Kysymys maisemasta

Suomessa 2000-luvulla maisemasta ja sen merkityksestä käydyssä keskustelussa kuuluu pyrkimys tuoda esiin maiseman tärkeys ja merkitys suhteessa infrastruktuuriin, rakentamiseen ja muuhun elinympäristöömme. Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin professorin Jyrki Sinkkilän erilaisissa konteksteissa julkaistut (arkkitehtuurimuseolla pidetty alustus 2001, arvosteluartikkeli Arkkitehti-lehdessä 2008 sekä yleisönosastokirjoitus yhdessä Riitta Nikulan ja Aino Niskasen kanssa Länsiväylässä 2009) tekstit kuvaavat eri foorumeilla käytyä keskustelua ja siinä käytettyä argumentointia.

Vanhin teksteistä, vuonna 2001 julkaistu alustus Puistonpuolikkaat, käsittelee Töölönlahden puistoa kokijan tai käyttäjän näkökulmasta. Sinkkilä asettuu tavallisen puiston käyttäjän rooliin tunnustaen kuitenkin samalla erityisasemansa asiantuntijana. Hän korostaa näin sitä, että hän nimenomaisesti kieltäytyy käyttämästä asiantuntijuuttaan auktoriteettina. Näin tehdessään Sinkkilä käyttää ethosta ikään kuin nurin päin. Tavoitteena on tarjota lukijalle matalan kynnyksen lukukokemus, houkutella visuaalisella ja tarinallisella kerronnalla lukija pohtimaan ja vertailemaan kahden Helsingin keskustan puiston – Kaisaniemen ja Töölönlahden – olemusta ja niiden muotoutumiseen vaikuttanutta ja yhä vaikuttavaa historiaa. Kirjoittaja punnitsee asiaa rauhallisesti eri näkökulmista ja käyttää arkikieltä. Tässä hän käyttää argumentointikeinona pathosta – kertomalla omista kokemuksistaan ja tunteistaan, hän tulee lähelle lukijaa.

(Vuonna 2001) Sinkkilä on perustellusti huolissaan siitä, että Töölönlahden puiston käy jahkailun takia samoin kuin Kaisaniemen puiston, eli että ympäröivät rakennukset ja liikenne ehditään suunnitella ennen puistoa, ja ne sanelevat lähtökohdat, joiden puitteissa puisto on toteutettava. Tällöin puistosta olisi vaarassa tulla pelkkä takapiha. Argumentointi on hyvää, ja perustuu vahvasti Kaisaniemen puiston varoittavaan esimerkkiin. Tekstin pohjimmainen motiivi on korostaa maisema-arkkitehtuurin tärkeyttä suhteessa muuhun suunnitteluun.

Vuonna 2008 julkaistussa arvosteluartikkelissa Töölönlahden tulevaisuus, Sinkkilä arvioi senhetkistä tilannetta Töölönlahden suunnittelussa, ja erityisesti kilpailun voittanutta suunnitelmaa ja sen vahvuuksia. Koska teksti on suunnattu ammattilaisille, sen argumentaatio on vahvaa ja faktapainotteista. Asiat ja arvot, joita Sinkkilä nostaa esiin, ovat maisema-arkkitehtuurin alalla toimivien asiantuntijoiden työskentelyn keskiössä. Yksi näistä asioista on se, että puistoja suunnitellaan nykyään katusuunnitelmien kylkiäisenä, ja vielä niin, että “katu vie ja puisto vikisee“.

Tässä kohtaa tekstissä vilahtaa pathos ja ethos: kirjoittaja jakaa pienyrittäjän tuskan, koska käytännössä vain konsulttitoimistoilla on mahdollisuus ottaa toimeksiantoja, joihin sisältyy sekä liikenne- että puistosuunnittelu. Siitähän Töölönlahden suunnitelman toteuttamisessakin oli kyse. Sinkkilä haluaa kiiinnittää lukijan huomion puistosuunnittelun tärkeyteen Töölönlahdella, ja painottaa, että kompromisseilla on hintansa ja ne näkyvät maisemassa.

Kolmas teksti, Sinkkilän, Nikulan ja Niskasen Liikennejärjestelyt Leimuniityntiellä – uhka vai mahdollisuus? on mielipidekirjoitus. Kirjoituksen motiivi on tuoda esiin maisema-arkkitehtuurikohteen arvo tilanteessa, jossa teos on uhattuna liikennesuunnittelun taholta. Argumentit ovat voimakkaita, sillä tilanne, jossa Jussi Jänneksen suunnittelemalle Leimuniitylle on asemakaavassa suunniteltu rakennettavan leveä kaksisuuntainen ajoluiska, on vaatinut nopeaa ja tehokasta puuttumista.

Argumentointi perustuu kulttuuri- ja luontoarvoille, ja sekä ulkomaille annettavaan että siellä jo olevaan Suomi-kuvaan, koska kohde on merkittävin ulkomailla tunnettu suomalainen maisema-arkkitehtuurikohde. Oxford Companion to the Gardens (2006) ja The Landscape of Man (1972) ovat pisteitä iin päälle. Logos on vahva.

Kirjoittajat ovat esittäneet myös periaatteet, joiden mukaan tilanne voidaan ratkaista toisin – tämä on sekä näennäisen sovitteleva ele suunnittelijoiden suuntaan että espoolaisten maallikkojen vakuuttamiseksi tarvittava teko: asia on siis helposti ratkaistavissa toisin kuin asemakaavassa ehdotetulla tavalla. Myös tekstin muu sisältö viestii ethosta – kirjoittajien päättäväisyyttä, auktoriteettia ja asiantuntemusta – he todella tietävät miten asia on. Tittelit on mainittu tekstin lopussa, kuten mielipidekirjoituksissa on tapana. Pathosta ovat myös Suomi maailman kartalle -argumentointi sekä vetoaminen uljaiden tapiolalaisten mäntyjen hyvinvointiin.

Erityisen kekseliäs on tapa vedota modernismin synnyttämään autoilun ihannointiin, kun kyseessä on nimenomaan espoolainen yleisö. Tapiolan hehkuttaminen uutena, uljaana kaupunkimaisemana on nerokasta houkuttelevan tulevaisuuden maalailua, vaikka kyse on jo menneen ajan ihanteista. Autoilijoille se toimii nostalgiana.

Näiden kolmen tekstin perusteella liikennesuunnittelu on koko 2000-luvun dominoinut maisemasuunnittelua Suomessa. Sen jälkeen tilanne on hitaasti parantunut. Syyt liikennesuunnittelun valta-asemaan suhteessa muuhun kaupunkisuunnitteluun lienevät vahvasti historiallisia – toisin kuin eurooppalaiset kaupungit, jotka ovat pääosin rakentuneet jo 1600-luvulle mennessä, Helsinki on pääosin kasvanut vasta modernismin aikaan autoilun kultakaudella.

Posted by Milja

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *