Loppureflektio: kierros kaksi – ympyrä sulkeutuu

Ensiksi on sanottava, että tämä kurssi oli sukellus syvälle. Olen kirjoittanut paljon tekstiä tämän blogipostauksen pohjaksi. Osan niistä julkaisin edellisessä postauksessa. Jokaiseen asiaan tuntuu olevan ihan liikaa sanottavaa. Kuten edellisessäkin tekstissä totesin, kurssi on ollut pitkä, intensiivinen, syvällinen ja henkilökohtainen prosessi. Uskomatonta, että sitä kesti vain neljä kuukautta! Tätä reflektointia kirjoittaessani sain aluksi aikaan vain kappaletolkulla oman työni yksityiskohtia puolustelevaa, vaikkakin analyyttistä ja kriittistä tekstiä. Vasta sitten pystyin katselemaan kurssia hieman kauempaa.

Kirjoitin työohjelmani oppimistavoitteisiin, että ”työn yhteydessä tavoitteenani on oppia maisema-arkkitehtonista ilmaisua ja suunnitelman visuaalista kommunikointia”. Molemmat taidot kehittyivät.

Maisema-arkkitehtonisen ilmaisun opettelu oli monipuolinen kokemus. Siihen auttoi se, että heti alusta asti tuotin jotakin visuaalista piirtäen. Tuntui hurjalta, kuinka alussa vähän irralliselta tuntuvat hiilipiirtämiseni, askarteluni ja valokuvakimarani lopulta auttoivat minua eteenpäin suunnitelmassa. Maisema-arkkitehtoniseen ilmaisuun liittyen olin kirjoittanut ”Ajatuksenani on, että tapahtumaan liittyviä tunteita ilmaistaan erityisesti kasvillisuuden avulla.” Niin sitten tein. Olin alunperin ajatellut käyttäväni perennoja, erityisesti heinäperennaa sen lohdullisen surumielisyyden ja keveyden takia. Myös erilaiset symboliset kasvit olivat mielessä. Kävin lisäksi läpi metsäpuiden erikoismuotoja, joilla olisin tehnyt paikasta erityisen. Lopulta päädyin käyttämään vain paikalla jo kasvavia kasveja paikalle luontevilla tavoilla. Sain kokonaisuuteen mielestäni paljon tunteita ilmaisevaa ja herättelevää ainesta.

Erityisen paljon aikaa käytin suunnitelmieni visuaaliseen kommunikointiin, joka opintojeni alkuvaiheessa jäi vähemmälle huomiolle. Työstin loppuesitykseen huolella pohjakuvat, leikkaukset, näkymäkuvat ja muun materiaalin ilmeeltään yhteneväksi tummanpuhuvaksi tarinaksi. Kuten töiden moninaisesta valikoimasta on huomattavissa, visualisointeja voi tehdä todella monilla eri tekniikoilla ja todella erilaisilla aikaresursseilla. Itsekin yhdistelin eri tekniikoita: käsin piirtämistä, valokuvaamista ja kuvanmuokkausta. Näkymäkuviin valitsemani fotorealistisen esitystavan yksi haaste on sen viemä aika. Osaan listata paljon parannettavaa visualisoinneissani samalla, kun käytin niiden tekoon jopa yli viisi tuntia kuvaa kohti. Esitystapa onkin syytä valita viisaasti. Jonkinlaiseen fotorealismiin pyrkivä esitys voi olla vakuuttava asiakkaalle, mutta raskas tapa työstää suunnitelmaa etenkin kun kasvillisuutta kuvataan oksan tarkkuudella. Jos tarkoitus on työstää epätyypillistä ja hienovaraista valaistusta, on tämä minusta hyvä tapa siihen. Aikaa vain pitää jäädä sen virittämiseen. Olen kuitenkin tyytyväinen näihin siihen nähden, etten ennen ole koskaan aiemmin tehnyt kuvanmuokkauksia valaistuksen esittämiseksi. Samalla kehitin omia keinojani valaistuksen suunnitteluun. Niistä on varmasti hyötyä jatkossa.

Seuravana työohjelmassani luki, että ”haluan myös kokemuksen siitä, kuinka haastavaan teemaan löydetään sopiva käsittelytapa ja se artikuloidaan maisema-arkkitehtuuriksi”. Tämä toteutui. Olen varma, että uuteen aiheeseen tarttumiseen olisi nyt paremmat eväät, kuin aiemmin. Olen taas enemmän sinut sen kanssa, etten pysty täysin näkemään prosessin loppuun asti, mutta aihetta työstämällä kaikki lopulta selviää ja asettuu paikoilleen. Käytän entistä luontevammin keinovalikoimaani, josta löytyy esimerkiksi erilaisia tapoja hakea tietoa, skissailu, mittatarkka piirtäminen, mallintaminen, valokuvaus ja kuvanmuokkaus. Uutta minulle tällä kurssilla oli valaistuksen työstämisen lisäksi aiheen irrationaalinen työstäminen. Siis se, että aiheen työstö taiteellisin keinoin ilman tarkkaa tavoitetta vie myös työtä eteenpäin. Kaikki kurssilla työstivät aihetta hieman eri tavoilla. Kirjoitimme, piirsimme, muovasimme, maalasimme, valokuvasimme, teimme kenttätyötä. Oli erityisen avartavaa nähdä kaikki erilaiset prosessit ja kuinka eri ihmiset päätyivät lopputulokseensa hyvin erilaisen polun kautta. Samalla tuli toteutettua tavoitteeni, jonka ilmaisin näin: ” Suunnittelun lisäksi haluan vahvistaa ymmärrystäni suunnitteluprosessista, jotta voin puhua ja kirjoittaa siitä”. Minusta alalla käytävä keskustelu on tärkeää, ja siihen osallistumiseksi on hyvä ymmärtää suunnittelua luovana prosessina. Suoraan kokemuksesta saatavaa tietoa eli niin sanottua perstuntumaa ei voi korvata.

Oppimistavoitteistani ei toteutunut kohta: ”Mikäli se lopulta työhön sopii, opettelen 3D-mallintamaan keskeiset osat Rhinoceroksella, joka on minulle uusi ohjelma. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi maastonmuotojen ja kasvillisuuden tilallisuuden tutkimista.” Käytin useita tunteja selvittääkseni, millä ohjelmalla ja miten minun kannattaisi 3D-mallintaa aluetta. Latasin jopa alueen 3D-korkeuskäyrät pohjaksi mallinnukselle, mutten saanut otettua niitä käyttöön. Totesin lopulta, että 3D-mallintamiseen menevä aika työskentelytavan tuomaan lisäarvoon nähden on liian suuri.

Kaikkea kurssilla opittua en osannut mainita etukäteen oppimistavoitteissa. Referenssien käyttö ja aiheen ajoittain irrationaalinenkin työstö olivat minulle uusia asioita. Tuohon taiteelliseen ja irrationaaliseen työstöön olisi voinut mennä vielä paljon syvemmällekin, mutta tämä riitti tällä kertaa suunnitelman työstämiseksi. Vaikean aiheen käsittely tarjosi hienon kokemuksen siitä, kuinka siihenkin pystyy kun näkee vaivaa, avaa mielensä uudelle ja on itselleen rehellinen. Muiden töistä opin sen, että taustatyöhön voi käyttää eri määrän aikaa saaden lopputulokseksi hienoja asioita. Luulen että työelämässä taustatyölle ei aina anneta tarpeeksi aikaa. Kuitenkin joskus hyvin tehty taustatyö voi johtaa erittäin yksinkertaiseen ja osuvaan lopputulokseen, jonka toteuttaminen onkin paljon helpompaa ja nopeampaa kuin olisi voinut kuvitella.

Opin paljon lisää referenssien käytöstä ja sain rohkeutta käyttää niitä. Kurssilla eri töihin löytyi eri referenssejä asiatekstistä tai teknisistä oppaista musiikkiin ja runouteen. Opimme, ettei mikään synny tyhjästä ja työstöön liittyy aina myös muiden töistä oppiminen. Eri taiteilijoiden töihin tutustuminen oli hienoa. Jatkossakin tulisi muistaa, ettei maisema-arkkitehtuuri ole yksinäinen saareke, vaan samaa aihetta käsitellään monella eri taholla monilla eri tavoilla. Ymmärsin lisää taiteen lähestymistavasta ja siitä, miten tärkeä se on. Olisi hienoa, että jatkossakin, vaikkapa vanhuksien ympäristöä suunniteltaessa, ei mentäisi ensimmäisenä RT-kortistoon, vaan vaikkapa lukemaan vanhenemista käsittelevää kaunokirjallisuutta. RT-kortisto ei koskaan voi kertoa vanhuudesta sitä, mitä taiteen avulla voi kokea.

Tämän kokemuksen pohjalta lähestyisin uutta ja vierasta aihetta seuraavalla tavalla:

  • Hankkisin aiheeseen liittyvän tieteellisen tietopohjan
  • Aloittaisin kenttätyön heti alussa ja kävisin kohteessa useita kertoja eri aikoina
  • Eläytyisin aiheeseen henkilökohtaisesti eri taiteen muotojen kautta: kirjallisuus, elokuvat, musiikki, kuvataide… mutta myös itse tekemällä: jopa fyysinen performatiivinen työstö voi joskus olla juuri mitä tarvitaan
  • Ottaisin selvää siitä, mitä tähän aiheeseen liittyen yleensä on suunniteltu ja miksi
  • Etsisin erilaisia referenssejä aiheesta riippuen, sekä suoria että epäsuoria
  • Selvitysvaiheen ajan tekisin henkilökohtaisia muistiinpanoja piirtämällä ja kirjoittamalla, mikä luo henkilökohtaista suhdettani asiaan
  • Omaa ajattelua vie olennaisesti eteenpäin myös keskusteleminen työn aiheista muiden ihmisten kanssa, heidän ei tarvitse aina olla itse suunnittelijoita
  • Työstäisin asiaa aiheesta riippuen sekä konkreettisilla suunnitelmaluonnoksilla että epäkonkreettisin taiteellisin keinoin: keinot kyllä löytyvät aiheeseen heittäytymällä
  • On tärkeää siirtyä ajoissa konkretiaan ja realistiseen mittamaailmaan
  • Lopputuotteen materiaalien työstäminen tulee aloittaa melko aikaisessa vaiheessa, jolloin myös suunnitelma etenee sen varrella ja iteraatioita on mahdollista tehdä
  • Esitystilanne on hyvä harjoitella etukäteen, jotta olennaiset asiat tulevat varmasti sanottua, aikataulussa pysytään ja jännitys pysyy kurissa

Kaikissa prosessin vaiheissa tulee huomioida käytössä olevat aikaresurssit. Välttämättä näin syvälliselle prosessille ei aina ole aikaa, mutta tässä on hyvät lähtökohdat.

Työohjelma toteutui hyvin, vaikka kävinkin puolivälistä osa-aikaisissa töissä. Voisin jopa sanoa, että suunnitelma toteutui yllättävän tarkasti. Työtunnit eivät jakautuneet aivan niin, kuten työohjelmassa, mutta suunta oli oikea. En pitänyt tarkkaa kirjaa, mutta laskin viikoittain, pääsenkö tuntitavoitteeseeni. Jossain vaiheessa unohdin että tavoite oli 18 tuntia 20:n tunnin sijaan. Viimeisinä viikkoina tein viikkotavoitteideni yli. Tein lopulta pikemminkin 20 h /vko, mistä lähes kaikki oli oikeasti intensiivistä työskentelyä.

Loppumateriaali toteutui osittain siten, kuin olin suunnitellut. Ensinnäkään materiaali ei ollut juuri niissä mittakaavoissa, kuin alunperin olin kirjoittanut. Vaikka 3D-malli jäi pois, tuotin lopulta paljon enemmän materiaalia kuin olin suunnitellut. Hoitosuunnitelma, metsän kasvua kuvaava leikkaussarja, näkymäkuvien määrä ja esitelmän johdatus aiheeseen tulivat myöhemmin, koska niihin jäi aikaa. Olin itse asiassa aika ahkera.

Voin rehellisesti sanoa, että yritin parhaani, tein paljon töitä, opin paljon ja tämä oli minulta tässä kohtaa paras mahdollinen suoritus. Olen tyytyväinen. Oppiminen on parhaillaan juuri näin avartava, ilahduttava, antoisa kokemus – raskaasta aiheesta huolimatta. Kiitos kurssista kaikille mukana olleille!

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Loppureflektio: kierros yksi – ylikierrokset

Ensin julkaisen tekstin, jossa puran mieleeni harhailemaan jääneitä ajatuksia loppukritiikin jälkimainingeissa. Se on tarpeellista, koska tämä on ollut niin pitkä, intensiivinen, syvällinen ja henkilökohtainen prosessi. Haluan saada sen kaiken sanottua, vaikka teksti jääkin hieman puolustuskannalle. Siinä näkyy stressin purkautuminen sekä tietty keskeneräisyyden ja riittämättömyyden tunne. Se kertoo varmaankin siitä, että epämukavuusalueella on käyty. Tämän jälkeen mieli on valmis vastaamaan varsinaiseen loppureflektointitehtävään. Toivon, että tämä on ihan hyväksyttyä.

*****

Luin blogista ensimmäisen kirjoitukseni. Se oli yllättävän lähellä sitä, mitä olin lopulta saanut aikaan. Pohdintani Utøyan saaren parantumattomasta haavasta näkyvät valitsemissani maisema-arkkitehtonisissa keinoissa. Puhuin myös jo tuossa tekstissä kokemisesta ja tunteista, jotka olivat lopulta työni keskeisiä ajatuksia. Muutama kohta blogin ensimmäisessä kirjoituksessani sai minut näin jälkikäteen pysähtymään pohtimaan onnistumistani sekä asettamani tavoitteen relevanssia.

Pysähdyin pohtimaan kohtaa, jossa totesin, että hankalaa tulisi olemaan koko suunnittelualueen läpikäynti siten, että kaikki on määritelty. Sanoisin olleeni jopa hieman väärässä siinä, että aivan jokaiseen kohtaan tulisi määritellä materiaali ja toteutustapa, jotka tukevat tarinaa. Tämä on vain osittain totta. Kaikki mitä paikkaan lopulta tehdään, kuten tapauksessani polku, valot, maisemanhoito, täytyy miettiä tarkkaan läpi teeman kautta. Kuitenkaan aina ei tehdä korttelipihojen kaltaisesti koko maailmaa alusta asti uusiksi, vaan pienikin lisäys paikkaan voi riittää. Monen työssä tämä oli erityisen selvää. Esimerkiksi Elkan työssä hyvin harkittu puiden katkominen oli tarpeeksi vahva ele saamaan mielen liikkeelle. Toisaalta kun kerran suunnittelualue ja lähestymistapa on valittu, kaikki sen piiriin kuuluva on pohdittava. Itse jätin hieman liiankin huolettomasti ottamatta kantaa alkuperäisen muistomerkin ympäristöön. Ajattelin, että haluan kunnioittaa hoitoyhdistyksen näkemystä. Totta kuitenkin on, että sekin muuttuu suunnitelmani myötä ja näyttää epämääräisen epäsiistiltä jos muu alue on harkittu.

Eräs toinen kohta liittyy kritiikeissä esitettyyn toiveeseen, että kokijalla olisi tarpeeksi tilaa tulkita paikka itse. Olin blogissa kirjoittanut, ettei suunnitelma välttämättä tarkoita omien ajatusteni ja tunteideni artikuloimista maisema-arkkitehtonisiksi elementeiksi, vaan sen tulee tarjota kiinnittymiskohtia vaikeiden muistojen tapahtumapaikoissa vieraileville. Mielestäni jätinkin tilaa, mutta vähintään visualisointien yhteydessä olleet otsikoinnit koettiin liiaksi. Itse olin pitänyt niiden esittämistä loogisena osana valitsemieni hoidollisten keinojen perustelua. Toteutuneessa kohteessa ei kuitenkaan oikeasti olisi mitään kylttejä, selostusta tai karttaa. Mietin jälkikäteen, että jos kerran sanoin yleisölle vieväni heidät kierrokselle ja esitin näin fotorealistisia visualisointeja, olisi sen varmaankin pitänyt tarjota mahdollisimman samanlainen kokemus kuin oikeassa kohteessa. Tällöin otsikoita ja selostusta ei olisi tarvittu kiertokävely-osaan, mutta hoito-ohjeissa ja pohjissa ne olisi voinut vielä pitää. Kirjoitin tästä aiheesta jo ennen loppukritiikkiä. Lopulta mielestäni onnistuin, mutta poistaisin nyt ainakin katajat valaistuksineen kokonaan. Paikalla luonnostaankin kasvavien kasvien käyttö hoidollisin keinoin toimii sillä tavalla, kuin alunperin tarkoitin.

Kaikki työt olivat erilaisia. Ei ole yhtä tapaa lähestyä aihetta, mutta jokaisen on kohdattava se itsensä kautta. Jos sopii käyttää kliseistä ilmausta, työ oli matka. Alussa ei voinut tietää tarkkaan, kuinka päädyttäisiin loppuun. Jokainen meistä tarttui haasteeseen omasta näkökulmastaan ja kulki polun omalla tavallaan. Itseäni auttoi tuntien laskeminen. Suhteutin viikottaisen tuntitavoitteen siihen, mitä olin saanut aikaan. Kysehän ei oikeastaan ole vain tunneista, eikä aina edes tuloksesta, mutta tunnit antavat osviittaa siitä, kuinka paljon tai kuinka syvällistä työtä tulisi tehdä.

Näiden asioiden lisäksi on muutamia teemoja, jotka ovat pohdituttaneet minua. Työn määrä ja yksinkertaisuus. Nämä pohdituttavat minua siksi, että olen tehnyt paljon työtä ja monimutkaisen työn. Onko tämä puolustelua, ehkä. Onko tämä reflektointia, kyllä.

Töissä oli tehty eri määrä työtä. Silti maisema-arkkitehtoninen intensiteetti saattoi olla erittäin korkea vähätöisessäkin työssä. Jotkut olivat saaneet hyvän idean heti alussa ja idea oli helposti toteutettavissa. Osan idea vaati pidempää työstöä toteutuakseen hyvin. Oppimistavoitteisiin päästäkseen on tehtävä ainakin jonkin verran työtä. Omasta työstäni löytyi lopulta kuitenkin paljon kehitettävää. Lopputulos on tuntuma, gut feeling, siitä että tehdyn työn määrä tunteina on erittäin hyvä työkalu, mutta se ei ole lopputuloksen kannalta merkittävintä. Tärkeintä on oppia tunnistamaan, mikä on sopivasti. Kun alan keksiä asioita, keksin niitä paljon. Niiden määrä ilman jalostusta ei vielä riitä. Pitää osata valita ja pitää osata tasapainottaa. Tällaisen kurssityön tekeminen kehittää sitä taitoa.

Yksinkertaisuus ei ole minulle luonteenomaista. Se on tarpeellista, ymmärrän sen. Minä kuitenkin pidän monimutkaisuudesta. Se kiehtoo minua. Ajattelen elämää monimutkaisena kudelmana erilaisia todellisuuksia ja aspekteja. Voimme nähdä niistä kerralla vain pieniä paloja. Ajattelen, että yksinkertaisuus on ihmiselle lajinomainen ominaisuus. Kuitenkin maailma itse on monimutkainen ja käsityskyvyn ulkopuolella. Se näkyy ihmisen suhteessa luontoon. Luonto on monimutkainen kudelma erilaisia olioita ja prosesseja. Ihmiset ovat nykyään havahtuneet siihen, että luonnon monimuotoisuudesta tulee huolehtia ja ihmisen yksinkertaistama, hallittu maisema tuo sille haasteita. Pystyäkseen toimimaan ihminen tarvitsee yksinkertaistuksia. Niin näen myös suunnittelun yksinkertaistusihanteen.

Vaikka omassa työssäni lopulta valaistuksen suunnittelun olisi voinut jättää jopa kokonaan pois parantaen työn lopputulosta, en olisi oppinut yhtä paljon. Valaistuksen suunnitteleminen kiinnosti minua ja nyt minulla oli tilaisuus kehittää siihen liittyviä taitojani. Onnistuin löytämään tapoja visualisoida valaistusta ja käytin siihen paljon aikaa. Lopputulos oli hyvä, mutta vailla viimeistä hienovaraista viritystä.

Näin jälkikäteen on helppo kertoa, mitä asioita voisi tehdä toisin tai mitä olisi voinut jättää pois. Työn aiheiden valinta on riskien ottamista. Kun valitsee jonkin asian työstämisen, allokoi siihen aikaa. Käytettyä aikaa ei saa takaisin, mutta se on opettanut jotakin. Ilman näitä onnistumisia ja epäonnistumisia en olisi nyt jo hieman parempi, kuin ennen kurssia.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Bloedel Reserve

Kerron nyt erään asian, jonka unohdin mainita aiemmin. Työhöni syntyi viittaus Richard Haagin suunnitelmaan Bloedel Reservessä Seattlessa. En alunperin tarkoittanut tehdä sitä sinne, mutta se tuli kuitenkin.

Maisema-arkkitehtuurikriitikko Patric M. Condon on tulkinnut Haagin suunnitelmaa zen-buddhalaisen puutarhataiteen kautta. Hänen mukaansa sen ensimmäinen osa ”Garden of Planes” pysäyttää vierailijan tähän hetkeen häkellyttämällä hänet. Minulla tämä osa on Aukko, jolla on näennäisen sattumanvaraiselta korkeudelta kaadettuja puita. Haagin kokonaisuuden seuraavassa osassa ”Moss garden” on kaoottinen, pelottavakin tunnelma, jota puolestaan on kritikoinut tarkemmin Anne W. Spirn. Hän kuvailee, kuinka kaatuneet puunrungot ja esiin kaivetut kannot mätänevät, sammaloituvat ja sukkessoituvat hiljaa eteenpäin muistuttaen kuolemasta. Tämähän on kuin suunnittelemani Kaaos. En edes muistanut, että olen aiemminkin kuvaillut ”Moss gardenia” nimenomaan kaoottiseksi toisessa blogissani. Bloedel Reservessä sijaitsevan kokonaisuuden kolmas osa ”Reflection garden” pysäyttää kulkijan jälleen, mutta nyt suorakulmaisen pensasaitojen ympäröimän vesialtaan äärelle. Minun suunnitelmassani ei ole vesiallasta, mutta suorakulmainen pensasaitojen ympäröimä paikka löytyy. Olen aiemmin tulkinnut Haagin ”Reflection gardenin” hautajaisiksi. Mittakaavakin vaikuttaa suunnilleen samalta ja reflektointi on ilman muuta olennaista suunnitelmassani, kuten jo aiemmin mainitsin.

Olipa hyvä että muistin nostaa asian nyt esille. Vaikka kukaan tuskin lukee blogiani ennen huomista kritiikkiä, minun ei enää tarvitse tuntea itseäni plagioijaksi. Sen sijaan tämä on intertekstuaalinen viittaus, jossa Haagin suunnitelmaa on tulkittu. Kaikkihan lainaavat jostakin.

Huomaakohan kukaan?

Tässä linkki aiempaan blogiini

https://blogs.aalto.fi/maisemapeilissa/2018/02/04/bloedel-reserve/

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Töiden esittelyn jälkimietteitä

Eilinen esittely oli kutkuttava. Oli mahtavaa nähdä kaikkien työt valmiina. Minusta on hienoa, että meillä on esittely- ja kritiikkitilaisuudet erikseen. Oli nimittäin tosi mielenkiintoista kuulla kommentit töihin ei-maisema-arkkitehtitaustaisilta vierailijoilta. Näin maisema-arkkitehtoniset työmme asettuivat laajempaan taiteen kehykseen. On myös varsin miellyttävää, että kriitikoilla on nyt viikko aika pohtia töitä.

Myös itse pohdin ja pureksin paljon eilen saamiani kommentteja omasta työstäni. Tajusin, että minulla on aika paljon ajatuksia, joita en ole kirjoittanut mihinkään, mutta jotka vaikuttivat työni syntyyn. Avaan niitä lisää tässä kirjoituksessa.

Paikalla olleiden taiteilijoiden näkökulmat yllättivät. He kyseenalaistivat monia valintoja, jotka meidän alamme näkökulmasta voisivat tuntua itsestäänselviltä. Vaikuttaa esimerkiksi siltä, että maisema-arkkitehtuuria opiskellessa on tottunut ottamaan ympäristöstä paljon kattavamman otteen, kuin ympäristötaiteessa. Tämän keskustelun perusteella haluaisin jotenkin yleistää, että ympäristötaiteilija tekee maisemaan jonkin yhden, mutta mahdollisimman harkitun eleen. Maisema-arkkitehti rakentaa usein vahvemmin koko ympäristön.

Mutta tarvitseeko maisema-arkkitehdinkaan oikeasti aina tehdä niin paljon? Varsinkin tämän aiheen tapauksessa ihan jo pienikin ele paikassa voi olla tarpeeksi. Silti yllätyin ajatuksesta, että pelkkä polku, jolla kävellään maanpinnan yläpuolella olisi tarpeeksi vahva ele. Ja se ehkä olisikin voinut olla sitä. Tällöin kävelypolun detaljiikkaan ja maastoon sovittamiseen olisi voinut mennä vielä syvemmälle. Maasto ei kylläkään ole kovin haastava, vaan aika tasainen. Toisaalta, koska hauta ei ole kaikkialla, vaan pelkästään olemassa olevan muistomerkin alla, ei pelkkä polku mielestäni olisi ollut aivan toimiva konsepti.

Vierailijoiden mielestä olin todella tehnyt paikalle tosi paljon. Näytin ainakin enemmän materiaalia kuin muut, mutta halusin tehdä niin. Omasta näkökulmastani olin tehnyt itse alueelle aika vähän. Tässä toki vaikuttaa se, että aiemmin kandissa olen tehnyt kaksi korttelipihasuunnitelmaa Töölöön. Niissä todella vaatimuksia on niin paljon, että jokainen milli tulee määritellä, mutta tässä ei ollutkaan pakko ottaa joka kohtaan kantaa. Edes reitin esteettömyys ei olisi ehkä ollut pakollista, mutta toisaalta sisällissodan muisteleminen on tyypillisesti enemmän vanhusten kuin nuorison juttu. Kuka tahansa voi olla esteellinen osan elämästään.

Hämmentävin kysymys oli: miksi sekä puut että polku että valo. Eikö jokin olisi riittänyt? Tämä oli hyvä kysymys, koska se pisti miettimään ihan todella paljon. Yleensä metsissä, joissa ihmisiä liikkuu paljon on sekä puita, että polkuja että valo poluilla. Tätä harvoin kukaan kyseenalaistaa. Onko nyt siis kyse siitä, että kun esitetään että joku on ne sinne tietoisesti laittanut, se tuntuu paljolta? Tästä näkökulmasta voikin ajatella, että oikeastaan tein aivan tavallisia asioita, mutta vain eri tavalla kuin normaalisti on totuttu. On silti olennaista kysyä normaaleistakin asioista, miksi niitä tehdään.

Puiden tapauksessa tässä työssä puhutaan oikeastaan metsänhoidosta. Sitähän alueella jo on. Tämäkään metsäkaistale ei ole neutraali. Vaikka tavallinen ihminen ei ole tottunut huomaamaan sitä, näin tasainen mäntymetsä on ilman muuta hoidettu. Muutenhan se näyttäisi aivan erilaiselta. Tuollakin oli kyllä jokusen vuoden kasvaneita hajataimia, kuusia ja pihlajia. Erilaisella hoidolla metsä näyttäisi hyvin erilaiselta. Se voisi kuusettua vahvasti. Siellä voisi olla enemmän pihlajia. Oikeassa luonnontilaisessa metsässä olisi eri-ikäisiä puita ja kaatuneita runkoja. Voisi jopa väittää, että suunnittelemani metsä on monella tapaa normaalimpi, kuin nykyinen tasaisena hoidettu männikkö. Ja jos hoitokin on normi, miksei sitten tällainen hoito? Diversiteettihän on tavoiteltavaa.

Yksi kommentti oli, että koska paikan tunnelma on näin tietoisesti rakennettu, ei tunnu siltä että olisi omassa, vaan jonkun muun elokuvassa. Tämä tosin lausuttiin ennemminkin muodossa ”kun paikka on noin rakennettu”. Tulkitsin, että tässä ei viitattu siihen, mitä alalla yleensä ymmärrämme maiseman rakentamisena, vaan tunnelman ja tarinan rakentamiseen. Luulen, että hän voi olla aivan oikeassa, mutta että tähän liittyy vielä ainakin kaksi asiaa. Ensinnä, että olen tehnyt asioita epätavallisella tavalla, mikä tuntuu ihmisestä siltä ettei ympäristö ole neutraali tausta, vaan tarkoituksella rakennettu. Toiseksi, visualisointini pyrkivät fotorealismiin. Fotorealismin haaste on se, että ihminen haluaa immersoitua niihin, mutta huomaa keinotekoisuuden. Pitäisi siis pyrkiä arvioimaan sitä, olisiko lopullinen toteutettu suunnitelma liian rakennetun tuntuinen. Harvoinhan ihminen tiedostaa monimuotoisissa taajamametsissäkään, että niitä hoidetaan.

Toivoisin, että suunnittelualueellani huomaisi, että jotain on tehty, mutta että raja suunnitellun ja suunnittelemattoman välillä ei ole selvä. Vaikka tavoitteenani on luoda paikka, jossa jokainen kohtaa historian omalla tavallaan, ajattelen, etteivät ajatukset synny tyhjiössä. Haluan, että on jokin ero siinä, millaisia ajatuksia syntyy juuri minun suunnittelemassani paikassa tai jossain muualla tai tässä paikassa ilman että olen tehnyt sille mitään. Keinojeni pyrkimys on tuottaa ihmiselle vaihteleva olo reitin varrella, mikä stimuloi ajattelua. Osaltaan vaikutus on alitajuinen: kuusettunutta metsänosaa voi olla ajattelematta ja silti valon määrä, ahdas tila ja viileys vaikuttavat ihmiseen. Joitakin asioita huomataan myös tietoisesti, etenkin yöllä, kun niitä on valaistu. Valo on kuin osoitus: katso kaatuneen puun juurakkoa tai katkaistua kantoa – ne ovat täällä tarkoituksella.

En voi määrittää, mitä ihminen ajattelee, mutta voin antaa hänelle kiinnittymiskohtia. Metsä ja sen kasvillisuus vaikuttavat olevan luonnollinen osa suomalaista pohdiskelukulttuuria. Monissa iskelmäkappaleissakin viitataan suoraan puihin. Tähän hätään mieleeni tulivat ”niin kuin kaksi puuta sateen pieksämää” tai ”punertaa marjat pihlajan, kuin verta niissä ois”. En tunne lyriikkaa lajina niin hyvin, että voisin nyt yleistää tähän jotakin suomalaisesta runoudesta ja sanoituksesta, mutta luontoon liittyvät vertauskuvat ovat ilman muuta läsnä. Oikeastaanhan lähestyn romantiikkan aikaan liittyvää luontosuhdetta, jossa luonto on täynnä tunnetta. Tiedostin tämän jo aiemmassa vaiheessa suunnittelua, mutta ehkä mainita.

Tietyssä mielessä rakensin omaa kulttuurimaisemaani. Pohdin ensin, millaiset kulttuuriset voimat ovat synnyttäneet tämän paikan. Siinä muistamisen kulttuuri, mutta myös metsätalous ovat asialla. Toisaalta noin vahva kulutus viittaa siihen, että armeijakin saattaisi käydä paikassa harjoittelemassa. Sitten mietin, millainen kulttuurinen muutos olisi tapahtunut ja kuinka se näkyy maisemassa. Taustalla on Jyrkiltä opittu ajatus siitä, että maisema-arkkitehtuuri on maailmankuvan luomista. Tietyllä tapaa loin siis maisema-arkkitehtuurin synnyttäneen filosofisen sisällön ja pyrin toimimaan sen mukaisesti. Vai lainasinko vain romantikoilta?

Suunnitelma syntyi oman johtoajatukseni ja paikkaa jo muovaavien prosessien ristipaineeseen. polut ja kulkeminen ohjattiin puupolulle, jotta toinen prosessi, aluskasvillisuuden kasvaminen, saisi paremmat edellytykset. Metsänhoidollisiiin prosesseihin tehtiin vahva ero. Vain valaistus oli se, jonka toin paikkaan uutena. Muuten laajemmassa ympäristössä se ei ole mitään uutta. Parkkipaikallakin on valot. Valon käytössä on vahva normisto, joka on kuitenkin hyvin kyseenalaistettavissa. Valo on tapa houkutella ihmiset suunnittelualueelle pimeän aikaan. Valo on myös tapa näyttää maisema uudella tavalla. Sen olisi hyvin voinut jättää myös pois, mutta valo kiinnostaa minua.

Työtä voi aina viedä pidemmälle. Minusta tällä kurssilla kaikkien käytännön yksityiskohtien halki suunnitteleminen ei olisi ollut niin olennaista. Jos nyt valitsisin, haluaisin pohtia tarkemmin visuaalisen esittämisen tapoja ja merkityksiä. Osa kuvistani muistuttaa vähän maisemamaalauksia. Toisaalta ne kuulema näyttävät pelimaailmoilta. Mitä pitäisi ajatella siitä, että kaaos näyttää valitsemassani valossa romantiikan ajan tummalta maalaukselta. Myös todellisuus voi pimeässä oikein valaistuna näyttää maalausmaiselta. Mikä merkitys sillä on? Haluanko viitata tiettyyn aikaan ja tiettyyn tapaan katsoa maisemaa? Mitä sillä haluan sanoa? Sivulta tuotu himmeä, lämmin valaistus on epätavallinen fyysisessä maailmassa ja on siksi potentiaalisesti vahva tapa viitata jonnekin.

Tässä muutama referenssimaalaus (jälkikäteen etsitty)

https://en.wahooart.com/Art.nsf/O/8BWN29/$File/Arnold-Bocklin-Ruine-dans-un-paysage-au-clair-de-lune.JPG

https://www.culture24.org.uk/asset_arena/6/99/46/364996/v0_master.jpg

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/7/7d/Cole_Thomas_Tornado_1835.jpg
Kaiken lisäksi groteskit puuaiheet olivat romantiikan ajassa ihan olennaisia. Kotiopettajattaren romaanissa salama iskee puuhun juuri ennen, kuin asiat alkavat mennä pieleen.

http://www.vam.ac.uk/__data/assets/image/0007/238066/varieties/w290.jpg
Tämän kuvan yhteydessä puhuttiin pittoreskin käsitteestä, joka vaikkapa Kaaos-osuuden kohdalla toki tulee mieleen.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/97/Michele_Marieschi_-_Capriccio_with_Classical_Arch_and_Goats_-_WGA14073.jpg
Raunioromantiikkaa. Onko sitä myös kaatuneissa puissa? Jos metsässä on romanttisen maalauksen valaistus, voiko joku alkaa ajattelemaan kasarmeja raunioina. Tai entisen vankileirin jättäminä tapahtumapaikkoina, joista enää on seinät jäljellä, kun itse tapahtuma on puistunut? Pitäisikö silloin myös kasarmi valaista?

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2017/12/The-Nightmare-1781-Henry-Fuseli.jpg
Tässä valo paljastaa kauhuja pimeydestä.

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2015/09/The-Third-of-May-1808-1814-Francisco-Goya.jpg
Millainen valo Fossar de la Pedreralla olisi pimeän aikaan, jos se olisi auki?

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2017/06/The-Raft-of-the-Medusa-1819-Theodore-Gericault.jpg
Tässä kuuluisassa maalauksessa valo tulee samaan tapaan ihmisten raajoille, kuin suunnitelmassani männyn oksille. Itse asiassa käppyräisissä männyn oksissa on aika samanoloista liikettä, kuin näissä raajoissa.

https://learnodo-newtonic.com/wp-content/uploads/2017/04/The-Liberty-Leading-the-People-1830-Eugene-Delacroix.jpg
Sama homma valosta tässä kaikkien tuntemassa maalauksessa. Maassa makaa ruumiita. Entä jos olisinkin asetellut isoja männynoksia maahan mutkan sisäkaarteelle ja valaissut ne sivusta niin että ne näyttävät tältä? Entä jos en olisikaan käyttänyt katajaa ollenkaan. Järjestys-osioon olisi sisältynyt tavallaan siististi asetettuja oksaröykkiöitä.

Vielä jotakin käytännön yksityiskohdista

On monia yksityiskohtia, joita suunnitelmapiirroksissani ei ole, ja osan puhtaasti unohdin. Esim. valaistuksen perustusten esittämisen, korkeuskäyrien välin lukemat, esteettömien ramppien esittämisen. Toisaalta nämä eivät ole mitkään tarkat toteutusasiakirjat, vaan periaatteellinen suunnitelma, jossa aiheen käsittely on tärkeämpi.

Unohdin kirjoittaa, että haluaisin valonlähteiden piiloutuvan mahdollisimman hyvin. Olennaista on, mitä valaistaan ja miten valaistaan. Valon voimakkuus ei saa olla kova. Vältän ylös suuntautuvaa valoa. Konkeloon jääneiden puiden valaisu voi olla käytännössä haastavaa suuntaamatta valoa ollenkaan ylös, mutta valonlähteitä voisi virittää myös ympäröiviin puihin.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Hoitosuunnitelma

Tämä on työni yhteydessä palautettu hoitosuunnitelmaselostus. Sitä voisi varmasti vielä työstää eteenpäin.

***

Hoitoalue jakautuu nimikoituihin hoitokuvioihin, jotka käyvät parhaiten ilmi alueleikkauksista. Tämä on suuntaa antava hoitosuunnitelma, josta tulee laatia tarkempi maisemanhoitosuunnitelma yhteistyössä metsänhoitajan kanssa. Suunnitelman tavoitteet ja keinot poikkeavat perinteisestä metsänhoidosta. Metsän hoitosuunnitelman tavoitteet ovat ensisijaisesti esteettiset.

Alueen ydin muodostuu kuusesta tai männystä valmistetun laudoitetun polun varrelle. Puu on joko lämpökäsiteltyä tai käsittelemätöntä lautaa, jossa auringon harmaannuttava vaikutus saa näkyä. Tarvittaessa alue varustetaan kyltein, joissa polun ulkopuolella käveleminen kielletään aluskasvillisuuden säilymiseksi.

Alueella luonnostaan kasvaa pihlajia. Niitä on tämän suunnitelman puitteissa sallittua jättää oman maun ja näkemyksen mukaan sopiviin kohtiin kasvamaan yksittäisinä kappaleina tai pieninä ryhminä kunhan alueen kokonaisuus pysyy tarpeeksi selkeänä. Kuusikoista ne tulee kuitenkin ottaa pois.

Alueen eteläosaan asetellaan kaatuneita runkoja rajoittamaan alueelle saapumista ei-toivotuista kohdista, mikä vähentää kulutusta ja kohdevalaisimiin kohdistuvia törmäyksiä. Tarvittaessa alueen eteläreunaan voidaan harkita vähäeleistä ja ilmavaa puuaitaa.

Kuluminen
Tämä osa toimii alueen pääsisäänkäyntinä. Ihmisten kulun aiheuttamasta kulumisesta johtuva polku vie alueen ytimeen puisen polun varrelle. Kaatuneet männynrungot asetellaan rajaamaan kulkua eri suunnista ja ohjaamaan polkua suoraan. Kaatuneiden runkojen vyöhyke jatkuu parkkipaikan ja Aukko-alueen väliin ohjaamaan saapumista puupolulle. Syntyvä polku saa olla muutaman metrinkin levyinen. Isoilla oksilla voi tehostaa runkojen rajaavaa vaikutusta. Pienemmät oksat kerätään. Pensaskerros pidetään poissa.

Aukko
Tämän osan on tarkoitus muistuttaa hakkuuaukkoa, mutta ajan kuluessa se voi hieman muuttua. Paikalla kasvavat männyt hakataan eri korkeuksilta jättäen pystyyn omituisia eri pituisia kantoja. 1-3 mäntyä voidaan jättää pystyyn esittämään siemenpuita. Uudet taimet kuitenkin karsitaan ja aukko pidetään avoimena. Hakkuualalle syntyvää pioneerilajiston heinikkoa niitetään säännöllisesti. Tavoitteena on avoimena pitäminen ja toiveena heinikkoisen tilan vakiintuminen. Kannot muodostavat eri pituisista pilareista koostuvan veistosmaisen kokonaisuuden. Katkaisut tehdään 10-1m:n korkeudelta. Oksat karsitaan. Rungot käytetään muualla alueella. Kun pystyyn jätetyt puunnysät kaatuvat, ne jätetään maahan lahoamaan. Jotta vaikutelma pysyy veistosmaisena, aukolle voidaan tuoda lähellä kaadettujen mäntyjen rungon osia. Rungonpätkät istutetaan pystyyn kaivamalla maahan kuoppa. On huolehdittava, etteivät pystytetyt rungot voi kaatua polulla kulkevien päälle.

Pimeys
Pimeys koostuu kahdesta osasta. Pohjoisessa osassa kuuset istutetaan samaan aikaan niin että ne tihentyvät kuusikon keskelle päin, mistä polku kulkee läpi. Istutettavalle alalle raivataan tila paikalla kasvavat männyt hakkaamalla. Rungot käytetään suunnitelmassa osoitettuun kulun rajaamiseen. Keskimmäiset kuuset tulee istuttaa niin ahtaasti, etteivät ne kasva kunnolla. Tarkoitus on, että kuuset lähtevät riukuuntumaan ja harsuuntumaan. Kaikkien yksilöiden ei tarvitse selvitä täysikasvuisiksi. Kaatuneita tai kuolleita runkoja tai oksia ei poisteta. Hypoteettinen pensaskerros poistetaan. On varmistettava, että polulta näkyy kuusikon tiheimpien osien risuisiin sisuksiin. Valaistus tapahtuu risukon sisältä, mikä luo lyhtymäisen vaikutelman.

Pimeys alkaa jo parkkipaikalta. Parkkipaikan puusto muuttuu pohjoispäätyä kohti kuusivaltaisemmaksi. Parkkipaikkaa ei käsitellä tai ”maisemoida” muilla keinoin, koska alueen laitojen ei tule ilmentää tietoisia maisemanhoitotoimia. Tietoisen suunnittelun on tarkoitus näkyä pääasiassa vain alueen sisältä päin.

Kahden kuusiosuuden väliin jätetään kuuseton alue, jotta Aukkoa kiertävältä polulta muodostuu pitkiä näkymiä niiden välistä muistomerkille päin.

Eteläinen kuusiosuus syntyy hiljalleen olemassa olevan männikön sekaan. Männikköä harvennetaan sitä mukaa, kun luontainen kuusettuminen etenee. Muutama ensimmäinen kuusi voidaan istuttaa harkitun sattumanvaraisiin kohtiin. Kun kuuset ovat vallanneet alan, mäntyjä ei tässä kohdassa ole. Metsäosuus pidetään jatkuvan kasvatuksen tilassa, jossa koko ajan on kasvamassa myös pieniä uusia kuusia. Kaadetut yksittäiset kuuset voidaan käyttää joko heti kuusikon eteläpuolella rajaamassa kulkua tai Pimeyden ja Kaaoksen välissä. Muualla alueella käytetään männynrunkoja.

Kaaos
Pimeys vaihettuu kaaokseen. Kuusikko harvenee polun mutkan jälkeen nopeasti pelkästä männystä koostuvaksi metsäksi. Pensaat ja muut puut kuin männyt poistetaan Kaaoksen alueelta lukuunottamatta pimeyden vaihettumisesta johtuvia muutamia yksittäisiä kuusia. Tärkeää on pitää vaihdos tarpeeksi selkeänä.

Kaoottisuuden muodostavat eri-ikäiset männyt, paikalla kaatuneet rungot ja maahan jätetyt pudonneet oksat. Kaaoksesta kaadetaan täysikasvuisia puita mieluiten siten, että juurikko repeytyy ja puu jää joko maahan makaamaan kaatopaikalle tai viereisten puiden konkeloon vinottain nojaamaan. Mikäli tämä ei onnistu, voidaan puu hakata, jättää runko maahan ja kaataa kanto siten, että juuristo nousee rumasti esiin. Puu voidaan myös katkaista huolimattoman oloisesti niin, että kanto näyttää säpäleiseltä. Konkeloon jäävät puut tulee ankkuroida paikalleen siten, etteivät ne voi tippua alueella liikkuvien päälle. Risuja ja oksia ei kerätä. Kokonaisuutta pyritään sommittelemaan siten, että syntyy kaoottinen vaikutelma ja epämääräisesti hankala olo.

Järjestys
Järjestys on kaaoksen vastakohta. Järjestystä hoidetaan siten, että se näyttää hyvältä talousmetsältä. Metsää ei kuitenkaan hakata, vaan mäntyjen annetaan vanheta. Mikäli yksittäinen puu kaatuu, runko siirretään Kuluminen-alueelle tai rajaamaan suunnittelualuetta etelästä. Männikkö pidetään siistinä oksista ja pensaskerroksesta. Uudet puuntaimet poistetaan. Melko pian Pimeys-osan itäpuolella sijaitsee rykelmä matalia katajaistutuksia. Istutuksissa käytetään samaa lajia, mieluiten kotimaista luonnonkatajaa siirtämällä muualta maanomistajan luvalla. Katajapensaita hoidetaan siten, että niistä muodostuu noin ihmisen pituisia ja levyisiä matalia kasvustoja. Ne valaistaan yksittäisillä kohdevalaisimilla yläviistosta tai pensaikon sisältä pienillä led-valaisimilla.

Hauta
Varsinaisen joukkohaudan paikalla sijaitsee Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistyksen ylläpitämä muistomerkki, joka sisältää kivipaaden ja -muurin, liuskekiviaukion, pensasaitaa, koivuja ja nurmikkoa. Muistomerkkiä ja sen välitöntä ympäristöä hoidetaan yhdistyksen näkemyksen mukaan.

Muistomerkin eteläpuolista metsää suositellaan hoidettavan mäntymetsänä, jossa pihlajia voidaan sallia enemmänkin. Koivuja tulee olla vain muistomerkillä, jotta sen erityislaatu korostuu. Muistomerkin ja juna-asemalle johtavan tien välinen rinne toimii hyvin nykyisen kaltaisena avoimena ja luonnontilaisena heinikkona. Yksittäinen kuusi tieltä nousevan epävirallisen polun merkkinä voidaan valaista yöaikaan vihjeenä viereisestä alueesta.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Sisäinen sota

Tämä on työni esittelyn yhteydessä palautettu teksti.

***

Suunnittelualue sijaitsee harjulla Hankoon vievän Karjaantien ja junaradan varrella. Sata vuotta sitten tänne tuotiin punavankeja ympäri maata. Tuloksena oli yksi Euroopan historian ensimmäisistä keskitysleireistä. Venäläisiltä asevoimilta tyhjentyneet kasarmit otettiin vankileirin käyttöön keväällä 1918. Kun kesän mittaan olosuhteet muuttuivat katastrofaalisiksi, kaivettiin harjun hiekkaan Suomen suurin joukkohauta.1

Dragsvikin kasarmialue itse näyttää unohtaneen tapahtuneen. Kauniiden punatiilirakennusten ympäristö on vehreä ja puistomainen. Mikään nuorien sotilaiden jokapäiväisessä ympäristössä ei sinänsä muistuta menneestä.7 Kuitenkin juuri Dragsvikin itäosan punaiset kasarmirakennukset majoittivat massoittain punavankeja. Aluksi fasiliteetit riittivät, mutta kevään ja kesän edetessä Tammisaareen tuotiin aina vain uusia junalastillisia vankeja ympäri Suomen muilta leireiltä. Samaan aikaan iski elintarvikepula ja taudit riehuivat kurjissa oloissa. Organisointi oli osin puutteellista, eikä eduskunnassakaan otettu vankileirien kurjuutta todesta. Olosuhteet muuttuivat äärimmäisiksi nopeasti. Ihmisiä kuoli niin paljon, että kasarmien aidatulta alueelta kuljetettiin ruumiita lähes jatkuvana virtana pohjoispuolen mäntykankaalle.1 Hiekkamaa lienee valikoitunut siksi, että siihen oli helppo kaivaa.6

Joukkohauta aidattiin ensimmäisen kerran hyvin pian vuoden 1918 jälkeen. Vasta vuonna 1951 sinne pystytettiin nykyinen muistopaasi. Tapahtumien 70-vuotispäivien yhteydessä muistomerkkiä laajennettiin pensasistutuksin ja muurein, joihin on kerätty kaikki tunnetut vankileireillä kuolleiden nimet. 90-vuotispäivänään muistomerkki sai rinnalleen vuodesta 1918 kertovan näyttelyn.5 Olisi luontevaa lisätä paikkaan uusi kerrostuma nyt, kun vuoden 1918 tapahtumista on kulunut sata vuotta.

Mäntykangas on jo omanlaisensa vahva paikka. Männikköön paistava aurinko luo avaraan tilaan syviä tummia varjoja ja oudon rungoilla väreilevän valon. Paikassa tulee tummanpuhuva tunne siitä, että siellä on todella tapahtunut jotakin. Aluskasvillisuus on kulunut paikoin laajoilta alueilta. Parkkipaikan ja muistomerkin välinen kulkeminen tuntuu hallitsevan aluetta. Kankaan halki kulkevat kulkueen näkee mielessään hulmuavia punalippuja kantaen.7 Mitä siis tällaiseen paikkaan voi enää lisätä?
Pohdin, millainen on nykyajan tapa muistaa suhteessa menneeseen. Perinteinen tapa muistella sotahistoriaa on usein kivikasvoinen ja jossain määrin pönöttävä. Sotien aikaan ja heti niiden jälkeen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttävää näyttää tunteitaan2. Sitä pidettiin heikkouden merkkinä2. Myös Tammisaaren leirin vangit kuolivat virallisen totuuden mukaan heikkouteen, vaikka he oikeasti kuolivat tauteihin, nälkään ja teloituksiin3. Vuoden 1918 jälkeen Dragsvikiin perustettiin Suomen ensimmäinen varuskunta. Armeijan vakiintuessa levisi jääkärimyyttiin kietoutuva mieskäsitys, jossa uljaat sankarit puolustavat pelotta isänmaataan4. Koska miehet eivät itke, muistomerkeissä surevat lähinnä naiset. Todellisuudessa myös jääkärien tarina oli moninaisempi4. Ehkäpä nykypäivänä voidaan jo puhua pikemminkin siitä, millainen on vahva ihminen. Tällaiseen vahvuuteen kuuluu myös kyky kohdata ja käsitellä vaikeita ja ristiriitaisiakin tunteita. Mikä olisikaan ristiriitaisempi aihe, kuin sisällissota, jonka muistaminen on ollut osaltaan niin polarisoitunutta ja toisaalta muutoksessa viimeisen sadan vuoden ajan2? Monen kantasuomalaisen sukujuurista löytyy sekä punaisia että valkoisia. Suunnitelmani tavoitteena on luoda paikka, jossa jokainen voi kohdata vuoden 1918 omassa sisäisessä maailmassaan. Olen käyttänyt pääasiassa alueen omaa kasvillisuutta, jotta uusi kerrostuma ei kilpaile olemassa olevan muistomerkin kanssa.

Suunnittelualue sijaitsee heti kasarmialueen pohjoispuolella. Se rajautuu joka suunnasta asfaltoituun autotiehen katulamppuineen. Pohjoispuolella kulkee vilkas Karjaantie, jota pitkin voi ajaa Hankoon asti. Suunnittelualueen kulmalta kääntyy etelään Raaseporintie, jota pitkin pääsee Tammisaaren keskustaan. Eteläinen tie kulkee kasarmien aidatun alueen pohjoispuolta. Siltä kääntyvä tie alueen kulmalla vie pohjoiseen Karjaantien ali juna-asemalle. Juna oli väline, jolla punavankeja tuotiin Tammisaareen1. Vain kasarmialueen itäosa oli vankileirin käytössä ja vanha vankileirin portin paikka on lähellä suunnittelualuetta1. Nykyinen käytetty portti on vain hieman idempänä.

Suunnittelutyöni eteni valittuun suuntaan hiljalleen tarkentuen. Hain oikeita tunnelmia piirtäen, valokuvaten sekä itse kohteessa että muissa metsissä, kirjoittaen ja tietysti suunnitelmapiirroksia työstäen. Kuljin tarkemman suunnittelun kautta uudestaan abstraktimmaksi ja sieltä taas tarkempaan suunnitteluun. Loppuvaiheen abstrahointi oli erään viikon suuri oivallus (kts. seuraava sivu). Tasainen mäntymetsä muodostaa suunnitelman perusrungon, johon aiheutuvat ”häiriöt” luovat tunnelmat. Vaihtelu syntyy paitsi muista puulajeista, myös männystä itsestään.
Lopulta suunnitelman ydin rakentui mäntykankaalla kulkemisen ympärille. Laudoitettu polku muodostaa parkkipaikan ja muistomerkin välille kehämäisen vaellusreitin. Reitin varrelle syntyy erilaisia metsäosuuksia, joissa on erilainen tunnelma. Vaikka nämä eri tunnelmat onkin luotu tietoisesti, niiden on tarkoitus näyttää siltä että ne kasvavat harjun hiekkaisesta maasta. Suunnitelma ei siis sisällä kasveja, jotka eivät olisi voineet itsekin päätyä juuri siihen. Itse muistomerkkiin on koskettu mahdollisimman vähän sekaantumatta vanhempaan muistamisen kulttuuriin. En myöskään luo rinnakkaista paikkaa, vaan olemassa olevan fyysisen maailman jatkeen, jonka aatteellinen merkitys on olemassa olevaa muistomerkkiä avoimempi. Rinnakkaisia todellisuuksia luovat pikemminkin eri ihmiset, jotka kokevat ja tulkitsevat paikan monilla eri tavoilla.

Näkymät muuttuvat puiden kasvaessa. Maiseman kasvudynamiikka ei kuitenkaan juuri muutu, vaan samat kehityskulut tapahtuvat suunnitelman alueilla. Eri kasvuvaiheissa tunnelma muuttuu luonnollisesti jonkin verran. Maiseman kasvun aiheuttamaa muutosta on avattu enemmän myöhemmässä hoitosuunnitelmassa ja siihen liittyvässä viiden kuvan animaatiossa. Esityksen näkymäkuvat puolestaan kuvittavat tavoiteltavia tunnelmia tarkemmin kierroksena alueen läpi. Kierros esittelee reitit eri saapumisreittejä pitkin muistomerkille.

Valmiin suunnitelman tavoitteena on, että jokainen alueella vieraileva voi kohdata sisällissodan tapahtumat omassa itsessään. Huolimatta suurista kansallisista kertomuksista ja eri aikoina vallitsevista muistamisen kulttuureista, jokaisen suhde menneisyyteen on aina henkilökohtainen vaellus muuttuvassa metsässä.

Lähteet:

1. S. Lindholm (2017) Vankileirihelvetti Dragsvik, Atena
2. U-M. Peltonen (2003) Muistin paikat, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 894
3. P. Elomaa, J. Kemppainen (2007) Paha maisema, HS Kirjat
4. T. Tepora, A. Roselius (2018) Rikki revitty maa, Gaudeamus

5. Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys,
https://www.tammisaari1918.com/ (Haettu 13.12.2018)

6. P. Elomaa (2018) Vierailuluento Aalto-yliopistossa

7. Omat havainnot kenttäkäynneillä

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Pelottava paikka

Tänään tiedostin, että luomani paikka saattaa olla pelottava. Emilian kanssa ohjauksessa puhuimme siitä, että visualisointikuvat ovat tapa tutkia, ovatko käyttämäni keinot tarpeeksi vahvoja tähän paikkaan. Olen tehnyt nyt aika monta visualisointia paikasta ja fiilistellyt valaistusta. Paikoittain vaikutelma voi olla aikamoinen, kun paikan tapahtumat ovat mielessä.

Mistä pelottava paikka koostuu? Kävin vähän aikaa sitten Helsingin kaupungin museon Pelko-näyttelyssä ja mietin asiaa. Siellä oli aika pimeää ja kapeita käytäviä. Tämä täsmää sikäli suunnittelemaani paikkaan, että kuusikkoisissa kohdissa on tarkoituksella aika kapeaa ja pimeää. Outo, arkiympäristöstä poikkeava valaistus oli myös osa näyttelyn käytävämaailmaa, kuten on minullakin.

Kävin itse eilen Tammisaaressa hämärän laskeuduttua, mutta en osannut pelätä. Paikka on nyt jo niin tuttu, että koin vain olevani Photoshopin leikepöydällä, enkä ehtinyt siinä ajassa tulla ulos työmoodistani. Tämä tietysti liittyy olennaisesti pelkoon. Tuttu ei pelota. Tuntematon sen sijaan voi pelottaa. Pelko-näyttelyssä lietsottiin kammoa tulevaan ja tietymättömään alun vastuuvapauslomakkeilla, odotushuoneella ja suljetuilla ovilla. Kaikissa huoneissa oli valvontakameroita. Niistä tuli sellainen olo, että minua tarkkaillaan, enkä tiedä, kuka tarkkailee. Salakoodin selvittämällä pääsi valvontahuoneeseen. Kameroiden kuumottava vaikutus väheni, kun pääsi itse kameroiden taakse tarkastelemaan kuvia.

Ilmeisesti näyttelyn tilojen valaistuksen piti odotushuoneen jälkeen vaihtua äkillisesti kirkkaasta pimeään, mutta joku oli käyntini aikana sytyttänyt valot. Vaikutelma on varmaankin kuin suoraan Ultra Bran kappaleesta Sokeana hetkenä: ”kun siirtyy äkkiä päivän valosta pimeään, kestää tottua näkemiseen”. Minun kohteessani ei ole näin vahvaa kohtaa, mutta ympäriinsä siroavan valon määrä vähenee toki, kun kävijä kulkee tiheiden kuusikoiden läpi vaikkapa hakkuuaukean jälkeen. Jos haluaisin oikein vahvistaa tätä, sammuttaisin polulta kuusikossa kaikki valot. Voisihan niitä himmentää. Tavallaan pidän siitä, että itse polku on hiljaisesti samanlainen koko maiseman läpi.

Pelkoon liittyy myös pelästyminen. Näyttelyn päädyssä oli ovi, jonka nupin vieressä luki ”älä koske”. Kun siihen koski, tuli pärisevä ääni ja olisiko se myös värissyt. Sitä hieman säikähti juuri siksi, että jotakin osasi odottaa ja tiesi toimivansa vastoin sääntöjä. Säikähdyksiä en varmasti aio kohteeseeni suunnitella. Se ei kuitenkaan ole mikään kummitusjuna, vaan muistomerkki. Huoneen nurkassa oli UV-lamppu, jonka valokeila paljasti seinään piirrettyjä nuolia. Kääntyessä hitaasti ympäri näki kummitusmaisen kuvajaisen itsestään seinän himmeällä näytöllä. Tällainen yllätys oli hienolla tavalla karmea. Sivulta otettu kuva loi tunteen, että minut on huomattu. Miten oma kuva voikaan olla noin pelottava?

Viime viikon työpajassa studion arvosteluperiaatteista tuli mainituksi, että kukaan meistä ei juuri pyri tuottamaan ihmisille tietoisesti negatiivisia tuntemuksia. Minulla ei ole tietoisesti tarkoituksena tehdä tästä paikasta pelottavaa, mutta en myöskään aio päästää ihmisiä helpolla. Paikkaa ei ole tarkoitettu huviretkeksi, vaan kokemisen, ihmettelyn ja pohdinnan paikaksi. Siellä ei Mies van der Rohen Barcelona-paviljongin tapaan ole pysähdyspaikkoja. Olen ajatellut, että se on paikka ristiriitaisten ja vaikeiden sisällissotaan ja ehkä ihmisyyteenkin liittyvien tunteiden kohtaamiseen. Vielä yksi Pelko-näyttelyyn liittyvä pyrkimys on, että ihminen voi kohdata ensisijaisesti itsensä. Sikäli projektissani on myös jotain samaa, kuin heijastavaa pintaa käyttävissä muistomerkeissä. Luotan kuitenkin siihen, että jos englanniksi avaimena toimii sana ”reflection”, niin Suomessa kävely metsäpolulla on paras mietiskelyn paikka. Aiheen luulisi herättävän ajatuksia.

Voinkohan täysin välttää pelon synnyttämistä? Päiväsaikaan uskon, että paikka ei ole liian pelottava. Kuitenkin joukkohaudalla käyminen pimeän aikaan on varmaankin jo lähtökohtaisesti sen verran pelottavaa, että ehkäpä en voi. Melkein mikä tahansa paikka voi pelottaa, jos on pimeää. Tai jos on työhuolia, ne varmaankin pyörivät päässä missä tahansa. Lopulta kohteeseen astuva ihminen kokee juuri niitä mielenliikkeitä, joita sillä hetkellä sattuu syntymään. Voin vain tarjota mielelle tiloja ja aistiärsykkeitä kiinnekohdiksi.

 

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Oppimispäiväkirja 24.11.2018

Tässä vaiheessa menossa on idean visualisointi. Käytän tähän tarkoituksella paljon aikaa, koska mielestäni idean ja tunnelmien kommunikointi on tässä työssä erityisen olennaista. Käyttämäni keinot sinänsä ovat teknisesti yksinkertaisia, mutta merkityksellisiä.

Peruspakettiin kuuluu pohja ja neljä leikkausta. Lisään niihin myös selittävää tekstiä minimimäärän. Tähän oman työni kohdalla kuuluu myös yleisön kävelyttäminen alueen läpi tunnelmasta toiseen. Siihen tarvitaan paljon visualisointeja. Teen niitä myös yövalaistuksesta. Käytän hyödykseni aiemmin oppimiani valaistuksen periaatteita. Lisäksi työ tulisi kontekstoida jollain tapaa. Ainakin sijainti laajemmin ja mitä välittömässä läheisyydessä on. Kontekstointi vuoteen 1918 ja näkökulman selittäminen onkin sitten erityistä huolellisuutta vaativa osuus.

Oikeasti taustalla on tapahtunut aika paljon työtä, josta olisi mahdollista tehdä materiaalia loppupalautukseen:

  • maastokäyntien kuva- ja havainnointimateriaali (enimmäkseen osana ”kierrosta”)
  • kasarmialueen historiasta ja nykyisyydestä kerätty materiaali (pohdin vielä)
  • yleistä historiaa vuodesta (vain jos on olennaista)
  • metsänhoitomateriaali (osana suunnitelmaa, leikkauksissa)
  • referenssimateriaali (hmm… en tiedä vielä)

Pohdin, pitäisikö arvosana mielessä materiaalia tuottaa mahdollisimman paljon. Se ei kuitenkaan tunnu olennaiselta, eikä arvosteluperiaateworkshopissakaan ollut sinänsä puhetta määrästä, vaan vakuuttavuudesta. Yritänkin löytää sopivan tavan esittää konseptiin kiinteästi kuuluva informaatio mahdollisimman lyhyesti, mutta hyvin. Katsotaan, mitä tulee.

Menen tänään katsomaan, miltä paikka näyttää yöllä. Osaan sitten tehdä valaistusvisualisoinnit paremmin. Osaa valokuvista voin käyttää suoraankin.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Tarkempaan suunnitteluun

Tällä viikolla:

  • Etsin kuvia metsistä, joissa on sopiva tunnelma
  • Kiteytin konseptia ja keinoja vielä
  • Siirryin CAD-työstöön
  • Tein pohjan ja leikkaukset
  • Aloitin leikkausten fotaroinnin
  • Tein yhden näkymäkuvan ja siihen valaistuskokeilun

Löysin kuvia metsistä, joiden tunnelmaa voin käyttää hyödyksi. Täytyy vähän tietää, miltä todellinen metsä sitten näyttäisi. Halusin nähdä esimerkiksi, miltä luonnontilaiset metsät näyttävät. Tämä auttoi minua tietämään, mitä olen tekemässä.

Ohjauksessa juttelin Pekan kanssa. Keskustelu oli varsin hyödyllinen, ja sen aikana muodostui selvempi kuva monesta asiasta. Yksi asioista, joka kiteytyi vielä myöhemmin torstain aikana oli keino- ja teemavalikoima. Keinovalikoiman kiteytin varsin graafiseen tussipiirokseen.

Kuvaan on koottu nyt lähes minimi keinoja eli tavallaan suunnitelman perusrunko, johon ei välttämättä tarvitse lisätä enää mitään kikkailua. Myöhemmin voin kuitenkin katsoa, vaatiiko suunnitelmani vielä vaikkapa miettimiäni katajia, pihlajia tai metsäpuiden erikoismuotoja täydennykseksi.

Kuvassa vasemmalla on muistomerkki ja oikealla oleva vino suorakaide on parkkipaikka. Kuvan yli pyyhkivä tasainen viivasto on metsätaloudellista mäntymetsää. Kuvan halki kulkee diagonaalinen kuusiakseli, joka jakaa alueen kahteen. Parkkipaikan ja kasarmin suunnalta on kuljettava kuusikon halki matkalla muistomerkille. Kuvan yläosassa oikealla on paljon kaatuneita puunrunkoja, joilla on myös käytännöllinen merkitys. Ne antavat viestin, että alueen halki ei ole toivottavaa kulkea omia reittejä esimerkiksi sotaharjoituksissa. Puisen kulkuväylän on tarkoitus ohjata kulkua ja vähentää kulutusta herkällä aluskasvillisuudella. Kulutus on kuitenkin luonteenomaista alueelle oikeassa ylänurkassa kaatuneiden runkojen välissä. Siitä suunnasta kulkija törmää puiseen polkuun ja sen takaa alkavaan hakkuuaukkoon. Aukossa on jätetty muutama puu pystyyn, mutta loput on katkaistu satunnaisilta korkeuksilta.  Ylhäällä reitti jatkuu tumman kuusikon läpi kaaokseen, jossa on eri-ikäisiä mäntyjä, myös kaatuneita. Kuten sanottu, isomman (alemman) kuusikon keskellä on niin tiivistä, että kuuset riukuuntuvat. Parkkipaikalla kuusettuminen alkaa liukuvasti. Kuvassa vasemmalla alhaalla olevat paksummat viivat olisivat katajia. Niistä en ole täysin varma, mutta mittakaavaan CADäyksen tuloksena hyvin uppoaisivat.

Strategiani tästä pisteestä eteenpäin on ollut työstää pohjaa, leikkauksia ja tunnelmakuvia melko pitkälle. Lähdin jo ikään kuin lopputyöstämään materiaaleja, jotta pystyn sitten kontrolloimaan kokonaiskuvaa paremmin. Teen seuraavaksi myös planssisuunnitelman, jotta voin miettiä, miten kokonaiskuvasta saa mahdollisimman vaikuttavan. Suunnitelmanihan on sen luonteinen, ettei siinä ole yhtä paljon pikkutarkkaa CAD-hinkuttamista, kuin vaikkapa pihasuunnitelmissa. Enemmän pelaan metsän tunnelmalla ja kokonaisvaikutelmalla. Siksi on mielestäni perusteltua edetä materiaalin kanssa kuvat edellä.

Pohjan ja leikkausten työstö on sisältänyt mm. talouspuiden istutusväleihin ja kuusten latvusten leveyteen perehtymistä. Kulkuväylän on tarkoitus olla esteetön, mutta sen voisi vielä tarkistaa. CAD:n kanssa on ollut nyt vähän haasteita, kun en ole pitkään aikaan käyttänyt. Sain sentään jotakin tehtyä. Työstö on tietysti johtanut myös monenlaiseen jatkotyöstöideaan. Koitan keskittyä olennaiseen, mutta kuitenkin jättää tilaa kokeiluille. Kuulostaapa vähän hassusti jonkin yrityksen mottolauseelta.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Pohjan työstöä

Tässä viimeisin iteraationi pohjasta. Käänsin pohjan ympäri saadakseni vähän uutta näkökulmaa.

”Kärsimys, synkkyys”

*Tähti*-merkintä tarkoittaa kuusta. Niiden tiheys lisääntyisi kohti osoitettua kohtaa, missä kuusia olisi niin tiheästi, että ne alkavat riukuuntua.

”Vakavuus, tummat varjot, sitkeys”

Tässä osuudessa on lähtökohtana Mäntymetsä sellaisena, kuin se nytkin on. Näkymä kuvassa muistomerkille. Tähän paikkaan tullaan liukuvasti tiheän (synkän) kuusimetsän kautta.

Matkalle istutettaisiin matalia katajia, joiden muotokieli on lähtenyt maassa makaavista ihmisistä. Mittakaava voisi olla se. Katajat symboloivat sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Oikealla metsässä näkyisi kontrastina saareke pihlajia, jotka puolestaan symboloivat elämän kiertokulkua. Niihin tulee myös hieno syysväritys, kukkia ja marjoja.  Tajusin kirjoittaessani, että kukat ovat valkoisia, mutta marjat punaisia. Onkohan se hyvä vai huono?

”Suru”

Suru olisi muistomerkin vastapooli. Tämänhetkinen ajatukseni on, että siellä on jotakin olemukseltaan hentoa kasvia, kuten heinää. Polku kiertää sitä ympäri ja se on ensimmäinen paikka, johon varuskunnan suunnasta tai parkkipaikan eteläosasta saapuva kävelee. Kulku suoraan muualta olisi tällä hetkellä ajatuksena hankaloittaa kaatuneilla puunrungoilla ja kuusilla niin että parkkipaikalta vain pohjoispäädystä ja eteläpäädystä pääsee reitille.

Tämän näkymän jälkeen kävellään kuusikon läpi. Tutkin piirtämällä kuusten kasvua ja eri kehitysvaiheiden tilavaikutelmaa. Alussa ne eivät juuri luo tilaa. Muutamien vuosien ikäisenä ne rajaavat jo tilaa ja vaikuttavat tunnelmaan, mutta eivät vielä luo varsinaista kuusten siimestä. Lopulta kuuset kasvavat suuriksi ja luovat oman tilansa, jossa ihminen on hetken täysin kuusten kätkössä.

”Kaaos”

Kaaos alkaa surun tumman kuusikon jälkeen. Käytännössä se on paikka, jossa männyt poikkeavat hoidetusta talousmetsästä. Tarkoitus on, että siellä kasvaa eri-ikäisiä mäntyjä, joista osa on myös kaatunut maahan. Koska mäntyjä ei istuteta siistiin rivistöön, ne toivottavasti kasvavat vähän käyriksi (tajusin piirtämisen jälkeen). Muut puut harvennetaan pois. Tavoitteena on kaoottinen vaikutelma siistiin mäntypylväikköön verrattuna. Illustraatio voisi olla hieman parempi.

Piirsin vielä vähän leikkauksen tapaiset esitykset siitä, mitä polulta näkyy ulkokehälle päin. Alla ylärivissä on näkymä ulkokehälle parkkipaikan ja muistomerkin välistä. Alarivissä on matka reservialueen sisäänkäynniltä näyttelykopperolle. Joitakin yksityiskohtia puuttuu. Esim. alue ennen ”suru”-aluetta.

Miten eteenpäin?

Tuntuu, että tässä on jo työlle tietty perusrunko kasassa. Maastonmuotoihin voisi päästä käsiksi piirtämällä leikkauksia valikoiduista kohdista. Yllä kuvattu polkunäkymäsarja voisi silti toimia myös esittelymateriaalina, koska se kertoo enemmän polulla kulkevan henkilön kokemuksesta ja siirtymästä tunnelmasta toiseen.

Pohdin, onko tässä nyt riittävästi keinoja. Ovatko katajaistutukset esimerkiksi jotain, mikä todella tuo paikkaan jotakin lisää? Onnistuinko tuomaan herkkyyttä?

Yksi idea, joka minulla oli mielessä, on että voisin tehdä paikkaan valaistussuunnitelman. Olisi kiinnostavaa pohtia, kuinka mikäkin tunnelma maalautuu yöllä pimeyden keskelle valon avulla. Suruheinikkoa ilman muuta valaistaisiin. Valo kohdistettaisiin pehmeästi ehkä vain heinään. Miltä valaisimet silloin näyttäisivät? Valo olisi kiva saada jossain määrin yläviistosta. Voisivatko ”pystyyn jääneet karahkat” tai katkaistut rungot olla sittenkin valaisimia?

Surun jälkeisessä tummassa kuusikossa olisi valo vain polulla. Kaaoksessa olisi helposti uudelleen suunnattavat valaisimet, jotka toisivat dramaattisesti esiin vaikkapa kaatuneen puun. Riukuuntuneessa kuusikossa valo tulisi lähimpien riukujen takaa, kuusikon sisuksista. Kuusikon ulkopuolella voisi valaista joitakin yksittäisiä kuusia. Lähempänä muistomerkkiä voisi valaista katajarivistöjä.

Pohdin kuitenkin että mihin sähköjohdot laitetaan, kun tätä paikkaa ei sinänsä rakenneta. Yksi mahdollisuus olisi laittaa johdot polun alle. Jos rakennan maasta kohotetun puisen kulkuväylän, voisi sen alle laittaa valaisimet. Valaisimet voisivat siis jopa olla joko polun vieressä tai johto kulkee valaisimelta lyhintä reittiä polulle. Polku nyt varmaankin pitäisi jollain tapaa valaista joka tapauksessa. Mieluiten aika matalalta.

Olisiko tulevissa työvaiheissa esimerkiksi valaistuksen visualisointia? Voisin fotaroida uutta kasvillisuutta pilvisellä säällä otettujen valokuvien päälle ja käyttää fotarin erityisiä valoefektejä.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment