Onko maisemalla merkitystä?

On, vastaa moni suomalainen miettimättä – niin itsestäänselvänä luonnonmaiseman merkitystä Suomessa pidetään. Ja kysymyksen oletetaan ensisijaisesti koskevan juuri luonnonmaisemaa, vaikka sellaista ei kovin paljon ole jäljellä edes Suomessa. Mutta mitä merkitystä maisemalla sitten ajatellaan olevan? Nuorimmilla suomalaisilla maiseman tärkein merkitys on luultavasti luonto. Mutta vielä monen vuosituhannen vaihteessakin syntyneen suomalaisen mieleen mäntymetsä tuo ensimmäisenä mieleen katajaisen kansan, jonka koti on metsässä, ja jonka luonne on yhtä sitkeä kuin juurillaan itsensä kallioon ankkuroineella kelomännyllä. Tässä on kyse kansallisromantiikasta, jota tietoisesti rakennettiin Suomelle maa-brändiksi sekä ennen itsenäistymistä ja itsenäisyyden aikana. Merkitys vaihtui alun kansallisen identiteetin luomisesta vähitellen kansan yhtenäisyyden korostamiseen. Nämä merkitykset näkyvät enemmän tai vähemmän päivitettyinä ja eri tavoin tulkittuina myös nykykulttuurissa.

Suunnitellulla ja rakennetulla maisemalla on onneksi paljon muitakin merkityksiä kuin kansallisromantiikka. Puistot, hautausmaat ja muut julkiset tilat voivat kantaa hyvin erilaisia merkityksiä historiallisista ja kulttuurisista merkityksistä sosiaalisiin merkityksiin. Esimerkiksi Kansalaistori on kokoontumispaikka lähinnä sijaintinsa takia, Senaatintori lähinnä turistikohde ja symboli historiallisen miljöönsä takia, ja Esplanadin puisto piknikpaikka nurmikoiden, istutusten ja vanhojen varjostavien puidensa takia. Lisäksi se on historiallinen näyttäytymispaikka.

Maisema-arkkitehdit, kuten esimerkiksi Marc Treib, ovat pohtineet parin viime vuosikymmenen aikana, mitä erilaisia merkityksiä maisemalla voi olla – mutta myös kyseenalaistaneet, onko maisemalla ollenkaan merkitystä. Pohdinnan kohteena ovat olleet vaihdellen teollisuus- tai viljelymaisemat, kaupunkimaisemat tai erilaiset pienemmät kohteet, kuten puistot, aukiot ja puutarhat.

Maisema-arkkitehtuurin näkökulmasta on kiinnostavinta, voiko rakennetulla maisemalla, kuten puistoilla tai vastaavilla julkisilla maisema-arkkitehtuurikohteilla, olla merkitystä. Jane Gillette esimerkiksi ehdottaa, etteivät puutarhat voi ilmaista monimutkaisia ideoita, ja että juuri tämä vapauttaa meidät nauttimaan niistä. Hän näkee puutarhat viihteen välineinä, ja on sitä mieltä, että merkityksen vaatiminen puutarhalta on lähinnä muotioikku.

Jos maisema-arkkitehtuurin tehtävänä olisi vain tuottaa nautintoa, olisiko meillä edes niin hauskoja, runollisia, liikuttavia, pohdituttavia ja hurjia maisema-arkkitehtuurikohteita kuin meillä nykyään on? Kuinka pitkälle pelkkä mielihyvä keinona riittäisi ilman kontrastoivaa subliimia? En usko, että kovin pitkälle. Maisema-arkkitehtuurista uhkaisi tulla todella tylsää.

Gilletten väitös on siinä mielessä perusteltu, että modernin hiipuessa ja funktionalismin  väistyessä ensin kuvataiteessa, sitten arkkitehtuurissa ja viimein maisema-arkkitehtuurissa alettiin etsiä uutta sisällöllistä perustaa. Erityisesti arkkitehtuuri oli saanut osakseen kovaa kritiikkiä sisällöllisen paikalleen pysähtymisen johdosta. Postmodernismi tekikin 1980-90-luvuilla vääjäämätöntä, mutta hapuilevaa pesäeroa menneeseen. Monet suunnittelijat alkoivat käyttää materiaaleja tietoisemmin palvelemaan vahvoja konsepteja, jotka olivat ja ovat edelleen tärkein työväline merkityksen vaalimiseen suunnittelukohteessa.

Erityisesti Treib pohtii mahdollisuuksia ja rajoituksia merkityksen suunnittelussa maisema-arkkitehtuurikohteisiin. Minkä verran merkityksen syntyminen on sattumaa, minkä verran paikan ominaisuuksien mahdollistamaa, minkä verran suunnittelijan ansiota, ja minkä verran käyttäjien ansiota? Treib päätyy siihen, että merkitys ei synny suunnittelijan pöydällä, vaan vastaanottajien mielessä. Silti on mielestäni tärkeää, että kohteella on suunnittelijalle merkitys, sillä mikä muu toimisi muuten karttana suunnittelijalle hänen työssään? Tämä uskoakseni edesauttaa myöhempien merkityksien syntymistä.

Treibin mukaan kohteen merkitys on dynaaminen ja muuttuva, kulttuurista riippuvainen. Siksi maisema-arkkitehtuurissa olisi hänen mukaansa hyvä keskittyä ihmisten mielihyvän lisäämiseen sellaisin keinoin, jotka vetoavat kaikkiin ihmisiin kulttuuriin katsomatta – näitä voisivat olla esimerkiksi veden solina, linnun laulu, kukkien tuoksu, miellyttävä lämpötila, sopiva kosteus tai mukava istumapaikka. Treib vertaa merkitystä patinaan, joka syntyy vain ajan kuluessa, oikeissa olosuhteissa.

Yksi näkemys voisi olla, että maisema-arkkitehtuuri käsittelee ihmisen ja luonnon suhdetta aina oman aikansa näkökulmista, ja että tämä on maisema-arkkitehtuuriteosten tärkein merkitys. Zeitgeist on Treibin mainitsemista merkityksen antamiseen kehitetyistä suuntauksista se, joka selkeiten keskittyy merkityksen etsimiseen omasta ajasta eikä historiasta.

Lähteet:

Jane Gillette, 2005. Can gardens mean?

Marc Treib, 1995.  Must landscapes mean?

Posted by Milja

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *