Muistopaasien perinne ja merkitykset

Kun ensimmäisessä välikritiikissä tuli hyvin esiin, kuinka keskeistä suunnittelutyössäni on suhde olemassa olevaan muistomerkkiin. Tehdäkseni sen, on varmaankin olennaista ymmärtää muistomerkkiä hyvin. Otin eilen asiakseni perehtyä muistomerkin merkityksiin ja sen suhteeseen muihin ajan muistomerkkeihin.

Kuva otettu myöhemmin maastokäynnillä

Huomasin, että muistomerkki on monella tapaa todella tyypillinen muistomerkki. Selasin kirjaa ”Sankarivainajiemme muisto”, joka on täynnä samoja elementtejä toistavia muistomerkkejä. Kaikissa merkeissä oli graniittipaasi. Se oli yleensä suorakulmainen ja siihen liittyi ihmisveistos patsaana tai reliefinä. Veistokset näyttivät minusta ilmeettömiltä ja jäykiltä. Paasissa saattoi olla myös tekstiä. Monesti paikka on rajattu muurilla tai pensasaidalla. Etenkin liuskekivellä tehty kiveys oli tyypillinen. Myös tyhjää ja tilaa on jätetty usein tarkoituksella.

Näiden samojen piirteiden lisäksi havaitsin, että monissa muistomerkeissä oli ristien tai hautakivien rivistöjä. Niiden väleissä oli usein istutuksia ja lineaariset kasviaiheet olivat tyypillisiä. Tämä tietysti taitaa olla modernin hautausmaan tyypillinen piirre. Joskus hautausmailla näkyi myös heinikkoja, usein nurmikkoja. Joihinkin muistomerkkeihin liittyi askelmia, jotka erottivat muistomerkin muusta maailmasta. Osa oli ennen tasannetta muistomerkin äärellä. Osa oli ennen seppeleenlaskupaikkaa tms. Osa oli suoraan muistomerkin juurella erottaen itse merkin muusta maailmasta. Harvinaisempia piirteitä olivat ei-suorakulmaiset muodot. Joissain harvinaisemmissa esimerkeissä mentiin jopa orgaanisiin muotoihin ja maastonmuotojen hyödyntämiseen.

”Kirjasta sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus” löytyi viittaus erääseen aikakauden suunnitteluoppaaseen, joka voisi olla osaltaan muistomerkkien samankaltaisuuden takana. Vuonna 1943 ilmestyneessä Rafael Blomstedtin oppaassa ”Sankarihaudat” annetaan ohjeita muistomerkkien suunnitteluun ja hoitoon. Siinä kerrotaan, kuinka aitaaminen pensain, muurein ja aidoin saattoi olla tarpeen rauhallisen ja juhlavan kokonaisvaikutelman saamiseksi. Tammisaaresta löytyy ilmeisesti sekä muuri, että pensasaita. Laatoitetulla edustalla tuli olla tilaa seremonioille, joita Tammisaaressa mitä ilmeisimmin järjestetään. Myös hoitoon annettiin ohjeita ja esim. kuolleet kasvit tuli nyppiä pois. Suositeltuja havupuita olivat sembramänty, vuorimänty ja kuusi, lehtipuista koivu, pihlaja, orapihlaja, hopeapaju, lehmus. Perennoja kannatti käyttää tuomaan ”väri-iloa”. Vaikka Tammisaaren muistomerkki on hyvin suorakulmainen, kehotettiin oppaassa hyödyntämään maaston muotoja ja luonnetta keskiakseliin perustuvan symmetrian vaihtoehtona.

Teos ”Monumentum” kertoo että 1940-1950-lukujen sotamuistomerkkejä on kritisoitu kaavamaisesta tyypittelystä ja toisteisesta kuvastosta. Ajan ”realismissa”, jota esimerkiksi kuvanveistäjä Aimo Tukiainen edusti, sulottomuus merkitsi aitoutta, koruttomuus rehellisyyttä ja raskaus vakautta. On tavallaan turvallista, että muistomerkit on helppo tunnistaa, ja jokainen tietää, mitä siellä kuuluu tehdä.

Tammisaaren muistomerkin tyypillisyyttä voisi kenties tarkastella niin, että punaiset vihdoin saivat sen, mitä valkoisilla oli jo ollut. Kenties oli olennaista, että muistomerkki vertautui suoraan olevaan muistomerkkiperinteeseen ja vieläpä sankarihautaperinteeseen. Tämän sanoma olisi, että heidän muistamisensa on aivan yhtä tärkeää, kuin muidenkin sodassa kaatuneiden. Kirja jota luin, ”Sankarivainajiemme muisto”, ei toki juuri tainnut esitellä sisällissodan punaisten muistomerkkejä. Lukiessani kuvittelin, että uudemmassa ”Sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus” esitellään punaistenkin muistomerkkejä. En ole enää varma, koska saatoin sekoittaa siihen, että siinä ylipäänsä käsiteltiin Aimo Tukiaisen muistomerkkejä. Hän oli punaisten muistomerkkien kuvastoa kehittänyt taiteilija, joka kuitenkin suunnitteli myös Mannerheimin ratsastajapatsaan.

Kirjassa ”Monumentum” paneudutaan tarkemmin punaisten muistomerkkeihin. Siinä tarkastellaan enemmän yksittäisiä teoksia, kuin vedetään yhteen yleisiä piirteitä. Löysin kuitenkin kontekstia tälle muistomerkille. Tammisaaressakin käytetty punainen graniitti oli yleistä, ja kirjan mukaan sitä todennäköisesti pidettiin vertauskuvallisena. Kirjan mukaan punaisten muistomerkeissä käytetyt kuva-aiheet olivat usein klisheisiä, mutta tätä ei sanottu sinänsä suhteessa muihin muistomerkkeihin. Toisaalta vasemmisto tulkitsi uudelleen arvoja ja symboleja, joilla suomalaisuutta oli sotien välisellä ajalla määritelty. Kirjassa esiteltiin ainakin kaksi muistomerkkiä, joissa tuntui olevan yhtäläisyyksiä Tammisaaren muistomerkin veistosaiheisiin. Tampereella on mahtipontinen Jussi Hietasen suunnittelema muistomerkki, jossa äiti ja pieni poika kuvaavat sukupolvelta toiselle jatkuvaa vakaumusta ja perhettä yhteiskunnan perussoluna. Sama jatkuvuuden teema toistuu Kauniaisten Työväen Akatemian pihan veistoksessa Valoa kohti vuodelta 1949 veistäjältä Aimo Tukiainen. Siinä äidin ja pojan sijaan on isä ja poika. Kirjan mukaan poika astuu rohkeana ja idealistisena eteenpäin isän käsi harteillaan pelkin henkisin asein varustettuna.

Kuva otettu myöhemmin maastokäynnillä

Tässä merkissä äiti ja poika ovat kumartuneet kuolleen miehen ruumiin äärelle. Teoksessa kun on koko perhe, siinä on myös isän ja pojan välinen ketju. Reliefin poika kurottaa kohti isänsä keihästä, mikä kenties viittaa siihen, että hän jatkaa hänen taisteluaan. Kirjan ”Monumentum” mukaan varusteina kilpi, keihäs, miekka ja kypärä liittyvät perinteisiin rohkeuden ja mielenlujuuden kuva-aineksiin. Kirjan ”Monumentum” mukaan kaatuneille pystytettyjen muistomerkkien kuvaston voi jakaa kaipauksen ja hyvästijätön sekä tulevaisuuden ja jatkuvuuden teemoihin. Haavoittunut tai kuoleva sotilas rinnastui toisinaan Kristuksen sovitusuhriin ja kuvataan jälkipolvien edestä annettuna uhrina. Tammisaarenkin muistomerkin ajatuksena tuntuu olevan, että mies kuolee, mutta aate ja hänen perintönsä eivät kuole koskaan.

Toisaalta muistomerkissä on myös mies ja sureva vaimo. Tytärtä ei ole ja kenties tyttäriä ei ole käsitetty perinteen jatkajina. Nainen on äidin roolissa. Porin sankarihautausmaan yhteydessä on kirjassa ”Monumentum” analysoitu, kuinka patsaista nainen suree, mutta miehet katsovat eteenpäin. Nainen edustaa feminiinisyyttä, tunteellisuutta ja passiivisuutta. Kuinka ärsyttävän stereotyyppistä. Tammisaarenkin merkissä isä on kuollut aatteensa tähden, poika tarttuu isän aseeseen ja vaimo tunteilee. Tämä linkittyy pohtimaani mieskuvaan. Kirjassa ”Sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus” kerrotaan, että perheen korostamiselle yleensä kaikissa muistomerkeissä oli sosiaalinen tilaus. Sodat olivat sekoittaneet pakkaa uhaten agraariyhteisön normeja sekä perinteisiä sukupuolirooleja. Osaltaan muistomerkit koittivat siis konservatiivisesti vaalia kristillis-siveellistä etiikkaa ja perheen asemaa.

Mitä jos tekisinkin muistomerkin kaatuneille naissotilaille? Vai oliko Tammisaaren vankileirillä myös sellaisia sotilaita? Nimenomaan punaisten riveissähän oli myös naisia. Silti pidän edelleen ajatuksesta herkkyyden ja tunteiden tuomisesta kasarmialueen läheisyyteen. Entä jos työssä olisikin veistos, jossa mies itkee naissotilaan ruumiin äärellä? Olis nimittäin ihan kiva vaihteeksi. Nykymaailmassa perhemallit eivät ole niin yksiselitteisiä, mikä toki voisi myös näkyä työssäni.

Tämän kirjoitelmani kautta päästään käsiksi myös erääseen yleiseen diskurssiin, joka liittyy muistomerkkeihin. ”Monumentum”-kirjan mukaan debatit muistomerkeistä ovat usein debatteja oikeudesta edustaa kansaa ja määritellä arvoja. Monesti taustalla on kuvitelma ”kansasta”, jolla olisi jaetut arvot ja jaettu ymmärrys muistomerkkien merkityksestä. Tammisaaren punaisten muistomerkki tekee siinä mielessä poikkeuksen. Taustalta ei löydy ajatusta yhtenäisestä kansasta, vaan yhteisö, joka ylläpitää muistomerkkiä. Se kuitenkin on vahvassa suhteessa muihin muistomerkkeihin, joiden yleisönä on kuviteltu kansa. Kirjassa todetaan myös, että muistomerkkien elinkaaressa on erilaisia vaiheita – siis vaikka ne eivät fyysisesti muuttuisi välissä. Niiden merkitykset muuttuvat ajan ja määrittelijän mukana. Kun sisällissodan muistomerkkejä on uudelleentulkittu, on haettu myös uutta suhdetta menneisyyden vaikeisiin tapahtumiin. Teosten merkitykset eivät pysähdy mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaan ovat alati muuttuvia. Sen näkee jo tästä, kuinka itse lähdin tulkitsemaan Tammisaaren muistomerkkiä. Kirja tiivistää, että ”merkitykset rakentuvat tilaajien, yhteisön ja tekijän välisissä ’neuvotteluissa’”. Eipä siinä mielessä siis eroa muusta taiteesta, kuin että harvemmin ehkä saavat varsinaista taidekritiikkiä osakseen.

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *