Muistopaasien perinne ja merkitykset

Kun ensimmäisessä välikritiikissä tuli hyvin esiin, kuinka keskeistä suunnittelutyössäni on suhde olemassa olevaan muistomerkkiin. Tehdäkseni sen, on varmaankin olennaista ymmärtää muistomerkkiä hyvin. Otin eilen asiakseni perehtyä muistomerkin merkityksiin ja sen suhteeseen muihin ajan muistomerkkeihin.

Huomasin, että muistomerkki on monella tapaa todella tyypillinen muistomerkki. Selasin kirjaa ”Sankarivainajiemme muisto”, joka on täynnä samoja elementtejä toistavia muistomerkkejä. Kaikissa merkeissä oli graniittipaasi. Se oli yleensä suorakulmainen ja siihen liittyi ihmisveistos patsaana tai reliefinä. Veistokset näyttivät minusta ilmeettömiltä ja jäykiltä. Paasissa saattoi olla myös tekstiä. Monesti paikka on rajattu muurilla tai pensasaidalla. Etenkin liuskekivellä tehty kiveys oli tyypillinen. Myös tyhjää ja tilaa on jätetty usein tarkoituksella.

Näiden samojen piirteiden lisäksi havaitsin, että monissa muistomerkeissä oli ristien tai hautakivien rivistöjä. Niiden väleissä oli usein istutuksia ja lineaariset kasviaiheet olivat tyypillisiä. Tämä tietysti taitaa olla modernin hautausmaan tyypillinen piirre. Joskus hautausmailla näkyi myös heinikkoja, usein nurmikkoja. Joihinkin muistomerkkeihin liittyi askelmia, jotka erottivat muistomerkin muusta maailmasta. Osa oli ennen tasannetta muistomerkin äärellä. Osa oli ennen seppeleenlaskupaikkaa tms. Osa oli suoraan muistomerkin juurella erottaen itse merkin muusta maailmasta. Harvinaisempia piirteitä olivat ei-suorakulmaiset muodot. Joissain harvinaisemmissa esimerkeissä mentiin jopa orgaanisiin muotoihin ja maastonmuotojen hyödyntämiseen.

”Kirjasta sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus” löytyi viittaus erääseen aikakauden suunnitteluoppaaseen, joka voisi olla osaltaan muistomerkkien samankaltaisuuden takana. Vuonna 1943 ilmestyneessä Rafael Blomstedtin oppaassa ”Sankarihaudat” annetaan ohjeita muistomerkkien suunnitteluun ja hoitoon. Siinä kerrotaan, kuinka aitaaminen pensain, muurein ja aidoin saattoi olla tarpeen rauhallisen ja juhlavan kokonaisvaikutelman saamiseksi. Tammisaaresta löytyy ilmeisesti sekä muuri, että pensasaita. Laatoitetulla edustalla tuli olla tilaa seremonioille, joita Tammisaaressa mitä ilmeisimmin järjestetään. Myös hoitoon annettiin ohjeita ja esim. kuolleet kasvit tuli nyppiä pois. Suositeltuja havupuita olivat sembramänty, vuorimänty ja kuusi, lehtipuista koivu, pihlaja, orapihlaja, hopeapaju, lehmus. Perennoja kannatti käyttää tuomaan ”väri-iloa”. Vaikka Tammisaaren muistomerkki on hyvin suorakulmainen, kehotettiin oppaassa hyödyntämään maaston muotoja ja luonnetta keskiakseliin perustuvan symmetrian vaihtoehtona.

Teos ”Monumentum” kertoo että 1940-1950-lukujen sotamuistomerkkejä on kritisoitu kaavamaisesta tyypittelystä ja toisteisesta kuvastosta. Ajan ”realismissa”, jota esimerkiksi kuvanveistäjä Aimo Tukiainen edusti, sulottomuus merkitsi aitoutta, koruttomuus rehellisyyttä ja raskaus vakautta. On tavallaan turvallista, että muistomerkit on helppo tunnistaa, ja jokainen tietää, mitä siellä kuuluu tehdä.

Tammisaaren muistomerkin tyypillisyyttä voisi kenties tarkastella niin, että punaiset vihdoin saivat sen, mitä valkoisilla oli jo ollut. Kenties oli olennaista, että muistomerkki vertautui suoraan olevaan muistomerkkiperinteeseen ja vieläpä sankarihautaperinteeseen. Tämän sanoma olisi, että heidän muistamisensa on aivan yhtä tärkeää, kuin muidenkin sodassa kaatuneiden. Kirja jota luin, ”Sankarivainajiemme muisto”, ei toki juuri tainnut esitellä sisällissodan punaisten muistomerkkejä. Lukiessani kuvittelin, että uudemmassa ”Sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus” esitellään punaistenkin muistomerkkejä. En ole enää varma, koska saatoin sekoittaa siihen, että siinä ylipäänsä käsiteltiin Aimo Tukiaisen muistomerkkejä. Hän oli punaisten muistomerkkien kuvastoa kehittänyt taiteilija, joka kuitenkin suunnitteli myös Mannerheimin ratsastajapatsaan.

Kirjassa ”Monumentum” paneudutaan tarkemmin punaisten muistomerkkeihin. Siinä tarkastellaan enemmän yksittäisiä teoksia, kuin vedetään yhteen yleisiä piirteitä. Löysin kuitenkin kontekstia tälle muistomerkille. Tammisaaressakin käytetty punainen graniitti oli yleistä, ja kirjan mukaan sitä todennäköisesti pidettiin vertauskuvallisena. Kirjan mukaan punaisten muistomerkeissä käytetyt kuva-aiheet olivat usein klisheisiä, mutta tätä ei sanottu sinänsä suhteessa muihin muistomerkkeihin. Toisaalta vasemmisto tulkitsi uudelleen arvoja ja symboleja, joilla suomalaisuutta oli sotien välisellä ajalla määritelty. Kirjassa esiteltiin ainakin kaksi muistomerkkiä, joissa tuntui olevan yhtäläisyyksiä Tammisaaren muistomerkin veistosaiheisiin. Tampereella on mahtipontinen Jussi Hietasen suunnittelema muistomerkki, jossa äiti ja pieni poika kuvaavat sukupolvelta toiselle jatkuvaa vakaumusta ja perhettä yhteiskunnan perussoluna. Sama jatkuvuuden teema toistuu Kauniaisten Työväen Akatemian pihan veistoksessa Valoa kohti vuodelta 1949 veistäjältä Aimo Tukiainen. Siinä äidin ja pojan sijaan on isä ja poika. Kirjan mukaan poika astuu rohkeana ja idealistisena eteenpäin isän käsi harteillaan pelkin henkisin asein varustettuna.

Tässä merkissä äiti ja poika ovat kumartuneet kuolleen miehen ruumiin äärelle. Teoksessa kun on koko perhe, siinä on myös isän ja pojan välinen ketju. Reliefin poika kurottaa kohti isänsä keihästä, mikä kenties viittaa siihen, että hän jatkaa hänen taisteluaan. Kirjan ”Monumentum” mukaan varusteina kilpi, keihäs, miekka ja kypärä liittyvät perinteisiin rohkeuden ja mielenlujuuden kuva-aineksiin. Kirjan ”Monumentum” mukaan kaatuneille pystytettyjen muistomerkkien kuvaston voi jakaa kaipauksen ja hyvästijätön sekä tulevaisuuden ja jatkuvuuden teemoihin. Haavoittunut tai kuoleva sotilas rinnastui toisinaan Kristuksen sovitusuhriin ja kuvataan jälkipolvien edestä annettuna uhrina. Tammisaarenkin muistomerkin ajatuksena tuntuu olevan, että mies kuolee, mutta aate ja hänen perintönsä eivät kuole koskaan.

Toisaalta muistomerkissä on myös mies ja sureva vaimo. Tytärtä ei ole ja kenties tyttäriä ei ole käsitetty perinteen jatkajina. Nainen on äidin roolissa. Porin sankarihautausmaan yhteydessä on kirjassa ”Monumentum” analysoitu, kuinka patsaista nainen suree, mutta miehet katsovat eteenpäin. Nainen edustaa feminiinisyyttä, tunteellisuutta ja passiivisuutta. Kuinka ärsyttävän stereotyyppistä. Tammisaarenkin merkissä isä on kuollut aatteensa tähden, poika tarttuu isän aseeseen ja vaimo tunteilee. Tämä linkittyy pohtimaani mieskuvaan. Kirjassa ”Sankarihautausmaiden perinne, hoito ja kunnostus” kerrotaan, että perheen korostamiselle yleensä kaikissa muistomerkeissä oli sosiaalinen tilaus. Sodat olivat sekoittaneet pakkaa uhaten agraariyhteisön normeja sekä perinteisiä sukupuolirooleja. Osaltaan muistomerkit koittivat siis konservatiivisesti vaalia kristillis-siveellistä etiikkaa ja perheen asemaa.

Mitä jos tekisinkin muistomerkin kaatuneille naissotilaille? Vai oliko Tammisaaren vankileirillä myös sellaisia sotilaita? Nimenomaan punaisten riveissähän oli myös naisia. Silti pidän edelleen ajatuksesta herkkyyden ja tunteiden tuomisesta kasarmialueen läheisyyteen. Entä jos työssä olisikin veistos, jossa mies itkee naissotilaan ruumiin äärellä? Olis nimittäin ihan kiva vaihteeksi. Nykymaailmassa perhemallit eivät ole niin yksiselitteisiä, mikä toki voisi myös näkyä työssäni.

Tämän kirjoitelmani kautta päästään käsiksi myös erääseen yleiseen diskurssiin, joka liittyy muistomerkkeihin. ”Monumentum”-kirjan mukaan debatit muistomerkeistä ovat usein debatteja oikeudesta edustaa kansaa ja määritellä arvoja. Monesti taustalla on kuvitelma ”kansasta”, jolla olisi jaetut arvot ja jaettu ymmärrys muistomerkkien merkityksestä. Tammisaaren punaisten muistomerkki tekee siinä mielessä poikkeuksen. Taustalta ei löydy ajatusta yhtenäisestä kansasta, vaan yhteisö, joka ylläpitää muistomerkkiä. Se kuitenkin on vahvassa suhteessa muihin muistomerkkeihin, joiden yleisönä on kuviteltu kansa. Kirjassa todetaan myös, että muistomerkkien elinkaaressa on erilaisia vaiheita – siis vaikka ne eivät fyysisesti muuttuisi välissä. Niiden merkitykset muuttuvat ajan ja määrittelijän mukana. Kun sisällissodan muistomerkkejä on uudelleentulkittu, on haettu myös uutta suhdetta menneisyyden vaikeisiin tapahtumiin. Teosten merkitykset eivät pysähdy mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaan ovat alati muuttuvia. Sen näkee jo tästä, kuinka itse lähdin tulkitsemaan Tammisaaren muistomerkkiä. Kirja tiivistää, että ”merkitykset rakentuvat tilaajien, yhteisön ja tekijän välisissä ’neuvotteluissa’”. Eipä siinä mielessä siis eroa muusta taiteesta, kuin että harvemmin ehkä saavat varsinaista taidekritiikkiä osakseen.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Tämänhetkisen reflektointia

Reflektointia

On yksi asia suorittaa järjestelmällisesti asioita ja toinen asia oppia niistä jotakin syvempää. Mitä siis jäi käteen tästä projektin manageroinnista?

Alkuun pääseminen on lepokitkan voittamista. Suuri kokonaisuus möllöttää ensin hahmottomana edessäni. Työohjelman tekeminen helpottaa. Sen jälkeen istun maanantaiaamuna kirjastossa ja katson exceliäni. ”Lähtötiedot / luonnostelua” siellä lukee. Aivot haraavat hieman vastaan, kun koitan fokusoitua. Aloitan hakuammuntani rajatulla alueella. Soittelen eri tahoille. Matkan varrella huomaan, että olisin voinut ajatella jo aiemmin jotain asiaa enemmän. Nolottaa. Ei se mitään. Vain tekemällä pääsee eteenpäin.

Luettavan kirjallisuuden määrä tuntuu suurelta, eikä vielä voi tietää, mikä osoittautuu olennaiseksi. Yritän palauttaa mieleeni kaikki hyvät neuvot. Kirjaan voi perehtyä kevyesti jopa kymmenessä minuutissa. Sisällysluettelon, johdannon ja otsikoiden perusteella etsitään juuri omaan aiheeseen liittyvät kohdat. Kannesta kanteen lukeminen on usein mahdotonta. Myös kuvallinen materiaali lienee tässä tehtävässä hyvin olennaista.

Mitä olen jo oppinut kohteestani? Alkuperäinen vankileiri on vaikeasti saavutettavissa. Tästä mieleeni tulee Fossar de la Pedrera. Alue on tarkasti vartioitu, mutta kysymällä on mahdollista järjestää valvottu vierailu alueelle.  Samat kasarmirakennukset, joissa vankeja aikanaan pidettiin, ovat nykyään sotilaskäytössä. Kasarmialueella itsellään ei ole muistomerkkiä. Maisemassa on siis suuri määrä unohdusta, koska varusmiehet todella käyttävät rakennuksia ja alueita, joissa ihmiset ovat kituneet. Voisi olla liikaa tuoda kipeät muistot kovin radikaalisti osaksi arkipäivää etenkin armeijassa, missä kaiken pitää lähinnä toimia ja erittäin järjestelmällisesti.

Mieleen tulee ratkaisumalli, jota on toteutettu Saksassa. Kaduilla Berliinissä on pieniä laattoja, joissa kerrotaan paikalla tapahtuneista julmuuksista. Pienet laatat näkyvät, kun niihin kiinnittää huomiota, mutta arkipäivän keskellä ne on myös mahdollista unohtaa. Tällainen on minusta aika hyvä ratkaisu arjen ympäristöön. Omakin työni siis voisi sisältää kasarmialueella jotakin, minkä olemassaolon voi arjen keskellä unohtaa, mutta siellä se kuitenkin on.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että suhteessa sotilaiden kokemusmaailmaan minun pitäisi suunnitella jotakin vähän etäämmälle. Tietynlainen pakopaikka, missä on tilaa nimettömälle melankolialle. Herkkyys ja melankolia eivät ehkä mahdu arkipäivään.

Muistomerkin takana on yhteisö, joka muistaa. Ilman tätä yhteisöä, ei olisi kenties muistomerkkiäkään. Asia olisi voinut painua unohduksiin.

Oppimistavoitteet ja kurssin sisältö

Kaivoin esiin oppimistavoitteet sekä kurssin sisällön ja mietin vielä kerran, olenko menossa suuntaan, joka toteuttaa niitä. Näemmä on hyvä että tein tämän.

”Kurssin suoritettuaan opiskelija on perehtynyt erityistä asiantuntemusta vaativaan suunnittelutehtävään. Opiskelija osaa hankkia aihepiiriin liittyvää taustatietoa sekä osaa laatia yleis- ja osasuunnitelmia ja selvityksiä. Opiskelija kokee vaativan suunnittelutehtävän positiivisena haasteena, joka vaatii henkilökohtaista paneutumista.”

Olen tähän mennessä edistänyt ainakin tavoitetta ”osaa hankkia aihepiiriin liittyvää taustatietoa”. Olen myös kovaa vauhtia perehtymässä ”erityistä osaamista vaativaan tehtävään”. Yleis- ja osasuunnitelmat täytyy miettiä vielä materiaaliksi työohjelmaan. Olikin hyvä, että tää ”selvitykset” tuli ilmi. Tämä tarkoittaa, että tästä lähtötietovaiheestakin olisi tuotettava jotakin muutakin kuin oppimispäiväkirjakohinaa. Koen että henkilökohtaista paneutumista on jo tapahtunut ja tapahtuu jatkossakin. Ainakin tämä tuntuu edelleen positiiviselta haasteelta.

”Kurssi syventää maisema-arkkitehtonisia suunnittelijataitoja.”

Maisema-arkkitehtoniset suunnittelutaidot varmasti syvenevät ilman, että siihen erityisesti kiinnitän huomiota. On kuitenkin olennaista, että laajennan osaamistani ja astun pois mukavuusalueeltani. Tätä toteutan työohjelmaan kirjaamillani oppimistavoitteilla. Olen koittanut varata aikaa loppupäähän mm. visuaaliselle kommunikoinnille.

”Työn yhteydessä tavoitteenani on oppia maisema-arkkitehtonista ilmaisua ja suunnitelman visuaalista kommunikointia. Haluan myös kokemuksen siitä, kuinka haastavaan teemaan löydetään sopiva käsittelytapa ja se artikuloidaan maisema-arkkitehtuuriksi. Ajatuksenani on, että tapahtumaan liittyviä tunteita ilmaistaan erityisesti kasvillisuuden avulla. Mikäli se lopulta työhön sopii, opettelen 3D-mallintamaan keskeiset osat Rhinoceroksella, joka on minulle uusi ohjelma. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi maastonmuotojen ja kasvillisuuden tilallisuuden tutkimista. Suunnittelun lisäksi haluan vahvistaa ymmärrystäni suunnitteluprosessista, jotta voin puhua ja kirjoittaa siitä.”

”Projektityöt perehdyttävät taiteellisesti, arkkitehtonisesti, toiminnallisesti tai teknisesti vaativien kohteiden suunnitteluun.”

Kuten aiemmin jo kirjoitin, taiteellista vaativuutta on varmasti. Arkkitehtonisia haasteita kehitetään mahdollisesti tässä vielä. Toiminnalliset tai tekniset haasteet riippuvat niin ikään tekemistäni valinnoista. Mikäli kohde on kovinkin keskellä kasarmialuetta, voi siinä ilmetä toiminnallisia haasteita. Melko syrjäisellä muistomerkillä niitä ei kuitenkaan ole esimerkiksi katutilaan verrattuna kovin paljon toiminnallisia haasteita. Ilmeisesti joitakin suurehkoja kokoontumisia järjestetään muistomerkillä. Yhdistys varmaankin huolehtisi myös kasvillisuuden hoidosta. Minkähän verran tätä tulisi miettiä? Jos istutan vaikka heinää, käykö joku niittämässä sen säännöllisesti? Teknisiä haasteita on toistaiseksi vaikea arvata. Mikäli hakemani herkkyys perustuu enimmäkseen kasvillisuuteen, niitä ei välttämättä ilmene valtavasti, mutta niitäkin voi kehittää. Jos työni on pelkästään taiteellisesti haastava, olisi varmaankin hyvä, että syvyyttä olisi erityisen paljon.

”Kurssin teemat ja aihepiirit vaihtelevat vuosittain, ne voivat vaihdella hautausmaista huvipuistojen suunnitteluun.”

Tätä pohdinkin jo ensimmäisessä postauksessani.

Tulos:
Suunnittelen konseptin, jossa on tarpeeksi taiteellista syvyyttä ja mahdollisesti teknistä tai arkkitehtonista haastavuutta
Juttelen vielä ohjauksessa työohjelmani perusteella tuotettavasta materiaalista (”yleis- ja osasuunnitelmia ja selvityksiä”)

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Pieniä askelia eteenpäin

Maanantaina:

  • Lueskelin materiaalia
  • Keräsin lähtötietoja
  • Hankin materiaalia
  • Varasin ohjausajan

Lueskelin materiaalia

Lueskelin kirjasta Rikki revitty maa sotahistoriaan liittyvästä miehisyydestä ja pohdin sitä. Voisin tehdä tästä vielä postauksen. ”Blog or it didn’t happen.” Tarkoitan siis, että se mistä jää jälki, on tapahtunut.

Keräsin lähtötietoja

Menemme kaverini kanssa ensimmäiselle maastokäynnille kasarmialueen ulkopuolelle nyt viikonloppuna.

Lähetin sähköpostia Tammisaaren kaupungille dng-tiedostojen toivossa. Tajusin myöhemmin, että kasarmialueen tietoja ei välttämättä anneta kelle tahansa kovin tarkkana. Löysin kuitenkin korkeuskäyrät ja rakennusten ääriviivat avoimena aineistona Cetopo-palvelun kautta. https://cetopo.com/Home/Index

Soittelin myös Dragsvikiin viestintävastaavalle ja olen menossa vierailulle kasarmialueelle. Sieltä vinkattiin minulle hyviä kirjallisuuslähteitä. Kyselin myös, millä tavalla kasarmialueen läheisyydessä sopii käyttäytyä. Voin kuulema kuvailla muistomerkillä ihan vapaasti, mutta vaikkapa sotilasalueen porttia tai aidan läpi alueelle ei kannata hirveästi kuvailla. Muitakin Aallosta on ilmeisesti käynyt tutustumassa Dragsvikiin, ja he ovatkin tulossa luennoimaan meille.

Keräilin joitakin perus karttakaappauksia: ortokuva, maastokartta, maaperätiedot. Huomaan, että olen tottuneempi hakemaan lähtötietoja aluesuunnittelun pohjaksi. Avoimesti saatavilla oleva paikkatieto on monesti aika turhaa tällaisen tehtävän pohjaksi. Kuitenkin voisin sanoa, että paikka sijaitsee liikennöidyn tien varrella ja se tarjoaisi lähtökohdat johonkin, mikä näkyisi myös tielle. Aita kulkee Dragsvikintien eteläpuolella. Kasarmialueen sisälle suunnittelu voi olla hankalaa, mutta mahdollista. Kenties kovin tarkkoja dng-tietoja ei olisi saatavilla.

Soitin Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistykseen ja kyselin muistomerkin piirustuksia. Ne ovat kuulema olemassa. Myös 40-luvulta on suunnitelma hautausmaasta, joka paikalle meinattiin

Hankin materiaalia

Varasin kirjastosta kirjoja.

Store Lindholm – Vankileirihelvetti Dragsvik
Store Lindholm – Dramatik i småstad
Store Lindholm – Röd galenskap – vit terror

Pentti Haanpää – Kenttä ja kasarmi

Sirpa Kärhönen – Hugo 1918

Yritän löytää vielä:
Timo Laurila – Dragsvik – ett hudra år av rödtegel

Varasin ohjausajan

Varasin ajan, jotta voimme keskustella työohjelmastani ja työn vaiheesta. Koitan vääntää keskiviikkona iltapäivästä vielä jotakin luonnoksia näytettäväksi. Jotain suhrua muistikirjasta jo löytyykin. Luin oppimispäiväkirjan arviointikriteereitä ja sanoisin, että parannettavaa on vielä. Toinen ja kolmas postaukseni olivat ehkä sisällöltään ihan mukiin meneviä, mutta muuten laadultaan hieman sekavia. Tavoitteena olisi myös huomenna lukea muiden blogeja ja kommentoida niitä.

Huomasin nolon asian. En ollut tajunnut, että tehtävät löytyvät MyCoursesista ja että olen osittain laiminlyönyt niitä tähän asti. Olen kyllä tehnyt asioita täällä blogissani, mutta varsinkin kolmen eri vaihtoehdon pureksinta on jäänyt minulta tekemättä. Ehkäpä kysäisen torstaina ohjauksessa, voisinko kirjoittaa vielä jotakin korvaavaa. Paikan valinnan puntarointi ei tunnu enää järkevältä nyt kun paikka on kuitenkin jo valittu. Tehtävien laiminlyönti ei johdu niinkään viestinnästä tai motivaation puutteesta kuin siitä, että olen vasta pääsemässä takaisin opiskelurytmiin, olen sairastellut, enkä meinaa ihan saada nukuttua kunnolla. Eiköhän se tästä.

Tänään:
– Parin pohjakartan tms. printtaus skissailua varten
– Jos ehdin, luen muiden blogeja

Huomenna:
– Blogien lukua ja kommentointia
– Pohdintaa lukemani (kirjat ja muiden blogit) perusteella
– Alustavaa skissailua

Ohjauksessa läpikäytävää:
– Työohjelma
– Blogimateriaali: tehtävät ja poissaolon korvaus
– Lähtötietojen tilanne
– Katsaus muuhun taustamateriaaliin ja pohdintaan
– Alustavia skissejä

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Ensimmäisen välikritiikin purku

Tänään esittelimme työohjelmamme perusteella suunnittelukohteiden ja aiheiden valintaa. Kaikki esittelivät oman kohteensa ja tulokulmansa aiheeseen. Omalla kohdallani sekavat ajatukseni onnistuivat aika hyvin kirkastumaan, kun esittelin oman työohjelmani muille kurssilaisille. Voisin vielä kirjoittaa asian tähän lähes siten kuin sen esittelin.

Tammisaaressa Dragsvikin varuskunnan lähellä on Suomen suurin joukkohauta, jonka äärelle on pystytetty punaisten muistomerkki ensimmäistä kertaa vuonna 1951. 1918 tapahtumien 70-vuotispäivien yhteydessä suunniteltiin laajennus. Nyt kun tapahtumista on kulunut 100 vuotta, olisi luontevaa toteuttaa muistomerkkiin uusi kerros.

Tuomas Tepora puhui luennollaan Suomenlinnassa siitä, kuinka sata vuotta on aika, jossa muistamisen kulttuuri muuttuu. Kansaa jakanutta aihetta voidaan jo käsitellä neutraalimmin. Hänen mukaansa suurin osa suomalaisista pystyy ymmärtämään jollain tapaa sodan molempia puolia. Haluaisinkin käsitellä sotaa jollain tapaa monipuolisemmin, vaikka silti nimenomaan paikkaan ja sen tapahtumiin liittyen.

Dragsvikissa moni alokas luo suhteensa maanpuolustukseen, kenties myös sotahistoriaan ja vuoden 1918 tapahtumiin. Sanotaan, että ”armeija tekee pojista miehiä”. On olemassa jonkinlainen myyttinen suomalainen mies, johon koen että sotahistoria liittyy. Mutta millainen on nykypäivän mieskuva? Nykypäivän henkeen sopii myös käsitellä aihetta hieman sukupuolineutraalimmin ja puhua vaikkapa sotilaista. Ulla-Maija Peltola kertoo kirjassaan ”Muistin paikat” ettei heti sodan jälkeen ollut sosiaalisesti hyväksyttyä olla surullinen. Se oli heikkouden merkki. Saako nykypäivän sotilas itkeä? Mitä tarkoittaa olla vahva? Mitä tarkoittaa olla heikko? Virallisen totuuden mukaan Tammisaaren leirin vangit kuolivat heikkouteen, mutta aika kauanhan he kestivät hyvin kamalia oloja.

Vanha muistomerkki ilmentää oman aikansa muistamisen kulttuuria, kivikasvoista suhdetta kipeisiin tapahtumiin. Kiillotettu graniitti on arvokasta ja juhlavaa, mutta tunteetonta. Minusta herkkyys ja taito käsitellä tunteita on osa sitä, mitä on olla vahva. Niitä haluaisin tuoda muistomerkin uuteen kerrokseen. Ikään kuin kehystäisin muistomerkin uudelleen, meidän ajastamme käsin.

Sain palautetta esittelystäni, että käsittelemäni aiheet tuntuvat olennaisilta ja interventio on hyvin perusteltu. Minua kehoitettiin miettimään, että paikalla on nimenomaan punaisten muistomerkki ja että aijonko jollain tapaa muistaa myös valkoista puolta. Tähän vastaukseni on, että kyllä, mutta en kovin osoittelevasti. Kommenteissa nostettiin myös esiin, että vaikka kritisoinkin vanhaa muistamisen kulttuuria, on se silti arvokas jo oman aikansakin kuvana. Se on totta. Tämän lisäksi mietin, että sillä on toki jo monelle tärkeitä merkityksiä sen käytön kautta, mitä tulee kunnioittaa. Muistomerkkiä ilmeisesti ylläpitää punavankimuistomerkin hoitoyhdistys. Koitan kuitenkin olla tekemättä oletuksia siitä, mikä yhdistyksen mielestä voisi olla sopivaa ja seurata omaa tulkintaani paikasta ja sen teemoista.

Jotkut puhuivat siitä, että eivät haluaisi tarttua yksittäiseen paikkaan ja yksittäisiin tapahtumiin, jotta voisivat käsitellä sotaa yleisemmin ja neutraalimmin. Itse näen asian toisin. Tämä on mielestäni juuri niitä tapauksia, jossa yksittäisestä tulee yleistä. Jokaisessa tarinassa on jotakin yleisinhimillistä, joka voi puhutella kaikkia – varsinkin näin sata vuotta myöhemmin. Puhuttiin myös toisaalta sovituksesta ja toisaalta ristiriitojen esille tuomisesta. Itse koen, että en halua lähteä neutraloimaan aihetta. Sellaisesta määrästä kärsimystä ja ruumiita ei nyt vain heti yli päästä, eikä ehkä tarvitsekaan. Tällä hetkellä ajattelen, että suunnitteluratkaisussani tulee olemaan myös vaikeita tunteita ja jännitteisyyttä, mutta myös yhdistävää surua ja lohdullista haikeutta. Mielessäni maalautuu Noel Kingsburyn esittelemiä haikeita heinäpilviä. Kenties valitsen kasvit, kuten hän neuvoi: siten että ne näyttävät hyvältä talvella. Etenkin lumettoman talven lohduttomuuden tulee mielestäni toimia tässä paikassa erityisen hyvin.

Mietin materiaalia, johon voisin tutustua. Sinkkilä mainitsi, että Tammisaaresta olisi juuri tullut ulos jokin uusi tutkimus. Hugo 1918 olisi myös hyvä katsastaa. Sotien tunteisiin liittyen tekisi mieleni selailla läpi myös enemmän Talvisotaan liittyvä Murtuneet mielet. Talvisotaan aiheena ei kannata uppoutua liiaksi, mutta se liittyy vuoden 1918 muistamiseen kansakunnan eheytymisen kertomuksessa, mielikuvaan sodista ja myös suomalaiseen miesmyyttiin ja sen muuttumiseen. Silti enemmän aikaa voisin käyttää itse Tammisaaresta kertoviin lähteisiin sekä aiheisiin, kuten kuolema kuvataiteessa tai referenssikohteiden etsintään. Erityisen kiinnostava kommentti oli myös, että suomalainen asepalvelus on saanut alkunsa vuodesta 1918. Tämähän on siis hyvin osuvaa varuskunnan yhteydessä. Minua suositeltiin lukemaan kirja Kenttä ja kasarmi Pentti Haanpäältä. Vuonna 1918 Suomessa kun ei vielä ollut varsinaista sotilaskoulutusta. Miksen itse tajunnut ajatella tätä? Yhtenä materiaalina voisin myös haastatella joitakin Dragsvikissä palvelleita tuttujani tai sotilasuralle lähteneitä.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Suunnittelukohteen ja teeman pohdintaa

Toissaviikolla meillä oli intensiivipäivä Suomenlinnassa, missä kuulimme asiantuntijapuheenvuoroja liittyen vuoden 1918 tapahtumiin. Juha Siltala luennoi sisällissodan psykohistoriasta: millainen oli vuoden 1918 ja sitä edeltäneen ajan mielenmaisema, jossa sota tapahtui. Tuomas Tepora puhui muistamisen kulttuurista, jota hän käsitteli erityisesti erilaisten muistomerkkien kautta. Ulla-Maija peltonen puhui laajemmin muistamisen paikoista ja kertoi mm. millaisia vaiheita vuoden 1918 muistamisessa on sen jälkeen ollut. Viimeisen parin viikon aikana olen lukenut kirjoja, joistaa tuolloin oli puhetta. Muistin paikat Ulla-Maija Peltoselta, Paha maisema Pekka Elomaalta ja Jouni K. Kemppaiselta sekä Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittama Rikki revitty maa ovat olleet minulla lukemistona. Kirjoista on jäänyt mieleen kytemään lukemattomia pieniä aihioita, mutta varsinaisesti ne ovat alkaneet jäsentyä vasta nyt lähemmäs suunnittelukohteen valintaa päästessäni.

Kirjoja lukiessa mieleen on noussut myös tilallisia ja maisema-arkkitehtonisia vaikutelmia, joita olen pyrkinyt luonnostelemaan muistiin sitä mukaa kun niitä on syntynyt. Koen hyväksi sen, että kaikki ideat joita syntyy saa ikään kuin kuorittua mielen päältä pois paperille, jotta syntyy taas tilaa uudelle. Toisaalta jokin satunnaisesti pulpahtanut idea tai vaikutelma voi olla hyödyllinen myöhemmässä vaiheessa.

 

Ideakuvastooni on tällä hetkellä kertynyt melkeinpä metsänhoidollisia keinoja käyttäviä pikkusuunnitelmia.

Pohdin kohteiden kohdalla karkeasti eroa kaupunkikohteiden ja hieman syrjäisempien kohteiden välillä. Mikäli kohde olisi kaupungissa ihmisten päivittäisten reittien varrella, eivät ihmiset voisi valita näkevänsä kohdetta. Tämä asettaisi suunnittelulle omanlaisensa haasteen. Paikan tulisi muistuttaa tapahtumasta, mutta niin ettei se kuitenkaan aivan shokeeraa ihmisiä päivittäin. Käytettyjen keinojen tulisi olla melko hienovaraisia ja suunnittelijana pitäisi etsiä juuri oikeaa tasapainoa muistamisen ja unohtamisen välillä. Sodan raadollisuutta ei tulisi kieltää, mutta se tulisi jollain tapaa etäännyttää arkipäivästä. Samalla suunnitteluun liittyisivät erilaiset kaupunkiympäristöön liittyvät toiminnalliset haasteet. Syrjäisempi kohde voisi helpommin olla sellainen, johon vierailijat tulisivat varta vasten kokemaan historiaa ja tutkimaan suhdettaan menneeseen. Syrjäisemmällä paikalla voi myös käyttää ”vahvempia efektejä”. Traumaattisen kokemuksen vahvempi läsnäolo on hyväksyttävämpää, jos se ei ole osa kenenkään jokapäiväistä elämää. Mitä kauempana asutuskeskuksista kohde sijaitsee, sitä vähemmän resursseja siihen toisaalta voidaan ajatella käytettävän. Nämä kaksi esimerkkiä eivät ehkä todellisuudessa ole kaikilta aspekteilta toistensa vastakohdat, mutta tämä auttoi minua pohtimaan aihetta eteenpäin.

Yhtäältä olisi kiinnostavaa tehdä suunnitelma jonnekin, missä vuotta 1918 jo muistetaan. Tällöin tulisi analysoida sitä, kuinka aihetta tällä hetkellä käsitellään ja näkökulmaa voisi laajentaa tai ikään kuin päivittää nykyaikaan. Kuten luennoilla on jo todettu, vuoteen 1918 liittyvät muistomerkit ovat monesti pönöttäviä ja kaavoihinsa kangistuneita esityksiä. Ne ilmentävät tietynlaista muistamisen kulttuuria, jonka nykypäivän henkisessä ilmapiirissa soisi jo siirtyvän eteenpäin. Muistomerkit ovat yleensä esimerkiksi vain sodan toisen puolen uhreille pystytettyjä laitoksia. Ulla-Maija Peltosen mukaan ne korostavat tavallisesti joko isänmaan tai aatteen puolesta kuolemisen kunniaa, mielestäni tunnepohjaltaan hyvin perinteisellä ja tönköllä tavalla.

Kiinnostuin suunnittelukohteena Tammisaaresta. En tiedä, miksi alunperin kiinnitin huomiota tuohon paikkaan. Tuntui vain siltä, että voisin ottaa siitä selvää. Osaltaan se houkutteli, koska siellä ei minulla ole vielä niin paljon omia muistoja. Olisi miellyttävää kerrankin suunnitella paikkaan, joka ei merkitse minulle niin paljoa ja saisin aloittaa tutustumisen, eläytymisen ja tulkintojen luomisen puhtaalta pöydältä. Tammisaaressa on kylläkin jo aika suurikin muistomerkki. Mielestäni tarina ei ole silti vielä täysin loppuun kerrottu.

Myös Fossar de la Pedreralla vierailun jälkeen Suomen suurin joukkohauta herättää kaikuja sisäisessä maailmassani. Luin kirjasta Paha Maisema, millaiset olot leirillä oli ollut. Ne olivat kauheat. Vangit kalusivat männyistä kuoret ja söivät ruohonkin maasta, koska heillä ei ollut tarpeeksi ruokaa. Kun vesipöhö alkoi tappaa ihmisiä, vesihanat laitettiin kiinni ja jotkut joivat ripulitaudinkin uhalla kuravettä lätäköistä. Ihmisiä kitui ja kuoli valtavia määriä epäinhimillisissä olosuhteissa. Virallisesti kerrottiin, että he kuolivat heikkouteen.

Oman lisänsä paikkaan tuo siellä toimiva varuskunta. Lukuisat nuoret suomalaiset suorittavat ruotsinkielisen asepalveluksensa juuri täällä. Ajattelen, että näille yksilöille armeija on osa heidän kasvamistaan, ja maanpuolustuksen yhteydessä suhde vuoden 1918 tapahtumiin voi asettua uuteen kontekstiin. Olennaista on, kuinka uusi sukupolvi käsittelee vuoden 1918 tapahtumia, mutta asiaan liittyy mielessäni myös muuta. Suomalaisessa yhteiskunnassa suurin osa nuorista miehistä suorittaa asepalveluksen. Tunnen myös Dragsvikissä asepalveluksensa suorittaneen naisen, ja on mahdollista että naisten määrä asepalveluksessa kasvaa. Silti oman kokemukseni mukaan Suomessa armeija ja sodat kytkeytyvät vahvasti mieskuvaan. Kyse on siitä, millainen miehen tulee olla. Sota- ja armeijakulttuurissa miehen tulee olla vahva ja melko tunteeton isänmaan puolustaja. Haluaisin samalla kyseenalaistaa tämän miehisyyden myytin. Mitä tarkoittaa olla vahva, mitä olla heikko? Eikö se tarkoita myös kykyä käsitellä erilaisia tunteita? Saako sotilas itkeä? Haluaisinkin tuoda tunteita ja herkkyyttä osaksi Tammisaaren muistomerkkiä. Tuomas Tapora puhui myös siitä, että nykyään ihmiset pystyvät käsittelemään sisällissotaa monipuolisemmin. Ehkä olisi siis myös aika tuoda esiin aiheen ristiriitaisuutta ja kohdata tapahtumat entistä rehellisemmin. Tietyssä mielessä voisi ajatella, että ajatuksissani on jonkinlaista feminismiä, mutta se on toki hieman monimutkainen ja häilyvä käsite. Tähän liittyy vielä, että ruotsiksi sana isänmaa on fosterlandFoster tarkoittaa sikiötä.

En keksinyt tunteiden käsittelyä teemana aivan omasta päästäni. Ulla-Maija Peltonen käsittelee kirjassaan ”Muistin paikkoja” sankaruuden ongelmaa. Virallisella taholla sodassa kuolleita valkoisia kohdeltiin isänmaan puolesta kuolleina sankareina. Punaisista ei joko pidetty tai puhuttu. Sureminen ei ollut kummallakaan puolella sallittua. Sosiaalisessa ilmapiirissä suremista pidettiin heikkouden merkkinä. Tästä sain kirvoituksen pohtia vahvuutta ja mieskuvaa, kun huomasin että Tammisaaren muistomerkki sijaitsee Dragsvikin varuskunnan läheisyydessä.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Kipeitä muistoja

Emilia vihjasi minulle, että voisin viime viikon poissaoloa korvaavana tehtävänä vierailla Fossar de la Pedreralla sekä tutustua Helsingin vuoteen 1918 liittyvistä paikoista kertovaan materiaaliin. Poissaolosta täytyy varmaankin keskustella vielä uudestaan tarkemmin. Kirjoitin nyt kuitenkin tekstin, jossa pohdin Fossar de la Pedreraan liittyviä asioita.

*****

Kuvittele pitäväsi julkista puhetta sisällissodan julmuuksista. Käsittelet valkoisen terrorin tekemiä teloituksia. Syylliset ovat vielä elossa, kenties yleisön joukossa.
Muisto on niin kipeä, että sen luo on vaikea päästä. Joudut punnitsemaan joka sanaa, kuin haparoisit askelmia epätasaisella rinteellä. Et puhu suoraan ihmisistä, vaan abstraktista, institutionaalisesta terrorrista. Puhut epäinhimillisistä rakenteista, jotka johtivat monien viattomien kuolemaan. Etäännytät muiston, käytät metaforia. Keskityt suruun ja tyhjyyteen, jonka julmat teot jättivät jälkeensä. Juuri sellainen on Fossar de la Pedrera, Espanjan sisällissodan muistomerkki Barcelonassa.

Espanjan sisällissodasta löytyy joitakin yhtymäkohtia Suomen sisällissotaan. Molemmissa käytiin taistelua valkoisten ja punaisten välillä. Molemmissa nimenomaan valkoinen terrori saavutti hätkähdyttävät mittasuhteet. Barcelonan vanhalta louhokselta, kuin kaupungin selän taa unohdetusta sopukasta löytyy valkoisen terrorin uhrien muistomerkki.

Paikalle on vaikea löytää, kuten minulle kerrottiin. Nykyaikaiset navigointivälineet auttavat, mutta eivät neuvo täysin perille asti. Bussi jättää teollisuusalueelle tien varteen, kuin keskelle ei mitään. Kävijä ei koe tulleensa paikkaan, jossa olisi mitään merkittävää nähtävää. Mäki, jolla louhos on, häämöttelee kaupungin laidalla. Synkkä muisto pysyy kuitenkin kätkettynä, ellei sen tiedä olevan siellä. Navigaattori neuvoo suljetulle portille. Hetken aikaa paikka tuntuu pysyvän saavuttamattomissa korkeiden muurien takana, jotka ympäröivät mäen rinteelle pengerrettyä hautausmaata. Kaupunki tuntuu suojelevan kipeää muistoaan. Tuntuu symboliselta, ettei oletettavasti helpointa, lyhyttä reittiä pääse, koska se on suljettu lukkojen taakse rautaisella portilla.

Reitti muistomerkille kulkee mäenrinteen hautausmaan läpi. Vasta hautausmaan suurten porttien läpi kuljettuaan etsivä löytää ensimmäisen kyltin Fossar de la Pedreralle. Kipeä muisto on todella kuin haudattu Tumba de Buenaventura Durrutin hautausmaan perukoille. Matkalla eksyisi ilman vahvaa aikomusta vierailulle. Lopulta vaatimaton infokyltti ja rinnettä ylös kaartuva kulkuväylä osoittavat muistomerkin olevan lähellä.

Muistomerkille kiivetään kaikkea muuta kuin esteetöntä luiskaa pitkin. Epätasaiset askelmat tuntuvat törröttävän miten sattuu, ja välistä kasvaa rikkaruohoja. Näin syvälle Euroopan psyykkeen pimeisiin nurkkiin kaivautumisen kai kuuluukin tuntua vähän pahalta. Joka askelta täytyy hieman varoa, kuin todella puhuisi suurelle joukolle ihmisiä ja varoisi sanojaan. Luiskan yläpäässä mutkan takaa paljastuu sisäänkäynti. Minusta tuntui hieman siltä, että olisin johonkin muinaisen haudan porteilla. Siellä oli suuria paasia, joiden kylkeen oli kirjoitettu kuolleiden nimiä. Ulla-Maija Peltonen mainitsee kirjassaan ”Muistin paikat”, kuinka kaikkialla maailmassa pidetään tärkeänä sitä, ettei sodassa kuolleiden nimiä koskaan saa unohtaa. Takaa avautuva maisema on kuitenkin anonyymi. Se on täynnä surumielistä tyhjyyttä, joka rajautuu vanhan louhoksen rosoisiin seinämiin. Tähän paikkaan valkoiset heittivät punaisten ruumiita kuin roskaa.

Tila kohdistaa kävijän huomion tyhjälle nurmikentälle. Tyhjyyttä tuijotellessa saattaisi ajatella kuolleiden jälkeensä jättämää tyhjyyttä. Heitä ei ole nimetty sankareiksi tai korotettu jalustalle. Täällä jäljellä on vain tyhjyys ja suru. Nurmikenttää ympäröivät penkit, joilla nurmea ja kallionseinävää voi katsella. Takana kulkee kulkuväylä. Sen takana kohoavat pahaenteisen näköiset teräksiset pergolat, joiden materiaali tuntuu julmalta kaikkien luonnonmateriaalien rinnalla. Pergolat katsovat kentälle, jonka avara tila jättää kipeän paljon tilaa mielikuvitukselle. Ajattelen, että vainajat uinuvat hiljaa pehmeän nurmikon alla, mutta paikalle voi myös kuvitella kärsimystä, kirkaisuja ja voihkintaa.

Luennolla professori Sinkkilä esitteli meille kaikkien espanjalaisten tunteman kuvan sisällissodasta. Hän esitti, että aihe teräksiin pergoloihin olisi poimittu rivissä ampuvista sotilaista. Nyt kun minulle kerran on esitelty tämä tulkinta, en voi olla näkemättä sitä. Sotilaat seisovat suorissa riveissä, kylminä. Kaikki inhimillisyys on poissa, ja jäljellä on vain terrorin teräksiset rakenteet. Kiväärit osoittavat kohti avointa kenttää. Muisto on etäytetty ja abstrahoitu, mutta mielessään laukaukset voi vielä kuulla. Mietin, että jollain tapaa institutionaalista terroria ja kauhua kuvastavien pergoloiden voi kuvitella antavan armoa myös tekojen tekijöille. Pergola ei etsi syyllistä yksittäisestä ihmisestä vaan juuri rakenteista, joiden osaksi päätyneiden yksilöiden tarinaa emme tunne.

Leijuvan näköiset askelmat johtavat ylemmälle tasolle, missä vesi valuu rinteen lehtevän kasvillisuuden seasta lumpeiseen altaaseen. Vedestä tulee seesteinen olo, mutta toisaalta sen voi yhdistää paikalla tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Vesi ei pulppua koristeellisesta lähteestä vaan kuin vahingossa puhjenneesta haavasta rinteen kyljessä. Takaa löytyy kuolleen presidentin hauta. Nurmiaukean laidalla on joitakin sypressipuita, jotka Etelä-Euroopassa kuuluvat hautausmaiden vakiovarustukseen. Niiden juurella on joitakin hautakiviä. En usko, että ne ovat kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Koko Fossar de la Pedreraan on kertynyt erilaisia muistomerkkejä, jotka tuntuvat rihkamalta tilallisen tulkinnan rinnalla. Anonyymi suru ja fasismin kauhu tuntuvat sopivammilta, mutta ehkäpä ihmiset tarvitsevat tuttuja asioita.

Paikalla on hiljaista. Kaupungin äänet kuuluvat etäältä sorakuopan reunojen takaa ja muistomerkin sisäänkäynnin kautta. Jalkojen alla rahisee sora ja ylätasolla solisee vesi. Palaamme takaisin teollisuusalueelle ja koitamme löytää bussin keskustaan päin. Mäki häämöttää alueen takana ja näkyy kauas. Muutama päivä myöhemmin vierailen mäen juhlavammalla puolella Barcelona-paviljongissa. Kipeän muisto tuntuu olevan kaukana mäkisen alueen sisuksissa. Sen voi lähes unohtaa, mutta kun sen tietää olevan siellä, se palaa mieleen aika ajoin.

Luultavasti kaikissa maissa on omat kipeät muistonsa ja vaietut aiheensa. Erilaisten terrorien uhreille pystytetyt muistomerkit ovat hyvin erilaisia riippuen siitä, kuinka aihetta on kyseisessä maassa käsitelty. Esimerkiksi Saksan häviö toisessa maailmansodassa on pakottanut koko yhteiskunnan käsittelemään hirmutekoja joskus raadollisenkin avoimella tavalla. Tämä ei tietenkään ole voinut olla helppoa, eikä varmaan ole vieläkään. Voisi kuitenkin sanoa, että saksalaiset ovat melko kehittyneitä käsittelemään historiaansa, koska heillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Tuntuu että lähes jokaisen tapaamani saksalaisen nykynuoren kanssa voi käydä järkevän keskustelun historiasta ja siitä, mitä siitä pitäisi oppia. Tämä lienee osa koulujen opetussuunnitelmaa. Muistamisen kulttuuri näkyy myös siinä, millaisia muistomerkkejä toiselle maailmansodalle on pystytetty. Juutalaisten muistomerkki Berliinissä on yhdellä kaupungin keskeisimmistä paikoista. Fossar de la Pedrera taas on piilossa syvällä kaupungin selän takana. Osallistuin juuri Barcelonassa järjestettyyn maisema-arkkitehtuurin Biennaleen ja keskustelin muutaman muualta Espanjasta tulleen paikallisen kanssa. Heidän mukaansa sisällissotaa ei ole koskaan oikein käsitelty avoimesti koko yhteiskunnan tasolla. Pohjois-espanjalaisen tuttuni mukaan ihmiset ovat usein jyrkästi joko yhdellä tai toisella puolella. Hänen mielestään tämä näkyy myös espanjalaisen politiikan taustalla jakolinjoissa. Ajattelisin, että Saksassa kansallissosialistisen puolueen varjo on käsittänyt jollain tapaa koko yhteiskuntaa, eikä siten ole jättänyt jälkeensä sisällissotiin verrattavia poliittisia jakolinjoja, vaikka toki yhtä etnistä ryhmää vainottiin ylitse muiden.

Kuluneena kesänä olin vaihto-opiskelijana Saksassa. Osallistuin osaksi aikaa kurssille ”Puutarhamuistomerkkien ajankohtaiset tutkimuskysymykset”, missä pohdittiin muun muassa, kuinka kansallissosialismin luomia muistomerkkejä tulisi hoitaa. Asia tuntui sensitiiviseltä, mutta siitä oli mahdollista käydä keskustelua ja esittää erilaisia argumentteja akateemisessa kontekstissa. Kansallissosialismin synnyttämiä paikkoja ei haluta glorifioida, mutta toisaalta ne saattavat olla taiteellisesti korkeatasoisia. Pohdimme erään natseille työskennelleen maisema-arkkitehdin tarinaa ja kohtaloa lopulta itsekin kansallissosialistisen terrorin uhrina. Hän ei ollut professorimme mukaan itse ideologisesti kansallissosialisti, mutta taitava maisema-arkkitehti, joka suunnitteli jo sinänsä kontroversaalin Bergen-Belsen-nimisen kohteen. Pohdimme yhdessä, voisiko hänen työnsä esteettistä laatua silti kunnioittaa. Mahdollisuus käydä tällaisia keskusteluja vaatii aikaa ja etäisyyttä. Myös Espanjassa on aivan varmasti tahoja, jotka haluaisivat jo käsitellä sisällissodan haavoja. Sen osoittaa jo Fossar de la Pedreran olemassaolo. Toistaiseksi muisto on kuitenkin haudattu syvälle, ja sen luo on vaikea löytää.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment

Vuoden 1918 tapahtumiin perehtyminen

Viikkotehtävänä huomiseksi on tuntea vuoden 1918 tapahtumien kulku pääpiirteissään, jotta pystyy kuuntelemaan luentoja, joissa mennään suoraan asiaan ilman alustusta.

Kokeilen Sutori-nimistä ohjelmaa oman aikajanani muodostamiseksi. Samalla kerrytän materiaalipankkia vuoden 1918 tapahtumiin liittyen. Katsotaan, kuinka hyvin tämä lopulta toimii.

Tästä linkistä aikajanalleni

Posted by Säde

Uncategorized - 1 Comment

Haavat maisemassa

Saksalaisessa maisema-arkkitehtuurijulkaisussa Garten und Landschaft numerossa 9/2017 käsitellään muistamista maisemassa. Eräs kirjoitus esitteli Norjaan Utøyan saarelle suunniteltua veistoksellista interventiota, jonka tarkoitus oli kunnioittaa vuoden 2011 surman uhreja. Suunnitelmien mukaan saaren poikki tehtäisiin leveä railo, joka katkaisisi saaren kahtia ja näkyisi myös kauempaa maisemasta. Lautta toisi paikalle ihmisiä, jotka saapuisivat kunnioittamaan hirmuteon uhrien muistoa. Ele olisi hyvin voimakas, ja mielessä se vertautuu välittömästi teon jättämiin haavoihin. Ehdotuksen herättämässä keskustelussa pohditaan kuitenkin sitä, halutaanko maiseman muistuttavan paikallisia asukkaita hirveästä teosta joka päivä. Onko esitetty teos jopa liiankin voimakas paikkaansa? Kauas merimaisemassa näkyvä viilto saaren poikki ei sallisi ajan tuomaa lempeää unohdusta. Graniittimuurein vahvistettu haava saaren lihassa jäisi ikuisesti auki.

Tänä syksynä Erityisympäristöjen suunnittelu -studiossa aiheena ovat paikat ja maisemat, jotka liittyvät vuoden 1918 dramaattisiin, traagisiin ja traumaattisiin tapahtumiin. Tuon vuoden yhteydessä puhutaan usein kuiluista ja railoista, jotka repesivät suomalaisen yhteiskunnan sisällä sekä niiden jättämistä syvistä haavoista. Muistot vuodesta 1918 Suomessa ovat monella tapaa kompleksisemmat kuin muistot vuodesta 2011 Norjassa. Utøyan saaren tapahtumissa oli yksi syyllinen ja monta uhria. Sen muistamisessa ei tarvitse kiistellä siitä, kuka oli oikeassa tai kuka kärsi eniten. Kaikki käsittävät sen tekona, jolle ei ole oikeutusta. Suomessa vuoden 1918 repimä railo aukesi myös syvälle yhteiskuntaan.

Kuinka sitten Suomessa tulisi muistaa vuotta 1918? Kiveen hakattu yhteiskunnan kahtiajakautumista esittävä kuilu tuntuisi epäinhimilliseltä tavalta muistella vuotta, jonka jälkeinen eheytyminen on ollut niin pitkä tie. Toisaalta olisi typerää kiistää kaikkea sitä kärsimystä ja julmuutta, jota tapahtui sodan aikana ja sen jälkeen. Mikä siis on oikeanlainen asuinsija vuoden 2018 jättämille muistoille? Kenties ei mitään näin osoittelevaa. Kenties kerrankin vain surua ilman valkoisia ja punaisia kukkia. Luennolla esiteltiin seuraava lainaus Heidi Köngäksen kirjasta Sandra.

”Miksei voisi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että niin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet?”

***

Tämän kurssin osaamistavoitteiden ensimmäisen kohdan mukaan perehdymme erityistä asiantuntemusta vaativaan suunnittelutehtävään. Tässä kohteessa se ei niinkään sisällä erityistä vaikkapa tiettyyn ikäkauteen liittyvää mitoitusta tai ergonomiaa, kuten esimerkiksi leikkipaikoilla tai vanhustentalon pihamaalla. Sen sijaan suunnitelmalle syntyy väistämättä suhde kysymykseen, kuinka vuosi 1918 tulisi muistaa. Siinä erityisosaamisena vaaditaan tietoa vuodesta 1918, mutta se on vain alku. Maisema-arkkitehtonisena työnä suunnitelma myös liittyy eri aikakausina suunniteltujen muistomerkkien sarjaan. Aihe käsittelee yhtäältä kuolemaa ja vertautuu siten hautausmaihin, mutta myös minkä tahansa muun taiteenlajin teokseen, jonka kanssa se jakaa teemoja. Aivan kaiken taiteen tunteminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta aivan keskeisiin teoksiin perehtyminen ainakin ehkäisee virheellisten viestien lähettämisen. Osaamistavoitteiden seuraavassa kohdassa puhutaankin aihepiiriin liittyvän taustatiedon hankkimisesta, mitä muun muassa tämä juurikin on. Yleiseen teemaan tutustumisen ohella tarvitaan tietysti monenlaista paikkasidonnaista tietoa suunnittelukohteesta jo siksikin, että suunnittelua voidaan ylipäänsä tehdä.

Meidän tulisi tämän jälkeen osata laatia yleis- ja osasuunnitelmia ja selvityksiä. Niitä onkin kandivaiheessa jo harjoiteltu, mutta tällä kertaa taitoja viedään pidemmälle. En osaa oikein erotella tätä kohtaa. Yleis- ja osasuunnitelmiin liittyy omat vaatimuksensa, jotka täytyy täyttää. Matka ideoiden halki valmiiseen suunnitelmaan on varmasti se haastavin osuus. Vaikka olisin pitkällisen perehtymisen kautta luonut sofistikoituneen suhteen vuoden 1918 tapahtumiin ja paikkoihin, ei minulla vielä olisi minkäänlaista suunnitelmaa. Valmis suunnitelma ei välttämättä tarkoita omien ajatusteni ja tunteideni artikuloitumista maisema-arkkitehtonisiksi elementeiksi, vaan sen tulee tarjota tilaa ja kiinnittymiskohtia vaikeiden muistojen tapahtumapaikoissa vieraileville. Oma tulkinta on silti väistämättä läsnä. Samaan aikaan jokainen kohta suunnitelmasta tulee olla määritelty. Aiemmista suunnittelutehtävistä tunnenkin, miten loputtomalta voi tuntua, että todella jokaisessa suunnitelman kohdassa on jokin materiaali ja jokin toteutustapa. Näiden lukuisten pienten päätösten tekeminen siten, että kokonaisuudessa vielä säilyy paikan tarina, on aivan todella haastavaa.

Kurssin jälkeen on lisäksi tavoitteena, että opiskelija kokee vaativan suunnittelutehtävän positiivisena haasteena, joka vaatii henkilökohtaista paneutumista. Tältä se minusta ainakin tällä hetkellä tuntuu ja toivottavasti näin on vielä kurssin jälkeenkin. Pidän mahdollisena, että kurssin aikana ilmenee muitakin tunteita. Usein haasteisiin tarttuminen tuntuu positiiviselta silloin, kun aiheesta voi oppia jotakin itseä eteenpäin vievää ja takataskussa on jo riittävä määrä taitoja alkuun pääsemiseksi. Tämän kurssin jälkeen on varmasti varmempi olo lähteä suunnittelemaan ja perehtymään aiheisiin, kun prosessin on jo käynyt näinkin itsenäisesti läpi. Tavoitteenani ei ole kuitenkaan vain oppia suunnittelemaan, vaan myös vahvistaa ymmärrystäni suunnitteluprosessista, jotta voin puhua ja kirjoittaa siitä.

Kurssin osaamistavoitteiden toisessa kohdassa kerrotaan, että syvennämme maisema-arkkitehtonisia suunnittelutaitojamme.

”Projektityöt perehdyttävät taiteellisesti, arkkitehtonisesti, toiminnallisesti tai teknisesti vaativien kohteiden suunnitteluun. Kurssin teemat ja aihepiirit vaihtelevat vuosittain, ne voivat vaihdella hautausmaista huvipuistojen suunnitteluun.”

Yritän hahmottaa tätä Utøyan saaren avulla. Tämän tekstin ensimmäisessä osassa pohdinkin jo oman ja Utøyan projektin taiteellista haastavuutta. Taiteellinen haaste tulee aiheen käsittelystä. Millaisia esteettisiä ärsykkeitä ja assosiaatioita vierailijalle tai paikallisille tulee tarjota? Kuinka teos laaditaan siten, että se muistaa uhreja, muttei glorifioi iskun tekijää? Arkkitehtonisesti Utøyalla on täytynyt päättää, millaisen tilan railo synnyttää. Kuinka se sijoittuu saaren profiiliin ja kuinka se näkyy kauempaa saaristomaisemassa. Siinä määritellään sen paikan raamit, jossa menneisyys koetaan. Toiminnallisestikin Utøyassa on omat haasteensa. Ihmiset täytyy tuoda saarelle lautalla jostakin kohdasta rantaa. He kulkevat saaren läpi laskevaa ramppia pitkin railon sisälle, missä he voivat lukea muistokirjoituksen. Matkan on oltava kokemuksellinen, mutta myös toimiva. Teknisesti suunnittelijan on esimerkiksi täytynyt keksiä, kuinka railon molemmin puolin leikkautuvat rannat saadaan pysymään paikallaan. Kuinka estetään, ettei maan alla kaikkialle työntyvä juuristo lopulta kaada muureja mereen? Utøyan saaren työtä ei varmasti voida aivan standardiratkaisuin toteuttaa. Vastaavia haasteita odotan myös ilmenevän nyt käsillä olevassa suunnittelutehtävässä.

Kurssin teema ja aihepiiri ei todella ole mikään huvipuisto, vaan synkkyydessään lähempänä hautausmaata. Toisaalta siihen sisältyy ripaus enemmän huvipuistoa, kuin tavallisella hautausmaalla. Suunnitelman kohdehan olisi nimittäin käytännössä niin sanottu turistikohde. Sinne tultaisiin erilaisin motiivein. Omien muistojen kanssa, mutta myös halusta kokea historiaa ja luoda suhdetta menneeseen. Kokemuksellisen paikan luomisessa piilee tietynlainen viihteellistämisen vaara. Historia on jännittävää, mutta kaikki ne kokemukset, katkeruus, vääryys, toivo, pettymykset ja erilaiset ihmiskohtalot ansaitsevat kunnioittavan tavan muistamiselle. Maisema voi kutkutella ihmisen tajuntaa niin monella eri tavalla. Juuri tämä aihe vaatii erityistä herkkyyttä. Aiheen synkkyys, kompleksisuus ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet tekevät siitä itselleni erityisen mielenkiintoisen.

Posted by Säde

Uncategorized - Leave a comment