Arvoni vuonna 2018

Ihmisen arvomaailma ei ole pysyvä, vaan muuttuu kokemusten muuttaessa ihmistä. Kukin ihminen tekee kokemustensa ja luonteensa perusteella erilaisia johtopäätöksiä itsestään ja ympäristöstään. Yhden arvon tärkeyden painottuminen voi johtaa myös toisen arvon arvottamiseen entistä tärkeämmäksi. Esimerkiksi, jos tajuaa omassa elämässään olevan vapauden merkityksen, sen haluaisi jakaa tasa-arvoisesti kaikille ihmisille.

Kukin ihminen määrittelee mielessään arvot eri tavalla. Minulle vapaus on valinnanvapautta. Olen voinut elämässäni sitoutua sellaisiin asioihin, joihin olen halunnut sitoutua – mieluummin ihmisiin, kuin esimerkiksi työpaikkaan, jonka arvoja en täysin allekirjoita (vaikka sitäkin olen kokeillut). Se on kuitenkin luksusta, jonka vain hyvinvointivaltio on pystynyt tarjoamaan. Se oli myös syy, miksi vanhempainvapaiden, sairastelun ja työttömyysjaksojen jälkeen päätin opiskella uuden ammatin, vaikka tiesin sen tarkoittavan koko perheelle taloudellista niukkuutta. Toinen syy oli se, että tiesin itse pienituloisessa perheessä kasvaneena, että vanhempien sosiaalinen pääoma on lapsille tärkeämpää kuin taloudellinen pääoma. Uskon myös, että sosiaalisen pääoman kasvattaminen lisää pitkällä aikavälillä taloudellista pääomaa (en tiedä, onko tämän mittaamiseen kehitetty mittareita).

Lisäksi koen, että itselläni on yhteiskunnalle annettavaa, mutta tarkka näkemys siitä missä ja miten on vasta hahmottumassa. Nyt pitää kokeilla niitä asioita, jotka kiinnostavat eniten. Olen huolissani siitä, että se, mikä oli minulle mahdollista (opiskelu), ei ehkä ole enää tulevaisuuden Suomessa kaikille mahdollista. Esimerkiksi omille lapsilleni. Se on väärin, sillä luokkaerot kasvavat, jos osa ikäluokasta käytännöllisesti katsoen suljetaan koulutuksen ulkopuolelle. Se on myös inhimmillisten resurssien tuhlausta, ja kasvattaa turhautumista, kateutta ja lopulta vihaa, sillä se vähentää ratkaisevasti vähävaraisten ihmisten vapautta. Pahinta on, että se vie ihmisiltä toivon. Ehkä juuri toivon puute on pohjimmainen syy ihmisten turhautumiin, masennukseen ja vihaan.

Olen pitkään ajatellut ihmisen mahdollisuuden muokata ympäristöään vahvistavan toivoa siitä, että hän voi muokata myös itseään – ja yhteiskuntaa. Siksi olen nähnyt kaupungin katujen ja puistojen estetiikan ja taiteen tärkeänä yksilön ja yhteiskunnan toivoa ylläpitävänä tekijänä. James Corner kirjoittaa esseessään Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics, että mielikuvituksen tuottama, traditiota yhä uudelleen tulkitseva maisema luo kulttuurisen jatkuvuuden tunteen. Tämän hetken maailmassa jatkuvuus merkitsee toivoa, ja toivo voi pelastaa ihmiset vihalta. Toivolla on myös valtava voima lisätä ihmisten yhteistyökykyä.

Tärkeimmät arvoni maisema-arkkitehtina näyttävät siis olevan vapaus ja estetiikka, jotka luovat toivoa. Erityisesti näissä arvoissa minua mietityttää tällä hetkellä, onko paikkani toteuttaa näitä arvoja maisema-arkkitehtuurikohteiden suunnittelussa, kaavoituksessa vai jossain aivan muualla, kuten tutkimuksessa tai politiikassa. Suunnittelukilpailut ovat se areena, jossa vapautta voi käyttää suunnittelijana eniten, mutta vastaavasti niihin osallistuminen on taloudellinen haaste – ellei satu voittamaan. Upea toteutunut maisema-arkkitehtuurikohde voi kuitenkin antaa ihmisille toivoa jatkuvuudesta ja kokemuksen osallisuudesta yhteiseen kulttuuriperintöön.

Toisaalta, vaikkei itse olisi täysin vapaa, voi vapauden toteutumista yhteiskunnan tasolla edistää kaavoituksella, tutkimuksella tai politiikalla. Näissä kaikissa on työyhteisö tukena tai peilinä, joka voi tarjota toisaalta tukea ja arvokasta kritiikkiä, mutta toisaalta myös vaatia kompromisseja. Tutkimuksella voi esimerkiksi selvittää keinoja ja mittareita kestävien suunnitteluratkaisujen saavuttamiseen, mutta työn puitteet voivat olla henkisesti haastavia (toisaalta, onko se sittenkään haastavampaa kuin opiskelu?). Politiikka voi olla keino saavuttaa nopeampaa muutosta kulttuurissa, mutta se voi olla myös turhauttavaa samoista asioista vääntämistä. Kaavoituksella ja maankäytön suunnittelulla voi edistää kaupunkien ekologista, sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä. Mutta voiko niillä antaa ihmisille toivoa? Ehkä pitkällä aikavälillä. Toivon antaminen muille edellyttää oman toivonsa säilyttämistä, ja työnkuva onkin viimekädessä valittava sen mukaan.

Esittelen esimerkin, jossa jouduin hieman pohtimaan omia arvojani suunnittelijana. Helsingin kaupunki aikoo purkaa Töölönlahden puistosta viimeisen venäläisen makasiinirakennuksen jäänteet, ja on tilannut sen paikalle arkkitehti Akseli Leinosen suunnitteleman ympäristötaideteoksen nimeltä Massa. Helsingin Uutiset kertoi asiasta 21.4.2017 provosoivalla otsikolla: Tiilipainauma korvaa huumeruiskuisen makasiinin jämän – “Syntyy kulttuurinen tiivistymä”.

Ensin provosoiduin, ja ajattelin, että vaikka yleensä pidän ympäristötaidetta tärkeänä asiana, sitä käytetään tässä tapauksessa syynä haudata ja sensuroida ympäristössään erityistä sosiaalista arvoa kantavat, Suomen historiasta Venäjän osana kertovat makasiinirakennukset lopullisesti (- vaikkei raunio kuulukaan valtakunnallisesti arvokkaisiin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin). Teos jopa muistuttaa luonnoksissa hautaa, ja on mielestäni varsin rehellinen ja ansiokas. Mielestäni olisi silti väärin käyttää “hautaa” tekosyynä alkuperäisen makasiiniraunion poistamiseen – kuin tehtäisiin ruumis vain hautaa varten. Lopulta kuitenkin luin uutisen loppuun asti, ja kävi ilmi, että kaupunki oli jo tutkinut mahdollisuutta säilyttää raunio muistomerkiksi kunnostettuna, mutta että selvityksen mukaan siitä ei tulisi riittävän kestävää. Tässä voisi tietysti pohtia sitä, että mikä on riittävän kestävää ja kuinka kauan sen pitäisi kestää. Missä menee hyvä- ja huonokuntoisuuden raja, ja millaista käyttöä raunion pitäisi kestää? Helsingin Uutisten mukaan kodittomat tai huumeiden käyttäjät ovat käyttäneet rauniota mm. vessana, joten purkaminen ja ympäristötaideteoksen rakentaminen saattaa olla ihan hyvä ratkaisu lopettaa raunion alennustila.

Vaikka kaupungille ei ole jäänyt muuta ratkaisuvaihtoehtoa, ja vaikka Helsingistä on vuosien aikana löytynyt monia ruohonjuuritason toiminnalle sopivia korvaavia tiloja, makasiinien menettäminen valtakunnan keskeiseltä paikalta (niiden sosiaalinen arvo) oli aikanaan iso isku Pro Makasiinit -liikkeen edustajille. Tilannettahan voi tulkita myös niin, että makasiinit on tuhottu vähitellen puoliksi tarkoituksella, vaikka esimerkiksi niiden palo olisi ollut vahinko. Kohtalon lisäksi makasiinien tuhoutumisen vaiheisiin ovat osaltaan vaikuttaneet myös kaupungin asiantuntijoiden valinnat, joissa on jossain vaiheessa ollut isompi ja joissain vaiheessa pienempi liikkumavara. Myös asiantuntija joutuu elämään päätöstensä kanssa, vaikka ne olisivat joskus vääriäkin.

Lähteet:

James Corner, 1991. A Discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics

https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/511234-tiilipainauma-korvaa-huumeruiskuisen-makasiinin-jaman-syntyy-kulttuurinen

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Maisema-arkkitehti James Corner ja modernismin kritiikki

1961 syntynyt James Corner tunnetaan maailmalla parhaiten James Corner Field Operations’in New Yorkin Manhattanille suunnittelemasta High Linestä, joka avattiin yleisölle vuonna 2009 – siitä on tullut suorastaan nykymaisema-arkkitehtuurin ikoni.


High Line Kuva: Wikipedia commons

Maisema-arkkitehtuurin teorian kehityksen kannalta High Linea tärkeämpää on kuitenkin Cornerin teoreettinen työ. Hän toimii professorina Pennsylvanian yliopistossa, jossa hän jatkaa edeltäjänsä Ian McHargin työtä, joskin suhtautuen siihen sangen kriittisesti. Siinä missä McHarg oli kiivas ekologian puolestapuhuja, Corner on ottanut kriittisen tarkastelun kohteeksi koko sen konseptin, josta ekologia kumpuaa – modernismin.

Corner ei ole kehitellyt ajatuksiaan yksin, vaan hänen työnsä on tiivistä vuoropuhelua esimerkiksi Elizabeth K. Mayerin ja Anne Whiston Spirnin ajattelun kanssa. Cornerin tärkeimpiä julkaisuja ovat syksyllä 1991 Landscape Journalissa julkaistu essee Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics, ja samassa lehdessä edellisenä vuonna julkaistu essee “Sounding the Depths” – Origins, Theory and Representation. Vaikka tekstit on julkaistu jo lähes 30 vuotta sitten, ne ovat edelleen ajankohtaisia.

Modernismin synnyttämät tyrannit

Corner kirjoittaa, että vaikka olemme elävinämme modernismin jälkeistä aikaa, olemme silti tiukasti kiinni sen synnyttämässä yltiörationalismissa, jota leimaa perinteen siirtymisen katkaiseminen ja taiteen tukahduttaminen. Tämän kehityskulun alku on jo valistuksen ajassa, jolloin järki syrjäytti uskonnon.

Kolmeksi modernismin synnyttämäksi tyranniksi Corner nimeää kaikkialle levittäytyvän positivismin, paradigmat sekä avant-garden. Hänen mukaansa loogisen ja objektiivisen järkeilyn ensisijaisuus modernissa positivismissa on johtanut illuusioon ihmiskunnan loputtomasta kapasiteetista selittää, kontrolloida ja valjastaa luonnonvoimat käyttöönsä. Corner näkee modernin teorian varmuuden ja kontrollin välineenä. Myös kaupunkitutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän mm. kaavoituksessa pitkään käytetyn modernin teoriapohjan, ja kehittävät strategisen kaavoituksen mallia, jossa pyritään siihen, että kaava “elää” voimassaolokaudellaankin, jolloin siinä on enemmän liikkumavaraa reagoida yllättäviin muutoksiin.

On mahdollista, että sokea luottamus (todellisuudessa sangen rajallisiin ja jopa itse rajattuihin) kykyihimme tehdä laskelmia, voi johtaa meitä harhaan esimerkiksi siinä, miten toimia ilmastonmuutoksen kanssa. On olemassa tietoa, jota ihminen ei vielä tiedä, joten sitä ei voida ottaa huomioon laskelmissa. Cornerin rationalismin kritiikki on merkittävää koko ihmiskunnan näkökulmasta, ja tietoa siitä pitäisikin levittää maisema-arkkitehtuurin kentän ulkopuolelle.

Hermeneuttinen näkökulma maisema-arkkitehtuuriin

Corner näkee maisema-arkkitehtuurin avainalana ihmisen maisemassa asumisen tavan ja perinteen siirtämisessä, siis kulttuurin muokkaamisessa. Corner toteaa kuitenkin, että koska nykymaisema-arkkitehtuuri on positivistisen hegemonian takia hukannut metafyysiset ja mytopoeettiset ulottuvuutensa, se ei pysty täyttämään tätä kulttuurista tehtäväänsä. Siksi maisema-arkkitehtuurin teorianmuodostus on tärkeää, vaikka se joutuukin kehittyessään romuttamaan useita vallitsevia teorioita.

Corner on valinnut maisema-arkkitehtuurin uudeksi teoreettiseksi lähestymistavaksi hermeneutiikan, jossa tieto ymmärretään jatkuvana tulkintojen prosessina, jossa tulkinnat ja tieto uusiutuvat. Hänen mukaansa hermeneutiikka sopii hyvin maiseman tutkimiseen, koska sen perusta muodostuu kokemuksen ensisijaisuudesta, tulkinnan tilannesidonnaisuudesta ja perinteen “tapahtumisesta” – itseasiassa maisema itsessään on hermeneuttinen väline. Perinteen siirtämisen työvälineitä ovat retoriikka ja metafora, ja sen toteuttaminen takaa ihmiskunnalle yhteyden yhteiseen muistiin, sekä mahdollisuuteen paikantaa itsensä ajassa ja paikassa kulttuurisen orientaation avulla. Se antaa myös jatkuvuuden tunteen, jolle on aina, mutta erityisesti tänä muutosten aikana suuri tarve.

 

Lähteet:

James Corner, 1991. A Discourse on Theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics

James Corner, 1990. A Discourse on Theory I: “Sounding the Depths” – Origins, Theory and Representation

Koppa, Jyväskylän yliopisto: https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/hermeneutiikka

Wikipedia

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Anne Whiston Spirn: Luonto-käsitteen määrittelyn ja sanan eri määritelmien olemassaolon tiedostamisen tärkeydestä

Anne Whiston Spirnin artikkeli The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture vuodelta 1997 on loogisesti etenevä maisema-arkkitehdeille suunnattu manifesti, jonka sanoma on edelleen yhtä ajankohtainen kuin 20 vuotta sitten. Whiston Spirn osoittaa aluksi luonto ja luonnollinen -sanojen käytössä ilmeneviä ongelmia. Hän pohtii, minkälaisiin auktoriteetteihin maisema-arkkitehdit perustavat suunnitelmiaan, ja toteaa, että he käyttävät usein perusteina maisema-arkkitehtuurin sisartieteiden auktoriteetteja. Esimerkiksi 1970-luvulla McHarg käytti ekologiaa tällaisena ylimpänä auktoriteettina. Muita käytettyjä auktoriteetteja ovat olleet muut tieteet, uskonto (paratiisi puutarhan esikuvana), perinneauktoriteetti (“jos näin on tehty ennen, se on oikein”, alkuperäislajit), karismaattiset johtajat (esim. McHarg) sekä erilaiset sääntörakennelmat, lait ja paradigmat. Ongelma piilee siinä, että eri aloilla samalla käsitteellä on erilaisia merkityksiä.

Whiston Spirn osoittaa, miten erityisesti käsitteen luonto käyttäminen auktoriteettina on ongelmallista, koska sillä on niin paljon erilaisia merkityksiä. Väärinymmärryksen riski on suuri etenkin, jos käyttäjä ei ole määritellyt sanan merkitystä. Pohtiessaan luonto-sanan sisältöä Whiston Spirn toteaa, että luonto käsitteenä on abstraktio, joka kattaa monia eri asioita ja prosesseja.

Whiston Spirnin mukaan luonto on myös kulttuurin peili. Esimerkiksi environmentalismi näkee ihmisen luonnon sisäpuolella, siinä missä aikaisempi luonnonvarojen hyödyntämiseen keskittyvä luontosuhde on määrittänyt ihmisen paikan luonnon ulkopuolelle. Ulkopuolelle jättäytymistä on perusteltu mm. kristinuskon pyhän kirjan luomiskertomuksella, vaikka todellisuudessa luonnonvaroja hyödyntävän luontosuhteen on täytynyt syntyä jo paljon ennen raamatun kirjoittamista.

Environmentalismi on auttanut ekologeja huomaamaan, ettei ihminen ole aina pelkkä häiriö kaupunkiluonnossa, vaan osa sen ekosysteemiä. Tämä on myös käytännöllinen näkökulma suunnittelua ajatellen.

Sanat luonto ja luonnollinen on historiallisesti ladattu täyteen merkityksiä. Yksi käsitys luonnollisuudesta on, että se viittaa alkuperäiseen. Latinan natura on johdettu syntymää merkitsevästä nasci-sanasta. Näin nature linkittyy sanoihin nascent, native ja nation. Englannin- ja ranskankielissä luonto merkitsee ominaisuutta, kuten myös suomenkielessä. Ei ihme, että se on vedonnut nationalisteihin kautta vuosikymmenten.

Erityisesti Amerikassa alkuperäisyyden pohtiminen on ollut keskeistä myös maisema-arkkitehtuurin alalla, ja Whiston Spirnin mukaan osa laajempaa populistista liikehdintää, regionalismia. Nuiva suhtautuminen vieraslajeihin on paradoksaalista maassa, jonka asukkaiden juuret ovat suurimmaksi osaksi muualla kuin Yhdysvaltojen valtion rajojen sisäpuolella. Tuore genetiikan tutkimus viittaa siihen, ettei myöskään muualla maailmassa voida olettaa ihmisten pysyneen aloillaan ennen kansallisvaltioiden rajojen pystyttämistä. Tätä näkökulmaa kansallisvaltioiden historiankirjoitus ei ole erityisemmin tuonut esille. Alkuperäisyyden kysymys on edelleen ajankohtainen aihe muuttuvan ilmaston kaudella, kun lajit leviävät muuttuvien olosuhteiden takia uusille alueille tai lakkaavat menestymästä “vanhoilla” elinalueillaan. On hyvä tiedostaa, että tämä muutos on meidän itsemme alulle panema.

Lähteet:

Anne Whiston Spirn, 1997, The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Kysymys maisemasta

Suomessa 2000-luvulla maisemasta ja sen merkityksestä käydyssä keskustelussa kuuluu pyrkimys tuoda esiin maiseman tärkeys ja merkitys suhteessa infrastruktuuriin, rakentamiseen ja muuhun elinympäristöömme. Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin professorin Jyrki Sinkkilän erilaisissa konteksteissa julkaistut (arkkitehtuurimuseolla pidetty alustus 2001, arvosteluartikkeli Arkkitehti-lehdessä 2008 sekä yleisönosastokirjoitus yhdessä Riitta Nikulan ja Aino Niskasen kanssa Länsiväylässä 2009) tekstit kuvaavat eri foorumeilla käytyä keskustelua ja siinä käytettyä argumentointia.

Vanhin teksteistä, vuonna 2001 julkaistu alustus Puistonpuolikkaat, käsittelee Töölönlahden puistoa kokijan tai käyttäjän näkökulmasta. Sinkkilä asettuu tavallisen puiston käyttäjän rooliin tunnustaen kuitenkin samalla erityisasemansa asiantuntijana. Hän korostaa näin sitä, että hän nimenomaisesti kieltäytyy käyttämästä asiantuntijuuttaan auktoriteettina. Näin tehdessään Sinkkilä käyttää ethosta ikään kuin nurin päin. Tavoitteena on tarjota lukijalle matalan kynnyksen lukukokemus, houkutella visuaalisella ja tarinallisella kerronnalla lukija pohtimaan ja vertailemaan kahden Helsingin keskustan puiston – Kaisaniemen ja Töölönlahden – olemusta ja niiden muotoutumiseen vaikuttanutta ja yhä vaikuttavaa historiaa. Kirjoittaja punnitsee asiaa rauhallisesti eri näkökulmista ja käyttää arkikieltä. Tässä hän käyttää argumentointikeinona pathosta – kertomalla omista kokemuksistaan ja tunteistaan, hän tulee lähelle lukijaa.

(Vuonna 2001) Sinkkilä on perustellusti huolissaan siitä, että Töölönlahden puiston käy jahkailun takia samoin kuin Kaisaniemen puiston, eli että ympäröivät rakennukset ja liikenne ehditään suunnitella ennen puistoa, ja ne sanelevat lähtökohdat, joiden puitteissa puisto on toteutettava. Tällöin puistosta olisi vaarassa tulla pelkkä takapiha. Argumentointi on hyvää, ja perustuu vahvasti Kaisaniemen puiston varoittavaan esimerkkiin. Tekstin pohjimmainen motiivi on korostaa maisema-arkkitehtuurin tärkeyttä suhteessa muuhun suunnitteluun.

Vuonna 2008 julkaistussa arvosteluartikkelissa Töölönlahden tulevaisuus, Sinkkilä arvioi senhetkistä tilannetta Töölönlahden suunnittelussa, ja erityisesti kilpailun voittanutta suunnitelmaa ja sen vahvuuksia. Koska teksti on suunnattu ammattilaisille, sen argumentaatio on vahvaa ja faktapainotteista. Asiat ja arvot, joita Sinkkilä nostaa esiin, ovat maisema-arkkitehtuurin alalla toimivien asiantuntijoiden työskentelyn keskiössä. Yksi näistä asioista on se, että puistoja suunnitellaan nykyään katusuunnitelmien kylkiäisenä, ja vielä niin, että “katu vie ja puisto vikisee“.

Tässä kohtaa tekstissä vilahtaa pathos ja ethos: kirjoittaja jakaa pienyrittäjän tuskan, koska käytännössä vain konsulttitoimistoilla on mahdollisuus ottaa toimeksiantoja, joihin sisältyy sekä liikenne- että puistosuunnittelu. Siitähän Töölönlahden suunnitelman toteuttamisessakin oli kyse. Sinkkilä haluaa kiiinnittää lukijan huomion puistosuunnittelun tärkeyteen Töölönlahdella, ja painottaa, että kompromisseilla on hintansa ja ne näkyvät maisemassa.

Kolmas teksti, Sinkkilän, Nikulan ja Niskasen Liikennejärjestelyt Leimuniityntiellä – uhka vai mahdollisuus? on mielipidekirjoitus. Kirjoituksen motiivi on tuoda esiin maisema-arkkitehtuurikohteen arvo tilanteessa, jossa teos on uhattuna liikennesuunnittelun taholta. Argumentit ovat voimakkaita, sillä tilanne, jossa Jussi Jänneksen suunnittelemalle Leimuniitylle on asemakaavassa suunniteltu rakennettavan leveä kaksisuuntainen ajoluiska, on vaatinut nopeaa ja tehokasta puuttumista.

Argumentointi perustuu kulttuuri- ja luontoarvoille, ja sekä ulkomaille annettavaan että siellä jo olevaan Suomi-kuvaan, koska kohde on merkittävin ulkomailla tunnettu suomalainen maisema-arkkitehtuurikohde. Oxford Companion to the Gardens (2006) ja The Landscape of Man (1972) ovat pisteitä iin päälle. Logos on vahva.

Kirjoittajat ovat esittäneet myös periaatteet, joiden mukaan tilanne voidaan ratkaista toisin – tämä on sekä näennäisen sovitteleva ele suunnittelijoiden suuntaan että espoolaisten maallikkojen vakuuttamiseksi tarvittava teko: asia on siis helposti ratkaistavissa toisin kuin asemakaavassa ehdotetulla tavalla. Myös tekstin muu sisältö viestii ethosta – kirjoittajien päättäväisyyttä, auktoriteettia ja asiantuntemusta – he todella tietävät miten asia on. Tittelit on mainittu tekstin lopussa, kuten mielipidekirjoituksissa on tapana. Pathosta ovat myös Suomi maailman kartalle -argumentointi sekä vetoaminen uljaiden tapiolalaisten mäntyjen hyvinvointiin.

Erityisen kekseliäs on tapa vedota modernismin synnyttämään autoilun ihannointiin, kun kyseessä on nimenomaan espoolainen yleisö. Tapiolan hehkuttaminen uutena, uljaana kaupunkimaisemana on nerokasta houkuttelevan tulevaisuuden maalailua, vaikka kyse on jo menneen ajan ihanteista. Autoilijoille se toimii nostalgiana.

Näiden kolmen tekstin perusteella liikennesuunnittelu on koko 2000-luvun dominoinut maisemasuunnittelua Suomessa. Sen jälkeen tilanne on hitaasti parantunut. Syyt liikennesuunnittelun valta-asemaan suhteessa muuhun kaupunkisuunnitteluun lienevät vahvasti historiallisia – toisin kuin eurooppalaiset kaupungit, jotka ovat pääosin rakentuneet jo 1600-luvulle mennessä, Helsinki on pääosin kasvanut vasta modernismin aikaan autoilun kultakaudella.

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Onko maisemalla merkitystä?

On, vastaa moni suomalainen miettimättä – niin itsestäänselvänä luonnonmaiseman merkitystä Suomessa pidetään. Ja kysymyksen oletetaan ensisijaisesti koskevan juuri luonnonmaisemaa, vaikka sellaista ei kovin paljon ole jäljellä edes Suomessa. Mutta mitä merkitystä maisemalla sitten ajatellaan olevan? Nuorimmilla suomalaisilla maiseman tärkein merkitys on luultavasti luonto. Mutta vielä monen vuosituhannen vaihteessakin syntyneen suomalaisen mieleen mäntymetsä tuo ensimmäisenä mieleen katajaisen kansan, jonka koti on metsässä, ja jonka luonne on yhtä sitkeä kuin juurillaan itsensä kallioon ankkuroineella kelomännyllä. Tässä on kyse kansallisromantiikasta, jota tietoisesti rakennettiin Suomelle maa-brändiksi sekä ennen itsenäistymistä ja itsenäisyyden aikana. Merkitys vaihtui alun kansallisen identiteetin luomisesta vähitellen kansan yhtenäisyyden korostamiseen. Nämä merkitykset näkyvät enemmän tai vähemmän päivitettyinä ja eri tavoin tulkittuina myös nykykulttuurissa.

Suunnitellulla ja rakennetulla maisemalla on onneksi paljon muitakin merkityksiä kuin kansallisromantiikka. Puistot, hautausmaat ja muut julkiset tilat voivat kantaa hyvin erilaisia merkityksiä historiallisista ja kulttuurisista merkityksistä sosiaalisiin merkityksiin. Esimerkiksi Kansalaistori on kokoontumispaikka lähinnä sijaintinsa takia, Senaatintori lähinnä turistikohde ja symboli historiallisen miljöönsä takia, ja Esplanadin puisto piknikpaikka nurmikoiden, istutusten ja vanhojen varjostavien puidensa takia. Lisäksi se on historiallinen näyttäytymispaikka.

Maisema-arkkitehdit, kuten esimerkiksi Marc Treib, ovat pohtineet parin viime vuosikymmenen aikana, mitä erilaisia merkityksiä maisemalla voi olla – mutta myös kyseenalaistaneet, onko maisemalla ollenkaan merkitystä. Pohdinnan kohteena ovat olleet vaihdellen teollisuus- tai viljelymaisemat, kaupunkimaisemat tai erilaiset pienemmät kohteet, kuten puistot, aukiot ja puutarhat.

Maisema-arkkitehtuurin näkökulmasta on kiinnostavinta, voiko rakennetulla maisemalla, kuten puistoilla tai vastaavilla julkisilla maisema-arkkitehtuurikohteilla, olla merkitystä. Jane Gillette esimerkiksi ehdottaa, etteivät puutarhat voi ilmaista monimutkaisia ideoita, ja että juuri tämä vapauttaa meidät nauttimaan niistä. Hän näkee puutarhat viihteen välineinä, ja on sitä mieltä, että merkityksen vaatiminen puutarhalta on lähinnä muotioikku.

Jos maisema-arkkitehtuurin tehtävänä olisi vain tuottaa nautintoa, olisiko meillä edes niin hauskoja, runollisia, liikuttavia, pohdituttavia ja hurjia maisema-arkkitehtuurikohteita kuin meillä nykyään on? Kuinka pitkälle pelkkä mielihyvä keinona riittäisi ilman kontrastoivaa subliimia? En usko, että kovin pitkälle. Maisema-arkkitehtuurista uhkaisi tulla todella tylsää.

Gilletten väitös on siinä mielessä perusteltu, että modernin hiipuessa ja funktionalismin  väistyessä ensin kuvataiteessa, sitten arkkitehtuurissa ja viimein maisema-arkkitehtuurissa alettiin etsiä uutta sisällöllistä perustaa. Erityisesti arkkitehtuuri oli saanut osakseen kovaa kritiikkiä sisällöllisen paikalleen pysähtymisen johdosta. Postmodernismi tekikin 1980-90-luvuilla vääjäämätöntä, mutta hapuilevaa pesäeroa menneeseen. Monet suunnittelijat alkoivat käyttää materiaaleja tietoisemmin palvelemaan vahvoja konsepteja, jotka olivat ja ovat edelleen tärkein työväline merkityksen vaalimiseen suunnittelukohteessa.

Erityisesti Treib pohtii mahdollisuuksia ja rajoituksia merkityksen suunnittelussa maisema-arkkitehtuurikohteisiin. Minkä verran merkityksen syntyminen on sattumaa, minkä verran paikan ominaisuuksien mahdollistamaa, minkä verran suunnittelijan ansiota, ja minkä verran käyttäjien ansiota? Treib päätyy siihen, että merkitys ei synny suunnittelijan pöydällä, vaan vastaanottajien mielessä. Silti on mielestäni tärkeää, että kohteella on suunnittelijalle merkitys, sillä mikä muu toimisi muuten karttana suunnittelijalle hänen työssään? Tämä uskoakseni edesauttaa myöhempien merkityksien syntymistä.

Treibin mukaan kohteen merkitys on dynaaminen ja muuttuva, kulttuurista riippuvainen. Siksi maisema-arkkitehtuurissa olisi hänen mukaansa hyvä keskittyä ihmisten mielihyvän lisäämiseen sellaisin keinoin, jotka vetoavat kaikkiin ihmisiin kulttuuriin katsomatta – näitä voisivat olla esimerkiksi veden solina, linnun laulu, kukkien tuoksu, miellyttävä lämpötila, sopiva kosteus tai mukava istumapaikka. Treib vertaa merkitystä patinaan, joka syntyy vain ajan kuluessa, oikeissa olosuhteissa.

Yksi näkemys voisi olla, että maisema-arkkitehtuuri käsittelee ihmisen ja luonnon suhdetta aina oman aikansa näkökulmista, ja että tämä on maisema-arkkitehtuuriteosten tärkein merkitys. Zeitgeist on Treibin mainitsemista merkityksen antamiseen kehitetyistä suuntauksista se, joka selkeiten keskittyy merkityksen etsimiseen omasta ajasta eikä historiasta.

Lähteet:

Jane Gillette, 2005. Can gardens mean?

Marc Treib, 1995.  Must landscapes mean?

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Bloedel Reserve Elizabeth Mayerin (ja vähän muidenkin) silmin

Monet kirjoittajat ovat käsitelleet teksteissään Seattlessa Bainbridge Islandilla sijaitsevan Bloedel Reserven puutarhakokonaisuutta, mutta merkittävästi kapeammasta näkökulmasta kuin Elizabeth Mayer, joka tekstissään Seized by Sublime Sentiments (1998) kuvailee ja tulkitsee Bloedel Reserveä nostaen tekstinsä keskiöön subliimin käsitteen, ja sen ilmenemistavan Richard Haagin 1970-80 -luvuilla suunnittelemassa Bloedel Reservessä.

Mayerin mukaan Bloedel Reserven merkittävyys nykymaisema-arkkitehtuurille perustuu ensinnäkin siihen, että se on paikalla tehdyn, sen olosuhteita ja prosesseja tutkivan kartoituksen tulosta ja toiseksi sen estetiikkaan, joka “horjuu kauneuden ja kauheuden välillä” (Mayer 1998). Nykyään erilaisten prosessien – kuten veden kiertokulun, sosiaalisten prosessien sekä kasvun ja tuhoutumisen prosessien – tutkiminen, tiedostaminen ja tulkitseminen on luonnollinen osa maisema-arkkitehtuuria, mutta vielä 1980-luvulla se on ollut harvinaista tai suorastaan ennenkuulumatonta, ja Haag onkin ollut ilmiön uranuurtaja. Mayerin mukaan Bloedel Reserve maisema-arkkitehtuurikohteena tiedostaa, tunnistaa ja käsittelee niitä traumoja, joita ihmisen ja luonnon kohtaaminen on teollisen historian aikana synnyttänyt (Mayer 1998).

Bloedel Reserve koostuu neljästä erilaisesta puutarhasta, jotka sijaitsevat Seattlessa, metsäisen saaren pohjoisosissa vanhan kartanon yhteydessä. Kulkijaa johdattaa puutarhasta toiseen selkeä punertavan sävyinen polku. Ensimmäisen, tasopuutarhan, tunnusmerkki on eri materiaaleista tehdyt geometriset tasot. Sammalpuutarhalle taas on ominaista maanpinnan, lahoavat puunrungot ja valtavan kokoiset kannot peittävä yhtäjaksoisena peittona jatkuva vihreä sammal, joka syö metsää. Metsä on vuoroin synkkä ja kostea, vuoroin valoisampi ja kostea.

Kolmas puutarha, heijastuspuutarha, muodostuu suorakaiteen muotoisesta vesialtaasta, sitä ympäröivästä nurmesta, ja niitä ympäröivästä pensasaidasta – sekä ulkopuolelle suljetusta tiheästä metsästä. Tyynellä säällä vesipeili heijastaa metsän itsestään, niin että metsä tulee osaksi puutarhaa, sen keskelle. Lintupuutarha taas on luonnonmukaisen oloinen paikka, jossa maa ja vesi vaihtelevat ja limittyvät.

Neljän puutarhan kokonaisuus on esteettisesti yhteinäinen kokonaisuus yhtenäisen käsittelytapansa ja sisältönsä (sukkession ja hajoamisen sekä ihmisen ja luonnon välisen kipeän suhteen) vuoksi. Myös kokonaisuuden sisäinen rytmitys – geometrinen ja hallittu tasopuutarha, villi ja luonnonmukainen sammalpuutarha, geometrinen ja hallittu heijastuspuutarha sekä villi ja kesytön lintupuutarha – muodostaa yhtenäisen A-B-A-B-sarjan. (Mayer 1998) Kompleksisuutta siihen tuo puutarhojen tunnelmien ja fyysisten muotojen erilaisuus. Intenssiivinen teos on tunnelmansa ja voimakkaan aiheensa takia. Kohteen intenssiivisyyttä lisää sen syrjäinen ja rauhallinen sijanti, jossa ei nykyään ole ihmistoiminnan aiheuttamaa häiriötä.

Toisaalta, yksi Bloedel Reservestä kirjoittaneista henkilöistä on rajannut lintupuutarhan kokonaan pois kohteesta. Se ei ilmeisesti hänen tulkintansa mukaan ole osa kokonaisuutta, ehkei edes ollenkaan maisema-arkkitehtuuria. Tämä on esimerkki siitä, miten paljon kirjoittajan vahva henkilökohtainen näkökulma voi vaikuttaa hänen tulkintaansa teoksesta – jopa kohteen rajaukseen. Mayer taas tulkitsee samaa puutarhaa niin, että siellä ei ole ihmiselle sijaa. Tässä mielessä se hänen mukaansa on osa kompleksista puutarhakokonaisuutta (Mayer 1998), ja sen merkitys selittyy sen osallistumisella kokonaisuuteen, jossa käsitellään ihmisen ja luonnon suhdetta.

Bloedel Reserve on maisema-arkkitehtuurin genressä harvinainen esimerkki paikkasidonnaisesta lähestymistavasta, jossa ei suljeta pois maiseman “rumia” puolia. Mayerin mukaan ruma eli subliimi esiintyy eri muodoissa läpi historian, eikä siten ole sidottu tiettyyn asiaan, näkymään tai muotoon. Subliimia voivat herättää piilevä vaara tai trauma kaukana menneisyydessä tai muuten näkymättömissä. Maisemassa postmodernissa mielessä subliimi liittyy yleensä pikemminkin ajan äärettömyyteen kuin tilan tai massan äärettömyyteen. (Mayer 1998)

Bloedel Reservessä on kyse nimenomaan ajallisesta äärettömyydestä. Erityisesti sammalpuutarhassa ajallinen äärettömyys tulee käsinkosketeltavaksi aluskasvillisuuden seasta esiin otettujen ikivanhojen puiden valtavien kantojen äärellä. Ne kertovat ajasta, jolloin puut kaadettiin, sekä siitä taaksepäin paljon pidemmästä ajasta, jolloin puut kasvoivat. Pahaa tai rumaa prosessissa on se, miten ihminen on itsekkäiden tarkoitusperiensä takia tuhonnut koko metsän ekosysteemin tietyssä historian vaiheessa. (Mayer 1998) Nyt metsä kuitenkin on kasvamassa takaisin – tosin muuttuneiden olosuhteiden takia luultavasti erilaisena kuin edellinen metsä.

Tarkastellaanpa subliimia vaihteeksi muissa konteksteissa. Arkkitehtuurissa subliimi maailmantuska on näkynyt jo pitkään – talot vääntyvät kuolinkouristuksissaan ja niiden seinät pukkaavat koiranputkea. Erityisesti arkkitehtitoimisto Herzog &  de Meuronin suunnittelemat rakennukset viestivät muotokielellään, että “kaikki ei ole hyvin”.

Kuvataiteessa subliimi on puhuttanut aina. Kuvataiteen käyttämisessä asuinympäristöjen yhteydessä on ollut Helsingissä viime vuosina käytössä kirjoittamaton sääntö, joka kieltää liian “rankan” taiteen pihapiireissä, koska on ajateltu, etteivät ihmiset jaksa joka aamu töihin lähtiessään tai kotiin tullessaan käsitellä raskaita aiheita. Mielestäni perustelu ei ole täysin aukoton, sillä kukin tulkitsee teokset omista lähtökohdistaan käsin. Kuka määrittelee, mikä on kenellekin rankkaa? Epäilen, että sääntö on peräisin rakennuttajien ja maisema-arkkitehtien ajattelusta, jossa helposti ajatellaan että keskiverto mielipide on sama kuin yleinen mielipide. Sääntö on moraalisesti kestämätön, sillä se ei perustu tosiasioiden esiintuomiseen vaan niiden piilottamiseen. Ei ole mitään moraalista perustetta sille, että taiteen tai maisema-arkkitehtuurin tulisi suojella ihmisiä vaikeilta ajatuksilta, joita vaikeat asiat voivat herättää – pikemminkin päinvastoin.

Paul Davidoff, jonka merkittävimmäksi arvioitu teksti Advocacy and Pluralism in Planning vuodelta 1965, käsittelee kaavaratkaisujen takana olevien arvojen tiedostamisen tärkeyttä kaavoituksessa. Hänen mukaansa useiden vaihtoehtoisten kaavojen tekeminen tekisi kaavoitusprosessista avoimemman, tiedostavamman ja demokraattisemman sekä tuottaisi perustellumman ja paremman lopputuloksen (Davidoff 1965). Analogiana kaupunkisuunnittelusta yksittäiseen ihmisyksilöön voisi todeta, että vastaavasti myös ihmiset voivat tehdä parempia ratkaisuja tiedostaessaan valintojensa takana olevat arvot. Maailman tilan takia ihmisten arvojen tiedostaminen on nyt ehkä tärkeämpää kuin koskaan. Ihmisille tehdään karhunpalvelus, jos heitä estetään ymmärtämästä ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä. Sensuroimalla ei suojella ihmisiä, vaan niitä, jotka sensuurista (lyhyellä aikavälillä) hyötyvät.

Lopuksi siteeraan vielä Mayeria: “I believe this ability to provoke the sublime has consequences for changing the collective consciousness, perhaps even engendering an environmental ethic, as well as stimulating an individual unconscious” (Mayer 1998).

Lähteet:

Elizabeth Mayer, 1998, Seized by Sublime Sentiments

Paul Davidoff, 1965, Advocacy and Pluralism in Planning

 

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Caroline Constant: Rakennus maisemana

Pittoreski tarkoittaa sananmukaisesti kuvanomaista, maalauksellista – ja myös raunioromanttista. Pittoreskiin kokemiseen kuuluu havaitsijan liikkuminen tilasta toiseen, jolloin kulkija näkee valikoidut näkymät kulkureitiltä. Toisin kuin muka-rationaalinen, ihmistä ihannoiva moderni, pittoreski korostaa luonnon arvaamattomuutta, ei sen näennäistä hallittavuutta.

Caroline Constantin artikkelissa The Barcelona Pavilion as landscape garden – modernity and picturesque (1990), Constant kuvailee Mies van der Rohen 1920-luvulla suunnitteleman Barcelonan paviljongin tilasarjoja kuin kuvailisi maisemapuutarhaa. Hän kuvaa vaikuttavan hienosti visuaalisia ominaisuuksia rakennuksessa kulkevan kokijan näkökulmasta. Contant toteaa, että koska vain kokijan näkökulma on tärkeä, rakennuksen pohjapiirroksen ei tarvinnut olla edustava graafinen sommitelma. Itseasiassa rakennuksen ei tarvinnut toimia edes talona, vaan ainoastaan antaa kokijalle aistillinen ja väliaikainen kokemus. Rakennuksessa ei siksi ole mitään toiminnallisuutta, esimerkiksi ovia. (Constant 1990)

Suurin paino Constantin tekstissä on tulkinnalla, joka on sekä tilan tulkintaa maisemapuutarhana että vertailua muihin tiloihin. Tulkintaan sekoittuu kuitenkin kokoajan kiinteästi kuvailu, mikä pitää tekstin suhteellisen konkreettisella tasolla.

Vaikka Constant vertaa paviljonkia maisemapuutarhaan, hän kuitenkin toteaa, että Mies van der Rohe otti etäisyyttä romantiikkaan mm. torjumalla pitkiä näkymiä, ja että vaikka rakennuksen arkkitehtuurissa on käytetty samoja materiaaleja ja valoefektejä kuin maisemapuutarhassa, sen dramatiikka on silti modernimmalla ja abstraktimmalla tasolla eli vähemmän symbolista ja ikonista kuin romantiikassa. (Constant 1990) Kontrastit perustuvat pikemminkin melko abstrakteihin materiaali-, valo- ja värikontrasteihin kuin viittauksiin historiallisiin henkilöihin tai tapahtumiin.

Beardsleyn oppien mukaan analysoituna rakennuksessa puutarhan tilasarjoina tulkittuna on yhtenäisyyttä, sillä vaikka sillä ei ole “systeemiä” modernissa mielessä, se on silti keinoiltaan johdonmukainen – siinä on sisäistä johdonmukaisuutta, vaikkakin eri tavalla kuin maisemapuutarhassa. Kompleksisuutta löytyy myös – siinä on sekä rakennuksen sisäistä kompleksisuutta, joka ilmenee erilaisina vaihtelevina kokemuksina, että ulkoista kompleksisuutta siinä mielessä, että rakennuksen periaatteet olivat ajan muille ihanteille vastakkaisia. Intenssiivisyys seuraa siitä, että rakennuksessa koetaan yksi tila kerrallaan, eikä seuraavaan tilaan ole näköyhteyttä. Yhdessä tilassa olevat kontrastiset asiat vertautuvat tällöin vain toisiinsa, mikä rauhoittaa kokemuksen tehden siitä intenssiivisemmän.

 

Lähde:

Caroline Constant, 1990, The Barcelona Pavilion as landscape garden – modernity and picturesque

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Essee: Maisema-arkkitehtuuri 2010-luvulla

Luonnon ja kulttuurin suhde on 2010-luvulla kaksijakoinen – toisaalta luonto levittäytyy kaupunkiin kaupunkiviljelmien ja viherkattojen muodossa, toisaalta ihmiset pitävät kiinni aluksi industrialismin, sitten modernismin, ja lopuksi globalisaation mahdollistamasta elämäntavasta. Kaupungin ja puiston välinen suhde sen sijaan on pysynyt pitkään melko ennallaan – puistoissa on erilaisia toimintoja erilaisille käyttäjäryhmille, kasvilajistoa on rajattu mahdollisimman helppohoitoisiin ja vähän vaativiin kasveihin ja usein puistot ovat myös osa paikallista hulevesien hallintasuunnitelmaa. Hulevesien hallinnan tarpeella voidaan perustella kaupungeissa esimerkiksi liikennealueiden muuttamista viheralueiksi.

2010-luvun maisema-arkkitehtuurin erityinen ilmiö on kaiken yllä leijuvaan uhkaan, ilmastonmuutokseen valmistautuminen.  Ekologisia tavoitteita on monia. Kaupunkien resilienssiä parannetaan kehittämällä hulevesien hallintaa ja kiertotaloutta. Ympäristövaikutusten arviointia kehitetään Euroopan unionin ja koko maailman tasolla tavoitteena joukkosukupuuton pysäyttäminen. Kansallisvaltioiden merkityksen pienentymisen myötä on erityisesti kaupunkitasolla ymmärretty myös eri kokoisten, paikallisten yhteisöjen tukemisen tärkeys. Valtiollisella tasolla tätä ei ole ymmärretty. Muuttavassa ilmastossa yhteisöllisyyden on myös sanottu olevan sekä yksilön että yhteisön tärkein selviytymiskeino. Sekä ekologiset että sosiaaliset tavoitteet näkyvät nykymaisema-arkkitehtuurikohteissa ympäri maailman.

Uutta on se, että ekologia ja yhteisöllisyys ymmärretään nykyään prosesseina, eikä kaikkien suunnittelukohteiden pääasiallisina tavoitteina välttämättä ole staattinen lopputulos, vaan itse prosessi eri vaiheineen on tärkeä, jolloin ajallinen ulottuvuus korostuu. Kuvataiteessa tämä on jo vanha näkökulma, arkkitehtuurissa melko uusi. Kuvataidekentällä on jo pitkään ollut mm. teoksia, joissa tekijyys ja yleisön rooli sekoittuvat. Tämä trendi on varmasti tulossa myös maisema-arkkitehtuuriin.

Maisema-arkkitehtuurissa on myös nähtävissä ajallisen ulottuvuuden käyttö, mutta se katsoo lähinnä taaksepäin. Ihmisten juurtumiselle uudelle paikkakunnalle tai uuteen maahan on usein käytetty sitä, että paikan historiaa korostetaan suunnittelussa. Ajatellaan, että historia auttaa ihmisiä juurtumaan. Mutta voisiko kuva tulevaisuudesta auttaa juurtumaan vielä paremmin? Joissain kohteissa on tuotu suunnitteluratkaisuilla esiin esimerkiksi merenpinnan korkeutta eri aikoina jääkauden jälkeen, mutta tulevaisuus ei näy missään. Onko se niin ennustamattomissa, vai niin pelottava, ettei sitä uskalleta ajatella?

Margaret von Bonsdorff kuvailee, miten 1990-luvun raunioromantiikka oli vastaliike tiukkaa ja vahvana vallinnutta modernismia vastaan, kuten romantiikka oli aikanaan vastaliike umpirationaaliselle valistukselle. Mutta miten on, ehtikö 1990-luvun romanttinen tuulahdus jo haihtua piilotetun tai tukahdutetun pelon saneleman uuden ekologisen rationalismin tieltä? Vai voiko leijuvan uhkan valjastaa uuden romanttisen estetiikan käyttövoimaksi? Vai onko esteettisten mieltymystemme aika muuttua?

Materiaalien oivaltava ja herkkä käyttö on ehkä edelleen maisema-arkkitehtuurin estetiikassa oleellista, ja oleellista maisema-arkkitehdin ammatissa on tilasarjojen rakentamisen taito. Mitään muuta tämän hetken esteettisistä tavoitteista on vaikea sanoa, sillä estetiikka tuntuu jääneen varjoon kaiken funktionaalisen tarpeen alle. Kiinnostava kysymys on myös, mitkä asiat ihminen ja ekosysteemit tarvitsevat todellisuudessa ja mitkä asiat riittävät digitaalisessa muodossa?

 

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Oppimisstrategian kehittelyä

Tavoite 1: “Opintojakson suoritettuaan opiskelija on perehtynyt taideteoksen merkitykseen, tulkintaan ja arvosteluun liittyviin kysymyksiin maisema-arkkitehtuurissa.”

Olen jonkin verran perehtynyt yleisesti taideteosten merkityksiin, tulkintoihin ja arvosteluun. Olen maisema-arkkitehtuuriopintojeni aikana lukenut joitakin ammattilehdissä olleita kritiikkejä ammatissa toimivien maisema-arkkitehtien suunnittelemista kohteista, kuunnellut itse kurssitöistä saamaani kritiikkiä ja antanut kanssaopiskelijoille lyhyitä kritiikkejä kurssien loppukatselmuksien yhteydessä.

Tavoite 2: “Opiskelija kykenee analysoimaan maisema-arkkitehtonista teosta ja käymään siitä keskustelua.”

Koen, että minulla on jo melko hyvät valmiudet antaa kanssaopiskelijoille “peruskritiikkiä”. En silti vielä tunne maisema-arkkitehtuurin koko kenttää, tärkeimpiä tekstejä, maisema-arkkitehtuuriin limittyviä rinnakkaistieteitä, eri aikoina käytössä olleita materiaaleja ja tekniikoita (ja syitä miksi näihin ratkaisuihin päädyttiin), aatehistoriaa ja eri aikojen suunnittelijoita ja heidän tyylejään niin hyvin, että pystyisin aina sijoittamaan maisema-arkkitehtuurikohteen johonkin historialliseen kontekstiin. Tällöin teoksen tulkinta voi jäädä puolitiehen. Toisaalta pidän kuitenkin teoksen aiheuttaman kokemuksen kuvailua tärkeämpänä kuin sen vertailua muihin teoksiin.

Lukemani kritiikit ovat yleensä olleet kohteen kuvailuun  keskittyviä tekstejä. Kirjoittajat pyrkivät yleensä olemaan mahdollisimman objektiivisia, eivätkä kuvaile teoksen heissä aiheuttamaa kokemusta. Maisema-arkkitehtuurikohde on paikan ja suunnitelman synteesi, mutta tämä ei aina välity kritiikkiteksteistä. Toisaalta ihminen kajoaa luontoon jo ihan ilman suunnitelmaakin – hän näkee paikan hyvin pitkälti sellaisena kuin hänen kulttuurinen kontekstinsa sen mahdollistaa.

Odotan innolla kurssilla käytäviä keskusteluja ja teosten analysoimista, sillä keskusteluun varmasti nousevat myös nämä minua askarruttavat kysymykset.

Tavoite 3: “Opiskelija ymmärtää kritiikin merkityksen maisema-arkkitehdin ammatinharjoittamisessa sekä alan kehitysnäkymissä.”

Uskon suurinpiirtein ymmärtäväni kritiikin merkityksen sekä ammatinharjoittamisessa että alan kehitysnäkymissä. Ammatinharjoittamisessa se tarkoittaa rutiinien kyseenalaistamista, kohtuullista itsekritiikkiä ja uusien tuulien haistelua, jotta voi kehittyä ammatissaan. Maisema-arkkitehtuurin ja siihen liittyvien tieteiden kehittymisen nähdään yleisesti olevan ratkaisevaa koko planeetan kehitykselle. Kulttuurimme – eli hyvin pitkälti ihmisen ja luonnon suhteen – on pakko kehittyä uudelle tasolle, jossa ekologiset, sosiaaliset, taloudelliset ja esteettiset tavoitteet eivät ole enää nykyisellä tavalla ristiriidassa. Kulttuuriin tarvittavien muutosten perusteluja voi etsiä mm. ympäristöestetiikasta ja -filosofiasta, kielitieteestä ja kulttuuriantropologiasta. Olemassa olevan tiedon määrä on valtava, ja odotan tältä kurssilta, että oppisin arvioimaan minkälaista ja mitä käsittelevää tietoa voin löytää miltäkin tieteenalalta – esimerkiksi, mitä kaikkea mahtaakaan sisältyä ympäristöfilosofiaan?

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment

Ennakkotehtävä – kohteena Kansalaispuisto

Kuva: Petteri Kantokari

Kuva: Petteri Kantokari

Kansalaistorin väliaikainen puisto sijaitsee Musiikkitalon, Makasiinipuiston, Töölönlahdenkadun, Sanomatalon, Kiasman ja Mannerheimintien rajaamalla alueella, ja on valmistunut vuonna 2011. Väliaikaisuuden syynä on se, että Keskustakirjaston tulo alueelle on ollut tiedossa pitkään, mutta sen toteutus on viipynyt.

Paikka on Helsingin kaupungin ja erityisesti valtion näkökulmasta tärkeä – sen ympäristöön sijoittuvat kulttuuri-instituutioiden ja valtakunnan suurimman sanomalehden pääkonttorin lisäksi demokratian symboli Eduskuntatalo (suora näköyhteys Kansalaistorilta), Kansallismuseo, Finlandiatalo, Postitalo ja Rautatieasema. Venäjän vallan ajasta muistuttaa yksi säilytetty makasiinirakennus. Paikka on hyvin arvolatautunut, ja näin kansalaistoiminnan paikaksi enemmän kuin sopiva. Siellä järjestetäänkin säännöllisesti kansalaistapahtumia, joiden teemoina ovat olleet perusasiat, kuten liikunta, ruoka, kulttuuri ja ihmisoikeudet.

Varsinaisen Kansalaistorin lisäksi yhteinäinen kansalaisten oleskelutila jatkuu Musiikkitalon etelänpuoleisen pihan terasseille, torin pohjoispuolella olevaan Makasiinipuistoon ja Kiasman pihalle. Erityisesti Musiikkitalon etelään päin viettävä terassirinne ja kulmikkaita istutusalueita rajaavat reunakivet ja -muurit ovat kesäisin suosittuja istuskelupaikkoja. Töölönlahden tilapäisen puiston, Kansalaistorin ja siihen liittyvät kevyen liikenteen reitit on suunnitellut Näkymä Oy yhteistyössä Sito Oy:n ja arkkitehtitoimisto APRT:n kanssa.

Kansalaistorilla on pieni, kansalaisten vapaassa käytössä oleva puulava. Alueelle on pyritty luomaan pihamaista tunnelmaa muun muassa puuistutuksin ja penkein. Aukiota reunustava kivinen taso on sopiva istuskeluun ja eväiden syömiseen, ja siitä näkee myös hyvin aukion keskelle.

Kansalaistorista tekee rennon ja viihtyisän tarpeeksi suuri avoin, mutta jäsennelty (rakennusten julkisivujen suuntien ja luonnollisten kulkusuuntien mukaan) tila, näkymät ympäristöön, tietoisuus Töölönlahden (luonnon) läsnäolosta, kaupallisten toimijoiden hillitty läsnäolo ja kevyenliikenteen läpikulku. Tila toimii käytännössä kevyenliikenteen shared space -alueena, koska pyöräilyreitit on merkitty hyvin viitteellisesti.

Nykyinen oleskelukulttuuri on jatkumoa entisen VR:n makasiinialueen ja Kiasman edustan oleskelukulttuurille. Yhtenä suunnittelun ansiona voisi pitää sitä, ettei ole tehty liikaa – paikka on hyvin pelkistetty, “kuin” luotu spontaaniin haltuunottoon. Tämä on varmasti ollut myös tilaajan mieleen, koska kyse on väliaikaisesta ratkaisusta.

Toinen väliaikaisuudesta kertova – joskin kielteisempi asia – lienee huonolaatuisten puuntaimien käyttö istutuksissa. Tämä on harmillista – kyse lienee kuitenkin aika pienistä säästöistä verrattuna kunnon taimien hankkimiseen, ja puut ovat pelkistetyssä kokonaisuudessa oleellinen elementti. Lisäksi Kansalaistori on tilapäisyyden vuoksi asfalttipäällysteinen. Lopullisessa asussaan siitä tulee ilmeisesti luonnonkivipintainen, mikä varmasti tekee sen tunnelmasta kaupunkimaisemman. Skeittaajia tämä muutos voi kyllä harmittaa.

Toivottavasti Keskustakirjasto Oodin käyttöönoton yhteyteen suunniteltu Oodin piha-alueen ja Kansalaistorin yhdistäminen (tai toisistaan rajaaminen) toteutuu luontevasti, ja alueelle mahdollisesti istutettavat uudet puuntaimet ovat paikkaan tarpeeksi suuria ja laadukkaita, sillä puiden symboliarvot – juurtuminen, kasvaminen ja ihmisikää pidempi elinkaari – korostuvat erityisesti juuri tässä paikassa.

Posted by Milja

Uncategorized - Leave a comment