Ensimmäisen välikritiikin purku

Tänään esittelimme työohjelmamme perusteella suunnittelukohteiden ja aiheiden valintaa. Kaikki esittelivät oman kohteensa ja tulokulmansa aiheeseen. Omalla kohdallani sekavat ajatukseni onnistuivat aika hyvin kirkastumaan, kun esittelin oman työohjelmani muille kurssilaisille. Voisin vielä kirjoittaa asian tähän lähes siten kuin sen esittelin.

Tammisaaressa Dragsvikin varuskunnan lähellä on Suomen suurin joukkohauta, jonka äärelle on pystytetty punaisten muistomerkki ensimmäistä kertaa vuonna 1951. 1918 tapahtumien 70-vuotispäivien yhteydessä suunniteltiin laajennus. Nyt kun tapahtumista on kulunut 100 vuotta, olisi luontevaa toteuttaa muistomerkkiin uusi kerros.

Tuomas Tepora puhui luennollaan Suomenlinnassa siitä, kuinka sata vuotta on aika, jossa muistamisen kulttuuri muuttuu. Kansaa jakanutta aihetta voidaan jo käsitellä neutraalimmin. Hänen mukaansa suurin osa suomalaisista pystyy ymmärtämään jollain tapaa sodan molempia puolia. Haluaisinkin käsitellä sotaa jollain tapaa monipuolisemmin, vaikka silti nimenomaan paikkaan ja sen tapahtumiin liittyen.

Dragsvikissa moni alokas luo suhteensa maanpuolustukseen, kenties myös sotahistoriaan ja vuoden 1918 tapahtumiin. Sanotaan, että ”armeija tekee pojista miehiä”. On olemassa jonkinlainen myyttinen suomalainen mies, johon koen että sotahistoria liittyy. Mutta millainen on nykypäivän mieskuva? Nykypäivän henkeen sopii myös käsitellä aihetta hieman sukupuolineutraalimmin ja puhua vaikkapa sotilaista. Ulla-Maija Peltola kertoo kirjassaan ”Muistin paikat” ettei heti sodan jälkeen ollut sosiaalisesti hyväksyttyä olla surullinen. Se oli heikkouden merkki. Saako nykypäivän sotilas itkeä? Mitä tarkoittaa olla vahva? Mitä tarkoittaa olla heikko? Virallisen totuuden mukaan Tammisaaren leirin vangit kuolivat heikkouteen, mutta aika kauanhan he kestivät hyvin kamalia oloja.

Vanha muistomerkki ilmentää oman aikansa muistamisen kulttuuria, kivikasvoista suhdetta kipeisiin tapahtumiin. Kiillotettu graniitti on arvokasta ja juhlavaa, mutta tunteetonta. Minusta herkkyys ja taito käsitellä tunteita on osa sitä, mitä on olla vahva. Niitä haluaisin tuoda muistomerkin uuteen kerrokseen. Ikään kuin kehystäisin muistomerkin uudelleen, meidän ajastamme käsin.

Sain palautetta esittelystäni, että käsittelemäni aiheet tuntuvat olennaisilta ja interventio on hyvin perusteltu. Minua kehoitettiin miettimään, että paikalla on nimenomaan punaisten muistomerkki ja että aijonko jollain tapaa muistaa myös valkoista puolta. Tähän vastaukseni on, että kyllä, mutta en kovin osoittelevasti. Kommenteissa nostettiin myös esiin, että vaikka kritisoinkin vanhaa muistamisen kulttuuria, on se silti arvokas jo oman aikansakin kuvana. Se on totta. Tämän lisäksi mietin, että sillä on toki jo monelle tärkeitä merkityksiä sen käytön kautta, mitä tulee kunnioittaa. Muistomerkkiä ilmeisesti ylläpitää punavankimuistomerkin hoitoyhdistys. Koitan kuitenkin olla tekemättä oletuksia siitä, mikä yhdistyksen mielestä voisi olla sopivaa ja seurata omaa tulkintaani paikasta ja sen teemoista.

Jotkut puhuivat siitä, että eivät haluaisi tarttua yksittäiseen paikkaan ja yksittäisiin tapahtumiin, jotta voisivat käsitellä sotaa yleisemmin ja neutraalimmin. Itse näen asian toisin. Tämä on mielestäni juuri niitä tapauksia, jossa yksittäisestä tulee yleistä. Jokaisessa tarinassa on jotakin yleisinhimillistä, joka voi puhutella kaikkia – varsinkin näin sata vuotta myöhemmin. Puhuttiin myös toisaalta sovituksesta ja toisaalta ristiriitojen esille tuomisesta. Itse koen, että en halua lähteä neutraloimaan aihetta. Sellaisesta määrästä kärsimystä ja ruumiita ei nyt vain heti yli päästä, eikä ehkä tarvitsekaan. Tällä hetkellä ajattelen, että suunnitteluratkaisussani tulee olemaan myös vaikeita tunteita ja jännitteisyyttä, mutta myös yhdistävää surua ja lohdullista haikeutta. Mielessäni maalautuu Noel Kingsburyn esittelemiä haikeita heinäpilviä. Kenties valitsen kasvit, kuten hän neuvoi: siten että ne näyttävät hyvältä talvella. Etenkin lumettoman talven lohduttomuuden tulee mielestäni toimia tässä paikassa erityisen hyvin.

Mietin materiaalia, johon voisin tutustua. Sinkkilä mainitsi, että Tammisaaresta olisi juuri tullut ulos jokin uusi tutkimus. Hugo 1918 olisi myös hyvä katsastaa. Sotien tunteisiin liittyen tekisi mieleni selailla läpi myös enemmän Talvisotaan liittyvä Murtuneet mielet. Talvisotaan aiheena ei kannata uppoutua liiaksi, mutta se liittyy vuoden 1918 muistamiseen kansakunnan eheytymisen kertomuksessa, mielikuvaan sodista ja myös suomalaiseen miesmyyttiin ja sen muuttumiseen. Silti enemmän aikaa voisin käyttää itse Tammisaaresta kertoviin lähteisiin sekä aiheisiin, kuten kuolema kuvataiteessa tai referenssikohteiden etsintään. Erityisen kiinnostava kommentti oli myös, että suomalainen asepalvelus on saanut alkunsa vuodesta 1918. Tämähän on siis hyvin osuvaa varuskunnan yhteydessä. Minua suositeltiin lukemaan kirja Kenttä ja kasarmi Pentti Haanpäältä. Vuonna 1918 Suomessa kun ei vielä ollut varsinaista sotilaskoulutusta. Miksen itse tajunnut ajatella tätä? Yhtenä materiaalina voisin myös haastatella joitakin Dragsvikissä palvelleita tuttujani tai sotilasuralle lähteneitä.

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *