Essee: Maisema-arkkitehtuuri 2010-luvulla

Luonnon ja kulttuurin suhde on 2010-luvulla kaksijakoinen – toisaalta luonto levittäytyy kaupunkiin kaupunkiviljelmien ja viherkattojen muodossa, toisaalta ihmiset pitävät kiinni aluksi industrialismin, sitten modernismin, ja lopuksi globalisaation mahdollistamasta elämäntavasta. Kaupungin ja puiston välinen suhde sen sijaan on pysynyt pitkään melko ennallaan – puistoissa on erilaisia toimintoja erilaisille käyttäjäryhmille, kasvilajistoa on rajattu mahdollisimman helppohoitoisiin ja vähän vaativiin kasveihin ja usein puistot ovat myös osa paikallista hulevesien hallintasuunnitelmaa. Hulevesien hallinnan tarpeella voidaan perustella kaupungeissa esimerkiksi liikennealueiden muuttamista viheralueiksi.

2010-luvun maisema-arkkitehtuurin erityinen ilmiö on kaiken yllä leijuvaan uhkaan, ilmastonmuutokseen valmistautuminen.  Ekologisia tavoitteita on monia. Kaupunkien resilienssiä parannetaan kehittämällä hulevesien hallintaa ja kiertotaloutta. Ympäristövaikutusten arviointia kehitetään Euroopan unionin ja koko maailman tasolla tavoitteena joukkosukupuuton pysäyttäminen. Kansallisvaltioiden merkityksen pienentymisen myötä on erityisesti kaupunkitasolla ymmärretty myös eri kokoisten, paikallisten yhteisöjen tukemisen tärkeys. Valtiollisella tasolla tätä ei ole ymmärretty. Muuttavassa ilmastossa yhteisöllisyyden on myös sanottu olevan sekä yksilön että yhteisön tärkein selviytymiskeino. Sekä ekologiset että sosiaaliset tavoitteet näkyvät nykymaisema-arkkitehtuurikohteissa ympäri maailman.

Uutta on se, että ekologia ja yhteisöllisyys ymmärretään nykyään prosesseina, eikä kaikkien suunnittelukohteiden pääasiallisina tavoitteina välttämättä ole staattinen lopputulos, vaan itse prosessi eri vaiheineen on tärkeä, jolloin ajallinen ulottuvuus korostuu. Kuvataiteessa tämä on jo vanha näkökulma, arkkitehtuurissa melko uusi. Kuvataidekentällä on jo pitkään ollut mm. teoksia, joissa tekijyys ja yleisön rooli sekoittuvat. Tämä trendi on varmasti tulossa myös maisema-arkkitehtuuriin.

Maisema-arkkitehtuurissa on myös nähtävissä ajallisen ulottuvuuden käyttö, mutta se katsoo lähinnä taaksepäin. Ihmisten juurtumiselle uudelle paikkakunnalle tai uuteen maahan on usein käytetty sitä, että paikan historiaa korostetaan suunnittelussa. Ajatellaan, että historia auttaa ihmisiä juurtumaan. Mutta voisiko kuva tulevaisuudesta auttaa juurtumaan vielä paremmin? Joissain kohteissa on tuotu suunnitteluratkaisuilla esiin esimerkiksi merenpinnan korkeutta eri aikoina jääkauden jälkeen, mutta tulevaisuus ei näy missään. Onko se niin ennustamattomissa, vai niin pelottava, ettei sitä uskalleta ajatella?

Margaret von Bonsdorff kuvailee, miten 1990-luvun raunioromantiikka oli vastaliike tiukkaa ja vahvana vallinnutta modernismia vastaan, kuten romantiikka oli aikanaan vastaliike umpirationaaliselle valistukselle. Mutta miten on, ehtikö 1990-luvun romanttinen tuulahdus jo haihtua piilotetun tai tukahdutetun pelon saneleman uuden ekologisen rationalismin tieltä? Vai voiko leijuvan uhkan valjastaa uuden romanttisen estetiikan käyttövoimaksi? Vai onko esteettisten mieltymystemme aika muuttua?

Materiaalien oivaltava ja herkkä käyttö on ehkä edelleen maisema-arkkitehtuurin estetiikassa oleellista, ja oleellista maisema-arkkitehdin ammatissa on tilasarjojen rakentamisen taito. Mitään muuta tämän hetken esteettisistä tavoitteista on vaikea sanoa, sillä estetiikka tuntuu jääneen varjoon kaiken funktionaalisen tarpeen alle. Kiinnostava kysymys on myös, mitkä asiat ihminen ja ekosysteemit tarvitsevat todellisuudessa ja mitkä asiat riittävät digitaalisessa muodossa?

 

Posted by Milja

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *