Bloedel Reserve Elizabeth Mayerin (ja vähän muidenkin) silmin

Monet kirjoittajat ovat käsitelleet teksteissään Seattlessa Bainbridge Islandilla sijaitsevan Bloedel Reserven puutarhakokonaisuutta, mutta merkittävästi kapeammasta näkökulmasta kuin Elizabeth Mayer, joka tekstissään Seized by Sublime Sentiments (1998) kuvailee ja tulkitsee Bloedel Reserveä nostaen tekstinsä keskiöön subliimin käsitteen, ja sen ilmenemistavan Richard Haagin 1970-80 -luvuilla suunnittelemassa Bloedel Reservessä.

Mayerin mukaan Bloedel Reserven merkittävyys nykymaisema-arkkitehtuurille perustuu ensinnäkin siihen, että se on paikalla tehdyn, sen olosuhteita ja prosesseja tutkivan kartoituksen tulosta ja toiseksi sen estetiikkaan, joka “horjuu kauneuden ja kauheuden välillä” (Mayer 1998). Nykyään erilaisten prosessien – kuten veden kiertokulun, sosiaalisten prosessien sekä kasvun ja tuhoutumisen prosessien – tutkiminen, tiedostaminen ja tulkitseminen on luonnollinen osa maisema-arkkitehtuuria, mutta vielä 1980-luvulla se on ollut harvinaista tai suorastaan ennenkuulumatonta, ja Haag onkin ollut ilmiön uranuurtaja. Mayerin mukaan Bloedel Reserve maisema-arkkitehtuurikohteena tiedostaa, tunnistaa ja käsittelee niitä traumoja, joita ihmisen ja luonnon kohtaaminen on teollisen historian aikana synnyttänyt (Mayer 1998).

Bloedel Reserve koostuu neljästä erilaisesta puutarhasta, jotka sijaitsevat Seattlessa, metsäisen saaren pohjoisosissa vanhan kartanon yhteydessä. Kulkijaa johdattaa puutarhasta toiseen selkeä punertavan sävyinen polku. Ensimmäisen, tasopuutarhan, tunnusmerkki on eri materiaaleista tehdyt geometriset tasot. Sammalpuutarhalle taas on ominaista maanpinnan, lahoavat puunrungot ja valtavan kokoiset kannot peittävä yhtäjaksoisena peittona jatkuva vihreä sammal, joka syö metsää. Metsä on vuoroin synkkä ja kostea, vuoroin valoisampi ja kostea.

Kolmas puutarha, heijastuspuutarha, muodostuu suorakaiteen muotoisesta vesialtaasta, sitä ympäröivästä nurmesta, ja niitä ympäröivästä pensasaidasta – sekä ulkopuolelle suljetusta tiheästä metsästä. Tyynellä säällä vesipeili heijastaa metsän itsestään, niin että metsä tulee osaksi puutarhaa, sen keskelle. Lintupuutarha taas on luonnonmukaisen oloinen paikka, jossa maa ja vesi vaihtelevat ja limittyvät.

Neljän puutarhan kokonaisuus on esteettisesti yhteinäinen kokonaisuus yhtenäisen käsittelytapansa ja sisältönsä (sukkession ja hajoamisen sekä ihmisen ja luonnon välisen kipeän suhteen) vuoksi. Myös kokonaisuuden sisäinen rytmitys – geometrinen ja hallittu tasopuutarha, villi ja luonnonmukainen sammalpuutarha, geometrinen ja hallittu heijastuspuutarha sekä villi ja kesytön lintupuutarha – muodostaa yhtenäisen A-B-A-B-sarjan. (Mayer 1998) Kompleksisuutta siihen tuo puutarhojen tunnelmien ja fyysisten muotojen erilaisuus. Intenssiivinen teos on tunnelmansa ja voimakkaan aiheensa takia. Kohteen intenssiivisyyttä lisää sen syrjäinen ja rauhallinen sijanti, jossa ei nykyään ole ihmistoiminnan aiheuttamaa häiriötä.

Toisaalta, yksi Bloedel Reservestä kirjoittaneista henkilöistä on rajannut lintupuutarhan kokonaan pois kohteesta. Se ei ilmeisesti hänen tulkintansa mukaan ole osa kokonaisuutta, ehkei edes ollenkaan maisema-arkkitehtuuria. Tämä on esimerkki siitä, miten paljon kirjoittajan vahva henkilökohtainen näkökulma voi vaikuttaa hänen tulkintaansa teoksesta – jopa kohteen rajaukseen. Mayer taas tulkitsee samaa puutarhaa niin, että siellä ei ole ihmiselle sijaa. Tässä mielessä se hänen mukaansa on osa kompleksista puutarhakokonaisuutta (Mayer 1998), ja sen merkitys selittyy sen osallistumisella kokonaisuuteen, jossa käsitellään ihmisen ja luonnon suhdetta.

Bloedel Reserve on maisema-arkkitehtuurin genressä harvinainen esimerkki paikkasidonnaisesta lähestymistavasta, jossa ei suljeta pois maiseman “rumia” puolia. Mayerin mukaan ruma eli subliimi esiintyy eri muodoissa läpi historian, eikä siten ole sidottu tiettyyn asiaan, näkymään tai muotoon. Subliimia voivat herättää piilevä vaara tai trauma kaukana menneisyydessä tai muuten näkymättömissä. Maisemassa postmodernissa mielessä subliimi liittyy yleensä pikemminkin ajan äärettömyyteen kuin tilan tai massan äärettömyyteen. (Mayer 1998)

Bloedel Reservessä on kyse nimenomaan ajallisesta äärettömyydestä. Erityisesti sammalpuutarhassa ajallinen äärettömyys tulee käsinkosketeltavaksi aluskasvillisuuden seasta esiin otettujen ikivanhojen puiden valtavien kantojen äärellä. Ne kertovat ajasta, jolloin puut kaadettiin, sekä siitä taaksepäin paljon pidemmästä ajasta, jolloin puut kasvoivat. Pahaa tai rumaa prosessissa on se, miten ihminen on itsekkäiden tarkoitusperiensä takia tuhonnut koko metsän ekosysteemin tietyssä historian vaiheessa. (Mayer 1998) Nyt metsä kuitenkin on kasvamassa takaisin – tosin muuttuneiden olosuhteiden takia luultavasti erilaisena kuin edellinen metsä.

Tarkastellaanpa subliimia vaihteeksi muissa konteksteissa. Arkkitehtuurissa subliimi maailmantuska on näkynyt jo pitkään – talot vääntyvät kuolinkouristuksissaan ja niiden seinät pukkaavat koiranputkea. Erityisesti arkkitehtitoimisto Herzog &  de Meuronin suunnittelemat rakennukset viestivät muotokielellään, että “kaikki ei ole hyvin”.

Kuvataiteessa subliimi on puhuttanut aina. Kuvataiteen käyttämisessä asuinympäristöjen yhteydessä on ollut Helsingissä viime vuosina käytössä kirjoittamaton sääntö, joka kieltää liian “rankan” taiteen pihapiireissä, koska on ajateltu, etteivät ihmiset jaksa joka aamu töihin lähtiessään tai kotiin tullessaan käsitellä raskaita aiheita. Mielestäni perustelu ei ole täysin aukoton, sillä kukin tulkitsee teokset omista lähtökohdistaan käsin. Kuka määrittelee, mikä on kenellekin rankkaa? Epäilen, että sääntö on peräisin rakennuttajien ja maisema-arkkitehtien ajattelusta, jossa helposti ajatellaan että keskiverto mielipide on sama kuin yleinen mielipide. Sääntö on moraalisesti kestämätön, sillä se ei perustu tosiasioiden esiintuomiseen vaan niiden piilottamiseen. Ei ole mitään moraalista perustetta sille, että taiteen tai maisema-arkkitehtuurin tulisi suojella ihmisiä vaikeilta ajatuksilta, joita vaikeat asiat voivat herättää – pikemminkin päinvastoin.

Paul Davidoff, jonka merkittävimmäksi arvioitu teksti Advocacy and Pluralism in Planning vuodelta 1965, käsittelee kaavaratkaisujen takana olevien arvojen tiedostamisen tärkeyttä kaavoituksessa. Hänen mukaansa useiden vaihtoehtoisten kaavojen tekeminen tekisi kaavoitusprosessista avoimemman, tiedostavamman ja demokraattisemman sekä tuottaisi perustellumman ja paremman lopputuloksen (Davidoff 1965). Analogiana kaupunkisuunnittelusta yksittäiseen ihmisyksilöön voisi todeta, että vastaavasti myös ihmiset voivat tehdä parempia ratkaisuja tiedostaessaan valintojensa takana olevat arvot. Maailman tilan takia ihmisten arvojen tiedostaminen on nyt ehkä tärkeämpää kuin koskaan. Ihmisille tehdään karhunpalvelus, jos heitä estetään ymmärtämästä ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä. Sensuroimalla ei suojella ihmisiä, vaan niitä, jotka sensuurista (lyhyellä aikavälillä) hyötyvät.

Lopuksi siteeraan vielä Mayeria: “I believe this ability to provoke the sublime has consequences for changing the collective consciousness, perhaps even engendering an environmental ethic, as well as stimulating an individual unconscious” (Mayer 1998).

Lähteet:

Elizabeth Mayer, 1998, Seized by Sublime Sentiments

Paul Davidoff, 1965, Advocacy and Pluralism in Planning

 

Posted by Milja

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *