Suunnittelukohteen ja teeman pohdintaa

Toissaviikolla meillä oli intensiivipäivä Suomenlinnassa, missä kuulimme asiantuntijapuheenvuoroja liittyen vuoden 1918 tapahtumiin. Juha Siltala luennoi sisällissodan psykohistoriasta: millainen oli vuoden 1918 ja sitä edeltäneen ajan mielenmaisema, jossa sota tapahtui. Tuomas Tepora puhui muistamisen kulttuurista, jota hän käsitteli erityisesti erilaisten muistomerkkien kautta. Ulla-Maija peltonen puhui laajemmin muistamisen paikoista ja kertoi mm. millaisia vaiheita vuoden 1918 muistamisessa on sen jälkeen ollut. Viimeisen parin viikon aikana olen lukenut kirjoja, joistaa tuolloin oli puhetta. Muistin paikat Ulla-Maija Peltoselta, Paha maisema Pekka Elomaalta ja Jouni K. Kemppaiselta sekä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama Rikki revitty maa ovat olleet minulla lukemistona. Kirjoista on jäänyt mieleen kytemään lukemattomia pieniä aihioita, mutta varsinaisesti ne ovat alkaneet jäsentyä vasta nyt lähemmäs suunnittelukohteen valintaa päästessäni.

Kirjoja lukiessa mieleen on noussut myös tilallisia ja maisema-arkkitehtonisia vaikutelmia, joita olen pyrkinyt luonnostelemaan muistiin sitä mukaa kun niitä on syntynyt. Koen hyväksi sen, että kaikki ideat joita syntyy saa ikään kuin kuorittua mielen päältä pois paperille, jotta syntyy taas tilaa uudelle. Toisaalta jokin satunnaisesti pulpahtanut idea tai vaikutelma voi olla hyödyllinen myöhemmässä vaiheessa.

 

Ideakuvastooni on tällä hetkellä kertynyt melkeinpä metsänhoidollisia keinoja käyttäviä pikkusuunnitelmia.

Pohdin kohteiden kohdalla karkeasti eroa kaupunkikohteiden ja hieman syrjäisempien kohteiden välillä. Mikäli kohde olisi kaupungissa ihmisten päivittäisten reittien varrella, eivät ihmiset voisi valita näkevänsä kohdetta. Tämä asettaisi suunnittelulle omanlaisensa haasteen. Paikan tulisi muistuttaa tapahtumasta, mutta niin ettei se kuitenkaan aivan shokeeraa ihmisiä päivittäin. Käytettyjen keinojen tulisi olla melko hienovaraisia ja suunnittelijana pitäisi etsiä juuri oikeaa tasapainoa muistamisen ja unohtamisen välillä. Sodan raadollisuutta ei tulisi kieltää, mutta se tulisi jollain tapaa etäännyttää arkipäivästä. Samalla suunnitteluun liittyisivät erilaiset kaupunkiympäristöön liittyvät toiminnalliset haasteet. Syrjäisempi kohde voisi helpommin olla sellainen, johon vierailijat tulisivat varta vasten kokemaan historiaa ja tutkimaan suhdettaan menneeseen. Syrjäisemmällä paikalla voi myös käyttää ”vahvempia efektejä”. Traumaattisen kokemuksen vahvempi läsnäolo on hyväksyttävämpää, jos se ei ole osa kenenkään jokapäiväistä elämää. Mitä kauempana asutuskeskuksista kohde sijaitsee, sitä vähemmän resursseja siihen toisaalta voidaan ajatella käytettävän. Nämä kaksi esimerkkiä eivät ehkä todellisuudessa ole kaikilta aspekteilta toistensa vastakohdat, mutta tämä auttoi minua pohtimaan aihetta eteenpäin.

Yhtäältä olisi kiinnostavaa tehdä suunnitelma jonnekin, missä vuotta 1918 jo muistetaan. Tällöin tulisi analysoida sitä, kuinka aihetta tällä hetkellä käsitellään ja näkökulmaa voisi laajentaa tai ikään kuin päivittää nykyaikaan. Kuten luennoilla on jo todettu, vuoteen 1918 liittyvät muistomerkit ovat monesti pönöttäviä ja kaavoihinsa kangistuneita esityksiä. Ne ilmentävät tietynlaista muistamisen kulttuuria, jonka nykypäivän henkisessä ilmapiirissa soisi jo siirtyvän eteenpäin. Muistomerkit ovat yleensä esimerkiksi vain sodan toisen puolen uhreille pystytettyjä laitoksia. Ulla-Maija Peltosen mukaan ne korostavat tavallisesti joko isänmaan tai aatteen puolesta kuolemisen kunniaa, mielestäni tunnepohjaltaan hyvin perinteisellä ja tönköllä tavalla.

Kiinnostuin suunnittelukohteena Tammisaaresta. En tiedä, miksi alunperin kiinnitin huomiota tuohon paikkaan. Tuntui vain siltä, että voisin ottaa siitä selvää. Osaltaan se houkutteli, koska siellä ei minulla ole vielä niin paljon omia muistoja. Olisi miellyttävää kerrankin suunnitella paikkaan, joka ei merkitse minulle niin paljoa ja saisin aloittaa tutustumisen, eläytymisen ja tulkintojen luomisen puhtaalta pöydältä. Tammisaaressa on kylläkin jo aika suurikin muistomerkki. Mielestäni tarina ei ole silti vielä täysin loppuun kerrottu.

Myös Fossar de la Pedreralla vierailun jälkeen Suomen suurin joukkohauta herättää kaikuja sisäisessä maailmassani. Luin kirjasta Paha Maisema, millaiset olot leirillä oli ollut. Ne olivat kauheat. Vangit kalusivat männyistä kuoret ja söivät ruohonkin maasta, koska heillä ei ollut tarpeeksi ruokaa. Kun vesipöhö alkoi tappaa ihmisiä, vesihanat laitettiin kiinni ja jotkut joivat ripulitaudinkin uhalla kuravettä lätäköistä. Ihmisiä kitui ja kuoli valtavia määriä epäinhimillisissä olosuhteissa. Virallisesti kerrottiin, että he kuolivat heikkouteen.

Oman lisänsä paikkaan tuo siellä toimiva varuskunta. Lukuisat nuoret suomalaiset suorittavat ruotsinkielisen asepalveluksensa juuri täällä. Ajattelen, että näille yksilöille armeija on osa heidän kasvamistaan, ja maanpuolustuksen yhteydessä suhde vuoden 1918 tapahtumiin voi asettua uuteen kontekstiin. Olennaista on, kuinka uusi sukupolvi käsittelee vuoden 1918 tapahtumia, mutta asiaan liittyy mielessäni myös muuta. Suomalaisessa yhteiskunnassa suurin osa nuorista miehistä suorittaa asepalveluksen. Tunnen myös Dragsvikissä asepalveluksensa suorittaneen naisen, ja on mahdollista että naisten määrä asepalveluksessa kasvaa. Silti oman kokemukseni mukaan Suomessa armeija ja sodat kytkeytyvät vahvasti mieskuvaan. Kyse on siitä, millainen miehen tulee olla. Sota- ja armeijakulttuurissa miehen tulee olla vahva ja melko tunteeton isänmaan puolustaja. Haluaisin samalla kyseenalaistaa tämän miehisyyden myytin. Mitä tarkoittaa olla vahva, mitä olla heikko? Eikö se tarkoita myös kykyä käsitellä erilaisia tunteita? Saako sotilas itkeä? Haluaisinkin tuoda tunteita ja herkkyyttä osaksi Tammisaaren muistomerkkiä. Tuomas Tapora puhui myös siitä, että nykyään ihmiset pystyvät käsittelemään sisällissotaa monipuolisemmin. Ehkä olisi siis myös aika tuoda esiin aiheen ristiriitaisuutta ja kohdata tapahtumat entistä rehellisemmin. Tietyssä mielessä voisi ajatella, että ajatuksissani on jonkinlaista feminismiä, mutta se on toki hieman monimutkainen ja häilyvä käsite. Tähän liittyy vielä, että ruotsiksi sana isänmaa on fosterlandFoster tarkoittaa sikiötä.

En keksinyt tunteiden käsittelyä teemana aivan omasta päästäni. Ulla-Maija Peltonen käsittelee kirjassaan ”Muistin paikkoja” sankaruuden ongelmaa. Virallisella taholla sodassa kuolleita valkoisia kohdeltiin isänmaan puolesta kuolleina sankareina. Punaisista ei joko pidetty tai puhuttu. Sureminen ei ollut kummallakaan puolella sallittua. Sosiaalisessa ilmapiirissä suremista pidettiin heikkouden merkkinä. Tästä sain kirvoituksen pohtia vahvuutta ja mieskuvaa, kun huomasin että Tammisaaren muistomerkki sijaitsee Dragsvikin varuskunnan läheisyydessä.

Posted by Säde

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *