Arvoni vuonna 2018

Ihmisen arvomaailma ei ole pysyvä, vaan muuttuu kokemusten muuttaessa ihmistä. Kukin ihminen tekee kokemustensa ja luonteensa perusteella erilaisia johtopäätöksiä itsestään ja ympäristöstään. Yhden arvon tärkeyden painottuminen voi johtaa myös toisen arvon arvottamiseen entistä tärkeämmäksi. Esimerkiksi, jos tajuaa omassa elämässään olevan vapauden merkityksen, sen haluaisi jakaa tasa-arvoisesti kaikille ihmisille.

Kukin ihminen määrittelee mielessään arvot eri tavalla. Minulle vapaus on valinnanvapautta. Olen voinut elämässäni sitoutua sellaisiin asioihin, joihin olen halunnut sitoutua – mieluummin ihmisiin, kuin esimerkiksi työpaikkaan, jonka arvoja en täysin allekirjoita (vaikka sitäkin olen kokeillut). Se on kuitenkin luksusta, jonka vain hyvinvointivaltio on pystynyt tarjoamaan. Se oli myös syy, miksi vanhempainvapaiden, sairastelun ja työttömyysjaksojen jälkeen päätin opiskella uuden ammatin, vaikka tiesin sen tarkoittavan koko perheelle taloudellista niukkuutta. Toinen syy oli se, että tiesin itse pienituloisessa perheessä kasvaneena, että vanhempien sosiaalinen pääoma on lapsille tärkeämpää kuin taloudellinen pääoma. Uskon myös, että sosiaalisen pääoman kasvattaminen lisää pitkällä aikavälillä taloudellista pääomaa (en tiedä, onko tämän mittaamiseen kehitetty mittareita).

Lisäksi koen, että itselläni on yhteiskunnalle annettavaa, mutta tarkka näkemys siitä missä ja miten on vasta hahmottumassa. Nyt pitää kokeilla niitä asioita, jotka kiinnostavat eniten. Olen huolissani siitä, että se, mikä oli minulle mahdollista (opiskelu), ei ehkä ole enää tulevaisuuden Suomessa kaikille mahdollista. Esimerkiksi omille lapsilleni. Se on väärin, sillä luokkaerot kasvavat, jos osa ikäluokasta käytännöllisesti katsoen suljetaan koulutuksen ulkopuolelle. Se on myös inhimmillisten resurssien tuhlausta, ja kasvattaa turhautumista, kateutta ja lopulta vihaa, sillä se vähentää ratkaisevasti vähävaraisten ihmisten vapautta. Pahinta on, että se vie ihmisiltä toivon. Ehkä juuri toivon puute on pohjimmainen syy ihmisten turhautumiin, masennukseen ja vihaan.

Olen pitkään ajatellut ihmisen mahdollisuuden muokata ympäristöään vahvistavan toivoa siitä, että hän voi muokata myös itseään – ja yhteiskuntaa. Siksi olen nähnyt kaupungin katujen ja puistojen estetiikan ja taiteen tärkeänä yksilön ja yhteiskunnan toivoa ylläpitävänä tekijänä. James Corner kirjoittaa esseessään Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics, että mielikuvituksen tuottama, traditiota yhä uudelleen tulkitseva maisema luo kulttuurisen jatkuvuuden tunteen. Tämän hetken maailmassa jatkuvuus merkitsee toivoa, ja toivo voi pelastaa ihmiset vihalta. Toivolla on myös valtava voima lisätä ihmisten yhteistyökykyä.

Tärkeimmät arvoni maisema-arkkitehtina näyttävät siis olevan vapaus ja estetiikka, jotka luovat toivoa. Erityisesti näissä arvoissa minua mietityttää tällä hetkellä, onko paikkani toteuttaa näitä arvoja maisema-arkkitehtuurikohteiden suunnittelussa, kaavoituksessa vai jossain aivan muualla, kuten tutkimuksessa tai politiikassa. Suunnittelukilpailut ovat se areena, jossa vapautta voi käyttää suunnittelijana eniten, mutta vastaavasti niihin osallistuminen on taloudellinen haaste – ellei satu voittamaan. Upea toteutunut maisema-arkkitehtuurikohde voi kuitenkin antaa ihmisille toivoa jatkuvuudesta ja kokemuksen osallisuudesta yhteiseen kulttuuriperintöön.

Toisaalta, vaikkei itse olisi täysin vapaa, voi vapauden toteutumista yhteiskunnan tasolla edistää kaavoituksella, tutkimuksella tai politiikalla. Näissä kaikissa on työyhteisö tukena tai peilinä, joka voi tarjota toisaalta tukea ja arvokasta kritiikkiä, mutta toisaalta myös vaatia kompromisseja. Tutkimuksella voi esimerkiksi selvittää keinoja ja mittareita kestävien suunnitteluratkaisujen saavuttamiseen, mutta työn puitteet voivat olla henkisesti haastavia (toisaalta, onko se sittenkään haastavampaa kuin opiskelu?). Politiikka voi olla keino saavuttaa nopeampaa muutosta kulttuurissa, mutta se voi olla myös turhauttavaa samoista asioista vääntämistä. Kaavoituksella ja maankäytön suunnittelulla voi edistää kaupunkien ekologista, sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä. Mutta voiko niillä antaa ihmisille toivoa? Ehkä pitkällä aikavälillä. Toivon antaminen muille edellyttää oman toivonsa säilyttämistä, ja työnkuva onkin viimekädessä valittava sen mukaan.

Esittelen esimerkin, jossa jouduin hieman pohtimaan omia arvojani suunnittelijana. Helsingin kaupunki aikoo purkaa Töölönlahden puistosta viimeisen venäläisen makasiinirakennuksen jäänteet, ja on tilannut sen paikalle arkkitehti Akseli Leinosen suunnitteleman ympäristötaideteoksen nimeltä Massa. Helsingin Uutiset kertoi asiasta 21.4.2017 provosoivalla otsikolla: Tiilipainauma korvaa huumeruiskuisen makasiinin jämän – “Syntyy kulttuurinen tiivistymä”.

Ensin provosoiduin, ja ajattelin, että vaikka yleensä pidän ympäristötaidetta tärkeänä asiana, sitä käytetään tässä tapauksessa syynä haudata ja sensuroida ympäristössään erityistä sosiaalista arvoa kantavat, Suomen historiasta Venäjän osana kertovat makasiinirakennukset lopullisesti (- vaikkei raunio kuulukaan valtakunnallisesti arvokkaisiin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin). Teos jopa muistuttaa luonnoksissa hautaa, ja on mielestäni varsin rehellinen ja ansiokas. Mielestäni olisi silti väärin käyttää “hautaa” tekosyynä alkuperäisen makasiiniraunion poistamiseen – kuin tehtäisiin ruumis vain hautaa varten. Lopulta kuitenkin luin uutisen loppuun asti, ja kävi ilmi, että kaupunki oli jo tutkinut mahdollisuutta säilyttää raunio muistomerkiksi kunnostettuna, mutta että selvityksen mukaan siitä ei tulisi riittävän kestävää. Tässä voisi tietysti pohtia sitä, että mikä on riittävän kestävää ja kuinka kauan sen pitäisi kestää. Missä menee hyvä- ja huonokuntoisuuden raja, ja millaista käyttöä raunion pitäisi kestää? Helsingin Uutisten mukaan kodittomat tai huumeiden käyttäjät ovat käyttäneet rauniota mm. vessana, joten purkaminen ja ympäristötaideteoksen rakentaminen saattaa olla ihan hyvä ratkaisu lopettaa raunion alennustila.

Vaikka kaupungille ei ole jäänyt muuta ratkaisuvaihtoehtoa, ja vaikka Helsingistä on vuosien aikana löytynyt monia ruohonjuuritason toiminnalle sopivia korvaavia tiloja, makasiinien menettäminen valtakunnan keskeiseltä paikalta (niiden sosiaalinen arvo) oli aikanaan iso isku Pro Makasiinit -liikkeen edustajille. Tilannettahan voi tulkita myös niin, että makasiinit on tuhottu vähitellen puoliksi tarkoituksella, vaikka esimerkiksi niiden palo olisi ollut vahinko. Kohtalon lisäksi makasiinien tuhoutumisen vaiheisiin ovat osaltaan vaikuttaneet myös kaupungin asiantuntijoiden valinnat, joissa on jossain vaiheessa ollut isompi ja joissain vaiheessa pienempi liikkumavara. Myös asiantuntija joutuu elämään päätöstensä kanssa, vaikka ne olisivat joskus vääriäkin.

Lähteet:

James Corner, 1991. A Discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics

https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/511234-tiilipainauma-korvaa-huumeruiskuisen-makasiinin-jaman-syntyy-kulttuurinen

Posted by Milja

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *