kohde itse. Sen monitunnelmainen lyyrinen sarja luo tiettyä vastapainoa formaalille muistomerkille.

Mäntykankaan omia ominaisuuksia tulee hyödyntää. Eteläinen autotie toimii valoaukkona, jonka takia kankaalla on niin paljon valoa. Jos eteläreitin laittaa liian täyteen vaikkapa kuusia, vaikuttaa se koko paikan valaistukseen aurinkoisella säällä ainakin näin syksyllä. Valo oli nimittäin hieno. Matala valo ja sitä siivilöivät puut aiheuttavat myös kiinnostavaa efektiä matalassa, läpikuultavassa kasvillisuudessa.

Itse reitinhän olin ajatellut nostaa ylös maasta niin, että jonnekin jää myös ihan alkuperäistä pohjakasvillisuutta.

Lopulta käytin värien sijaan aiemmin piirtämieni kuvien tekstuureita. Niillä pääsi minusta kivasti eteenpäin. Samalla käytin erästä Saksassa oppimaani lähestymistapaa: jos lähtee liikkeelle mustavalkoisesta, kiinnittää enemmän huomiota tilaan ja tekstuuriin.

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *