‘Made in Switzerland – Swiss Landscape Architecture in the 20th Century’

Pohdintaa Udo Weilacherin kirjoituksen pohjalta

 

1) Miten seminaarialustuksissa esiintuodut näkökohdat näkyvät (tai eivät näy) Sveitsin modernin maisema-arkkitehtuurin kehityksessä?

It is interesting to note that abroad present-day Swiss landscape architecture does not have the reputation of bearing an alpine-pictorial imprint.”

Nykypäivän sveitsiläinen maisema-arkkitehtuurin ei sanota kantavan mukanaan alppi-kuvaston vaikutteita. Blau und Gelb Landschaftsarchitectenin kohteisiin tutustuttuani olen samaa mieltä Udo Weilacherin kanssa.

“– it has been international developments that have directly and indirectly exerted a lasting influence over Swiss garden and landscape design.”

Kansainväliset kehityskulut ovat muokanneet suorasti ja epäsuorasti sveitsiläistä puutarha- ja maisemasuunnittelua. Suurin käänne Sveitsin maisema-arkkitehtuurissa vaikuttaa tapahtuneen 70- ja 80-luvuilla.

20-luvun puolivälissä, ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Sveitsissä ei lähdetty vielä täysillä abstraktin ja pelkistetyn ”arkkitehtonisen puutarhan” kehittelyyn, vaan palattiin joksikin aikaa funktionaaliseen, mutta luontoa jäljittelevään näyttämölliseen ”kotipuutarhatyyliin”. Thomas Mannin Taikavuori kuvailee ehkä juuri tällaista tilannetta, jossa Sveitsi ikään kuin kutsuu sodan murtamia eurooppalaisia virkistymään ja lepäämään tällaiseen näyttämölliseen keinotodellisuuteen. Puutarhojen ja parantoloiden roolin voi nähdä viihteellisenä, ehkä jopa kaupallisena?

Vähitellen Gustav Ammann yhdisti modernistinen ”arkkitehtoninen puutarhatyylin” ja ”kotipuutarhatyylin” ja avasi puutarhasta näkymiä ympäröivään maisemaan. Tämän voi halutessaan nähdä vertauskuvallisesti. 30-luvulla ”kotimaan tyyli” Heimatstil, vei kuitenkin erävoiton mm. natsien halveksimasta modernismista.

Toisen maailmansodan jälkeen, 40-luvun lopulla modernismi kuitenkin viimein saapui Sveitsiinkin. Siitä seurasi, että maisema-arkkitehtuurin rooli alkoi muuttua puutarhataiteesta kohti holistisempaa ympäristösuunnittelua – toisaalta modernistinen kaupunkirakenne ja sen suunnittelu vaati maisema-arkkitehtien panosta, toisaalta sveitsiläisellä puutarhataiteella oli hieman vaikeuksia omaksua modernistista ”hyvää muotoa”.

Näyttämöllinen puutarhatyyli säilyi kuitenkin Sveitsissä vahvana vielä 50-luvulle asti, jolloin se alkoi kuitenkin kohdata yhä rajumpaa kritiikkiä. Ernst Cramerin Poet’s Garden 1959 oli ensimmäisiä kansainvälisesti noteerattuja sveitsiläisiä maisema-arkkitehtuurikohteita.

60-luvulla Sveitsi kansainvälistyi, ja myös maisema-arkkitehtuuri sai enemmän vaikutteita ulkomailta kuin ennen.  Puutarha- ja maisema-arkkitehtuuri nähtiin yhä enemmän kaupunkisuunnittelun työkaluna, ja puhtaan estetiikan ja muodon arvostus väheni vuosikymmenen loppua kohti. 70-luvulla ekologia ohitti maisema-arkkitehtuurin tavoitteissa estetiikan.

80-luvulla Dieter Kienast kritisoi ”luonnonmukaisen” maisema-arkkitehtuurin keinotekoisuutta ”ekodesignia”, ja sitä, että se perustui epäaitoihin maisemakuviin. Ymmärtääkseni hän kritisoi erityisesti sitä, että ihmisen olemassaolo ja vaikutus on häivytetty näistä maisemakuvista luonnollisuuden nimissä (vaikka ne ovat ihmisten ihmisiä varten luomia), mikä tekee niistä epäaitoja ja luonnottomia. Kritiikki varmasti vahvisti jälleen modernistisempaa, pelkistetympää maisema-arkkitehtuurin tyylisuuntaa.

80-luvulla sveitsiläinen maisema-arkkitehtuuri otti postmodernistisia vaikutteita mm. Barcelonasta. 90-luvulla otettiin vaikutteita mm. Saksan jälkiteollisten alueiden uudelleentulkinnoista, kuten Duisburg-Nord, jossa alueen historia oli hienovaraisesti jätetty näkyviin. 2000-luvun puolella sveitsiläinen maisema-arkkitehtuuri on ollut pelkistettyä ja selkeää.

2) Miten Weilacherin kuvaamat kehityslinjat ilmenevät nykyhetkessä – löydätkö jatkuvuutta menneen ja esittelemäsi maisema-arkkitehdin tuotannon välillä?

Blau und Gelb Landschaftsarchitecten kohteet ovat selkeitä, pelkistettyjä ja käytännöllisiä – pääosa kohteista onkin julkisissa tiloissa, ihmisten arkiympäristössä, kuten koulunpihat ja liikennealueet. Tuntuu, että kohteet ovat tarkkaan punnittuja, erilaisista vaihtoehdoista karsittuja. Linjat ovat geometrisia. Siirtymät ovat pääosin selkeitä ja pinnat rajautuvat tarkasti. Mitä julkisempi paikka on, sen pelkistetympää on maisema-arkkitehtuuri – toisinaan voisi puhua jopa minimalismista. Käytännöllisyys ja kauneus yhdistyvät sujuvasti. Tärkeimmät materiaalit ovat betoni, kivi, vesi, puu ja kasvillisuus.

Kasvillisuus on läsnä, mutta se ei esitä luonnollista – puut on istutettu suoriin riveihin tai ruudukoihin, abstrakteihin sommitelmiin – ne ovat ensisijaisesti muodon ja värin ilmaisukeinoja, ja vasta toissijaisesti luonnon elementtejä. Joillain kasveilla on varmaan lisäksi symboliarvoja, jotka eivät aukene suomalaiselle. Kukkivia puita ja perennoja on käytetty paljon.

Yksityispihoissa on käytetty rikkaampaa kasvilajistoa kuin julkisissa tiloissa. Muutenkaan edes yksityispihoilla ei mikään viittaa kotipuutarhatyyliin.

Leslie Stephenin The Playground of Europen herättämiä ajatuksia

Leslie Stephenin The Playground of Europe tuntui hieman hankalalta lukea rönsyilevän ja rikkaan kielensä takia. Kirjassa Stephen mainitsee (käsittääkseni Rousseaun ajauksena?), että: “He admired the mountains as the barriers which kept luxury from corrupting simplicity of the native — ” ja “the mountains, like the noble savage, are a standing protest against the sophisticated modern taste; they are bare and wild and repulsive, but at any rate they have not taken to wearing wigs and stays and submitted to the conventional taste of the century.” (s. 7) Rousseau näki siis Alpit kunnioitettavan suoraselkäisyyden ja aitouden vertauskuvana. Ajatus vuorista estämässä luksusta pilaamasta alkuperäistä kansaa kuulunee myös Rousseaulle.

Dr. Johnson (joka on ainakin minulle täysin tuntematon henkilö) taas oli kirjoittajan mukaan sitä mieltä, että: “– man is unwillingly acquainted with his own weakness; and meditation shows him how little he can sustain, how little he can perform.” (s. 9) Johnson näki Alppien roolin ihmistä kasvattavana.

Teoria, että ihmiset, jotka eivät pidä goottilaisesta arkkitehtuurista, eivät pidä myöskään Alpeista, tuntui hieman vaikeaselkoiselta. Stephen esittää ajatuksen (kenen?), että Alppien arvostaminen vaatii herkän ja hienostuneen maun. (s. 14) Tästä voisi päätellä, että myös eri aikakausien tyylit ovat vaikuttaneet siihen, milloin Alpit on nähty kiinnostavina tai kauniina.

Kirjoittaja kertoo, miten monet varhaiset Alppien ystävät olivat viehättyneet niiden vieraudesta ja siitä, että niiden maisemassa voisi vielä olla lohikäärmeitä, kääpiöitä ja muita olentoja, joiden olemassaolemattomuutta ei vielä oltu todistettu. Alpeilla uskottiin vielä Newtonin aikaan elävän piruja ja peikkoja. (s. 20) Vähitellen vanhat luonnonjumalat vaihtuivat demoneihin. Tuolloin Alpeissa näyttäisi kiehtoneen mysteeri – niiden erilaisuus ja tutkimattomuus. “Was not this merely expressing in another way the same sense of awe which we describe by calling the mountain itself sublime and beautiful?” (s. 21)

Kircher taas arvosti Alpeissa näkemiään hyötyjä: “– first, they as chains to bind the earth together, or as the bones or a skeleton of the world — secondly, they resist the destructive action of the sea; thirdly, they make rivers — fourthly, they restain the wind and protect plants; and fiftly, they produce mines.” Alppien kauneus oli hänelle vain täydentävä hyöty.

Burnet näki vuoret majesteettisina ilmestyksinä, jotka inspiroivat mieltä ja tunteita. Hän piti niitä myös ikuisuuden kuvana ja merkkinä jumalan suuruudesta – ne symboloivat asioita, jotka olivat ihmisen ymmärrykselle liian suuria. Toisaalta, hän näki vuorten vertautuvan myös raunioihin liitettyyn romantiikkaan. Burnet näki vuoret myös konkreettisena jälkenä tai muistomerkkinä niiden syntyhetkistä, “katastrofista” eli vuorten poimuttumisesta mannerlaattojen muinoin törmätessä toisiinsa. (s. 27)

Lukijana koin, että paikoin kirjoittaja pilkkaa vähän liiankin paljon omaa aikaansa edeltäviä ihmisiä. Hän tuntuu olevan kovin varma siitä, että hän itse ja hänen aikalaisensa näkevät Alpit “oikein”. Lopussa kirjoittaja kuitenkin pohtii mielestäni ansiokkaasti sitä, miksi Alpit on nähty eri aikoina eri tavalla.

Luvun lopussa kirjoittaja itse arvelee, että “me, jotka vietämme vuodesta kymmenen kuukautta “cockney´n” parissa, rakastamme jäljellä olevia raikkaan ilman ja rajaamattomien laitumien leikkikenttiä“. Tämä ei itse asiassa välttämättä eroa kovin paljon monen nykyturistin näkemyksistä. 😉 Kirjoittaja myös arvelee (hyvin vapaasti käännettynä), että vuoren aiempi asema luonnonvoimien majapaikkana on hänen aikanaan muuttunut pikemminkin niiden viimeisiksi linnakkeiksi. Kirjoittaja kuvaa eurooppalaisten suhtautumista Alppeihin aikojen kuluessa: “When science had exorcised the dæmunculi, the mountains were left, like Burnet´s unskinned ruins, bare of imaginary beings, and not yet covered by the complicated network of associations which has been gradually produced by a closer observation of their details. To reproduce the mountains of a hundred and fifty years back, we must begin by emptying our idea of nearly everything which gives them interest.” Alpit olivat siis aluksi mystisten hirviöiden koti, kunnes ne tyhjennettiin merkityksistä, ja sen jälkeen niitä on vähitellen tutkittu, ja ne ovat vähitellen saaneet nykyisiä merkityksiään.

Palapeli nimeltä Sveitsi

SVEITSI – lähtökohtien mahdoton yhtälö -luento toi esiin useita syitä, joiden takia Sveitsin maisema ja kasvillisuus ovat paljon Suomea monipuolisempia. Maannosten ja ilmasto-olojen mosaiikkimaisesta vaihtelusta seuraa pienipiirteisesti vaihteleva ja monimuotoinen kasvillisuus – kasvillisuusvyöhykkeitä on pienen maan alueella todella monta. Jo tässä riittää suomalaiselle maisema-arkkitehtiopiskelijalle sulateltavaa.

Maiseman vertikaalinen ulottuvuus on toinen luennolla esiin tullut Sveitsille erityinen ominaisuus. Sen vaikutus maisemaan, ja varmaankin myös tilakokemukseen, on valtava. Heijastuuko tilakokemus jollain tavalla sveitsiläisten ajatteluun tai kieleen (sveitsin saksa, retoromaani)?

Suomalaiselle maisemalle on epätyypillistä, että on mahdollista nähdä kovin kauas paikkaan, jonne on silti todella vaikea päästä (poikkeuksena tietysti Lappi ja ehkä Kainuu). Mutta Sveitsissä näin on. Vuorten ylärinteille kulkemiseen on rinteiden jyrkkyyden takia tehtävä pitkiä mutkittelevia teitä, jotka myös näkyvät maisemassa. Matkaan kuluu aikaa ja bensiiniä, ja teillä lienee myös jonkinasteinen estevaikutus joidenkin eläinlajien liikkumiseen.

Alppien rinteiden jyrkkyys on myös omiaan lisäämään eroosiota, maanvyöry- ja lumivyöryriskejä, ja jäätiköiden ja roudan sulaessa ne ilmeisesti lisääntyvät entisestään. Tuntuisi, että turismi ei voi olla alueella kestävä elinkeino, ellei sitä rajoiteta tarkasti tietyille alueille ja reiteille. Toisaalta, jos lentomatkailua tulevaisuudessa päätettäisiin rajoittaa, niin turismi vähenisi varmaan myös “itsestään”. Perinteinen karjanhoito varmaan jatkuu, ja auttaa osaltaan eroosion hallinnassa. Metsien määrän lisääminen taas saattaisi ehkä pienentää rinteiltä valuvia vesi- ja lumivirtoja. Pohdiskelin myös, että jos turismi rajotettaisiin vain tietyille alueille, olisiko mahdollista käyttää rinteillä enemmän köysiratoja autoilun sijaan? Tietysti huoltoajo turistikeskuksiin jatkuisi.

Kurssin aloitus

Arkkitehtuuri ja maisema -kurssin osaamistavoitteet kuulostavat todella mielenkiintoisilta. Maisema ja sen vaikutus elinkeinoihin ja rakentamisen tapaan on aihe, jota on aikaisemmilla kursseilla sivuttu mm. maisema-arkkitehtuurin historia -kurssilla, useilla maisema-arkkitehtuurin peruskursseilla sekä Espanjan ja Tanskan ekskursioilla. Aiheen ympäriltä käyty pohdinta on joka kerta ollut mielenkiintoista, myös Suomen eri maisemamaakuntien rakentamisen sijoittumista maiseman eri osiin koskeva pohdinta.

Sekä Tanskan että Espanjan ekskursioilla kiinnostavinta oli pohtia maiseman muodostumisen vaiheiden, maaperän, ilmaston ja muiden elinolosuhteiden erilaisia yhteyksiä alueen elinkeinoihin ja kulttuuriin. Samoja asioita olen pohtinut myös vapaa-ajan matkoillani. En ole opiskellut tai tehnyt töitä ulkomailla. Olen kuitenkin matkustanut Euroopassa jonkun verran, lähinnä kulttuurimatkailua, ja opetellut myös uusia kieliä matkakohteideni mukaan (mm. kreikkaa, viroa ja espanjaa). En koe mitenkään mahdottomaksi muuttaa jossain vaiheessa töihin ulkomaille.

Rakennusmateriaalit, logistiset ja turvallisuusnäkökulmat, elinkeinojen suhde maisemaan ja rakentamiseen ovat ennen teollistumisen aikaa määräytyneet etupäässä maiseman ehdoilla, ja ajattelisin, että paikallinen kulttuuri on syntynyt maiseman ja elinkeinojen pohjalta, yhdessä niiden kanssa.

Viljelyyn, paimentamiseen, kalastukseen ja metsästykseen perustuvat vanhat kulttuurit, jotka ovat syntyneet satojen tai tuhansien vuosien aikana, ovat usein kehittäneet hyvin selkeitä ja vahvoja perinteitä maisemassa elämiseen, esimerkiksi viljelysten kasteluun ja tuholaisten määrän hallitsemiseen. Esimerkiksi brittien tullessa Intiaan, he “uudistivat” riisiviljelmien kastelujärjestelmiä sillä seurauksella, että malariasääskien (ja malariakuolemien) määrä nousi ennennäkemättömäksi. Kyseessä lienee ollut nopea poliittinen päätös, jonka vaikutuksia ei riittävästi arvioitu etukäteen. Ehkä päättäjillä ei ollut Intian olosuhteista tarpeeksi tietoa, eikä paikallisia asukkaitakaan oltu kuultu?

Ilmastonmuutos on ilmiö, jonka edessä vanhat ja uudet elinkeinot ja kulttuurit voivat olla yhtä haavoittuvaisia. Erilaiset kulttuurit varmaankin pystyvät vastaamaan omille alueilleen osuviin muutoksiin hyvin vaihtelevasti — riippuen sekä puhtaasta sattumasta, varautumiseen käytössä olevista resursseista, politiikasta että siitä, löydetäänkö ongelmiin toimivat ratkaisut. Monet kulttuurit voivat kadota kokonaan, jos ilmastonmuutos tuhoaa niiden elinedellytykset. Toiset kulttuurit taas luultavasti pystyvät jollain tasolla sopeutumaan niiden alueita koskeviin muutoksiin. Palapelissä on kuitenkin paljon enemmän muuttuvia tekijöitä kuin eri alueilla tapahtuvat ilmastoon liittyvät muutokset kuten elinkeinojen loppuminen tai veden saastuminen tai loppuminen – oman lisänsä tuovat politiikka, ihmisten liikkuminen sekä niistä mahdollisesti seuraavat asiat kuten epidemiat.

Vanhojen kulttuurien ja niiden elinkeinojen tutkiminen voi olla hyödyllistä myös ilmastonmuutokseen varautumisen takia, sillä niistä voi löytyä nykyaikaankin sovellettavia käyttökelpoisia käytäntöjä. Esimerkiksi nykyisissä luonnonmukaisissa hulevesien hallintakeinoissa voidaan ehkä nähdä sukulaisuutta perinteisille viljelysten kastelumenetelmille? Toisaalta, ihmiskunta myös tekee koko ajan myös uusia keksintöjä — ja jotkut ihmisethän ne perinteiset kastelumenetelmätkin ovat aikoinaan keksineet, kokeilleet ja toimiviksi havainneet.

Luin Elinan blogia, ja konsepti, jossa maisema muokkaa maisemakuvaamme, ja päinvastoin, kuulosti hyvin perustellulta ja kiinnostavalta. Ideaalin maiseman konseptia olisi kuitenkin mukavaa kuulla avattavan hieman tarkemmin, sillä minun on vaikea kuvitella mikä ja millainen ideaalimaisema olisi. Mieleeni pälkähti kokonainen kysymysrypäs: Onko ideaalimaisema välttämättä olemassa (jokaisen ihmisen mielessä)? Koostuuko ideaalimaisema välttämättä nimenomaan mielikuvista muiden maiden maisemista? Voisiko se koostua jostain aivan muusta, vaikkapa lastenhuoneen lattialle levitetyistä leluista tai myttyyn laskostetun kankaan rypyistä? Tai jostain, mitä ei ole (ainakaan vielä) olemassa? Voisiko se koostua vaikkapa vain joukosta muuttujia (esim. materiaalikontrasti, valon ja värien vaihtelevuus, rytmi, jne.) ottamatta kantaa siihen, millaisia arvoja (esim. lasi-niitty, puolivarjo, tasainen rytmi) näille ominaisuuksille annetaan?

UUSIKSI! – kiertotaloutta maisema-arkkitehdeille

Maisemarakentamisen syventävän kurssin osaamistavoitteet: “Opintojakson suoritettuaan opiskelija on perehtynyt johonkin maisemarakentamisen tekniseen erikoiskysymykseen. Opiskelija hahmottaa maisemarakentamisen teknisen tiedon hankintaan, tuottamiseen ja soveltamiseen liittyvät haasteet. Opiskelija tuntee toteutussuunnittelun ja rakentamisen käytäntöjä sekä osaa hankkia, tuottaa ja soveltaa maiseman rakentamiseen liittyvää teknistä tietoa maisema-arkkitehdin työssä.”

Kurssin sisällön kuvaus: “Syventää maisemarakentamisen tekniikan tuntemusta. Vuosittain vaihtelevat aihepiirit. –” Tänä vuonna kurssin yhdistävänä aiheena on kiertotalous, joka on käsitteenä ehkä monimutkaisempi kuin edellisten vuosien aiheet. Materiaalien kierto on helposti hahmotettava asia teoriassa, mutta se miten se käytännössä toimii toimialarajojen yli osana liiketoimintaa, onkin jo hieman hankalammin hahmotettavaa.

Yksi kiertotalouden toteutumisen haasteista on ihmisten käyttäytymismallien (esimerkiksi omistamisen osittainen korvaaminen käyttöoikeudella) muuttaminen. Verotuksen painopisteen siirtäminen kulutukseen kuulostaa tähän tällä hetkellä uskottavimmalta ratkaisulta. Ristiriitaa syntyy esimerkiksi tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta, jossa ollaan siirtymässä ennakoinnista kohti tulipalojen sammuttamista. Tämä saattaa toisaalta olla vain tilapäinen ilmiö.

Vaikka kurssin teemana on teknisyyttä painottava maisema-arkkitehtuurinäkökulma, tekniikka on kuitenkin aina pääasiassa väline (mutta välttämätön sellainen!) saavuttaa erilaisia (usein toisiinsa vahvasti sidottuja) arvoja, kuten kestävyys (taloudellinen, eettinen, sosiaalinen, ympäristön kannalta) tai esteettisyys. Tekniikka vastaa kysymykseen Miten?

Tekniikka on maisema-arkkitehdille välttämätön väline siihen, että suunnitelmista tulee realistisia, ja että ne ylipäänsä on mahdollista toteuttaa. Suunnitteluratkaisujen tulee olla perusteltuja, ja ne pitää pystyä välittämään riittävän yksityiskohtaisesti toteuttajalle. Riittävää yksityiskohtaisuutta vaatii jo suunnitelman hinnan arviointi.

Nuorempana tein muutaman seinämaalauksen parissa hieman erilaisessa prosessissa. Ensimmäinen oli taideoppilaitoksen opiskelijoille suunnattu taidekilpailu, jolla oli rahoitus kaupungilta ja kohteen omistajalta. Kilpailun tarkoituksena oli seinämaalauksen avulla (julkisivuremontin yhteydessä) parantaa opiskelija-asuntokorttelin viihtyisyyttä ja nostaa korttelin imagoa. Sain teoksen suunnittelun ja toteutuksen sisällytettyä osaksi opintojani, ja minulla oli aikaa selvittää materiaalien ominaisuuksia ja mahdollisuuksia käyttää lisäpigmenttejä teollisten maalituotteiden lisänä. Tein itse pienessä mittakaavassa kokeiluja erilaisten tekniikoiden soveltumisesta julkisivumaalien käyttöön. Tekninen aspekti oli toki tässä ohut kuin maalikerros, mutta onnistuin kuitenkin löytämään melko erityistä, lopputulokseen merkittävästi vaikuttanutta tietoa. Seuraavan maalausprojektin tein freelancerina yksityiselle, jolloin oli onni, että minulla oli jo valmiiksi riittävät tekniset tiedot ja taidot teoksen toteuttamiseen.

Käytännön kokeilut ovatkin ehkä se, mihin haluaisin tällä kurssilla ryhtyä. En tosin vielä tiedä mitä kokeilla, mutta ehkä se selviää vähitellen, kun tutustun kurssin kohdealueisiin.

Vuosina 2009-2010 suunnittelin Kehärata-projektille Ympäristötaiteen kaavaa hyvin pitkälti mutu-tuntumalta ja oman taiteellisen osaamiseni pohjalta. Hankin tietoa kyselemällä eri toimijoilta (yksityiset projektissa mukana olevat toimijat, kuntien virkamiehet, museot, paikalliset yhdistykset) ja sovelsin sitä taitojeni mukaan suunnitelman pohjaksi. Teknisen tiedon ja projektikäytäntöjen hallinnan osalta olin hyvin paljon projektin osaavien ja avuliaiden asema-arkkitehtien varassa, mikä sai minut näkemään teknisen osaamisen merkityksen. Projektin kokonaisuuden hahmottamisen vaikeus olikin yksi keskeisiä haasteita tilanteessa, jossa kukin toimija korosti omaa näkökulmaansa.

 

 

Kehitettävää seuraavassa suunnittelutyössä

 

nakyma_iso_koululta_valmis
Näkymä puiston itäiseltä laidalta (koulun edestä) kohti luodetta

 

Nokianpuisto sijaitsee keskellä teollisuus-Vallilaa, kaakkoisrinteessä. Tällä hetkellä se on polkujen halkomaa ruderaattia ja parkkipaikkaa. Puistoon pitää olla helppo pääsy, ja sinne on oltava useita sisäänkäyntejä, jotta siitä tulee matalan kynnyksen kauttakulkupuisto, jossa voi törmätä tuttuihin tai vieraisiin. Puiston pitää täydentää kaupunkirakenne kokonaisuudeksi. Suunnitelmassani puistoon jää kuitenkin muistuma ruderaatista, niitty sekä hitaasti rapautuvat betonimuurit.

liittyminen_ymparistoon_1_1000uusiPuistossa on suunnitelmani mukaan hyvin tarjolla oleva kahvila, eri mittakaavojen oleskelupaikkoja sekä joogakeskus, johon ympäröivistä työpaikoista ja asunnoista voidaan tulla rentoutumaan ja nauttimaan ikkunoista avautuvista näkymistä.

 

istutussuunnitelma

Yleissuunnitelmapohjasta löytyy korjattavaa. Sitä olisi voinut pelkistää, jättää jotain pois, suoristaa joitain kulmia, käyttää tukimuureja oleskelutasojen suoristamiseen ja suoristaa kulkureittien pohjia niin etteivät ne viettäisi liikaa. Portaille olisi jyrkkyyden takia ollut käyttöä muuallakin kuin “takapihalla”. Rakennuksen lähiympäristöön olisi voinut panostaa enemmän, pieniä hassuja virheitä löytyy.

Istutussuunnitelmasta puuttuu puurivi lounaan puoleiselta puiston reunalta jne. pieniä juttuja, jotka kuitenkin oikeassa suunnittelussa olisivat tärkeitä. Skeittikenttää olisi ehkä voinut rajata voimakkaammin erilleen Ensikodista esim lisäämällä puurivin pensasaidan viereen tai korottamalla muuria sillä kohtaa. Parkkipaikkaa olisi voinut laskea ja tasoittaa, ja liittää sen portailla rakennukseen. Toisaalta kai pitäisi olla esteetönkin huoltoreitti? Monia käytännön asioita en ehkä osaa vielä ottaa huomioon, ja ne opin varmaan kantapään kautta.

Lammen ja laiturin muotoa olisi voinut hioa, ja rakennuksen ja muurialueen väli on hieman liian ahdas. Muurialueen sijaintia, muotoa ja kokoa olisi voinut hioa pidempään. Istutusaltaita ei olisi välttämättä tarvinnut yhdistää muuriaiheeseen, vaan ne olisi voinut sijoittaa omaksi kokonaisuudekseen johonkin. Toisaalta – pidän myös siitä, että jotkut asiat puistossa näyttävät satunnaisilta – se ehkä symboloi vapautta? Ehkä tässä vaiheessa jopa tuntuu siltä, että pohja on liian ankara ja teräväkulkainen puiston tunnelmaan nähden. Seuraava vaihe olisi ollut testata, miten suunnitelma toimisi, jos kulkureitit mutkittelisivat alueella pehmeämmin. Silloin varmaan myös rakennuksen muotoa pitäisi tarkistaa.

Yleissuunnitelmapohja olisi voinut olla herkemmän näköinen ja siten sopia paremmin yhteen muun kuvailmaisun kanssa. Se olisi myös ilmaissut silloin selvemmin suunnitelman henkeä. Tässäpä yksi kehitettävä asia seuraavaa suunnittelutyötä varten.

pohja_vari

Näkymäkuvia varten jatkoon ajatuksia: koska näkymien pitää olla silmän tasalta, on tehtävä joko tietokonemalli, jota pystyy tarkastelemaan mistä tahansa pisteestä (koska kameralla ei pääse tarpeeksi lähelle pienoismallia) – tai sitten on kuviteltava miltä puistotilan keskellä näyttää ja miten näkymä avautuu. Tätä aion myös kokeilla jatkossa. 🙂

nakyma_pieni_ilta-aukio
Näkymä puiston länsilaidalta kohti Ensikotia

Kritiikin jälkeen

Tavoitteeni tälle kurssille olivat pysyä aikataulussa ja keskittyä konseptiin ja kokonaisuuteen. Mielestäni  saavutin tavoitteet hyvin – hiomisen varaa toki olisi vielä ollut. Mutta keskeneräisyyteen pitää yrittää tottua, ja pyrkiä tekemään tärkeimmät asiat. Detaljit jäivät kesken, vaikka periaatteessa osaan tehdä ne. Ehkä sitten seuraavalla suunnittelukurssilla ehdin keskittyä niihin enemmän.

leikkaus_b_uusi
Leikkausnäkymä kaakosta luoteeseen, kohti uutta joogakeskusta ja kahvilaa

Toisaalta, vuosi sitten vastaavassa maisema-arkkitehtuurin harjoitustyössä keskityin lähinnä detaljeihin – siihen verrattuna tämä on huima parannus. Kannatti myös vielä viime kevään toteutussuunnitteluvaiheessa nähdä vaivaa ja tehdä maastonmuotoilu kunnolla – se antoi osaamispohjaa tämän vuotiselle työlle. Tajusin myös, että minun työskentelyyni sopii ehdottomasti parhaiten fyysinen työmalli, jota voi muokata helposti. Se on intuitiivinen tapa työskennellä. Ehkä myös pohjan työstäminen kaksiulotteisena helpottuu, kun kokemusta korkeuskäyristä kertyy lisää. Esimerkiksi aukioiden pintoja olisi kannattanut suoristaa käyttämällä tukimuureja.

Sen verran opin jo tämän työn aikana, että suoralta kädeltä voi sanoa, että näin jyrkkään rinteeseen kuin Nokianpuisto on kulkureittien joko kaarreltava reilusti tai sitten on käytettävä portaita – varsinkin, kun vielä lisäsin rinteen jyrkkyyttä nostamalla ylärinteessä olevan rakennuksen lattiatasoa metrillä ylöspäin. 🙂 Jotta rakennus jatkaisi rinnettä, korotin myös kerroskorkeuden viiteen metriin, mikä tekee myös sisätiloista miellyttävämmät.

leikkaus_A
Leikkausnäkymä lounaasta koilliseen, kohti Ensikotia

 

Käyttäjät ja toiminnot

Olen koko ajan pääni sopukoissa miettinyt puistoon eri käyttäjäryhmiä kiinnostavia toimintoja. Pääkäyttäjäryhmät ovat lähitaloissa työskentelevät ihmiset, koulun ja ammattikoulun oppilaat sekä ensikodin vaihtuvat asukkaat. Toiminnot ovat yksinkertaisia, eivät liian määriteltyjä – voit itse päättää, miten muureilla kiipeilet, mitä kasveja kasvatat, missä istut pikniklounaalla, järjestätkö kirpputorin vai puistojumppahetken.

Toimintoja ei myöskään ole osoittelevasti osoitettu tietyille ihmisryhmille, tyyliin: Tässä jumppalaitteet senioreille, tuolla lasten leikkipuisto, tässä nuorison juopottelupaikka, ja keski-ikäisille on varattu tuo kahvila – vaan kukin menee minne haluaa, siihen paikkaan, joka näyttää viihtyisältä. Tämä synnyttää ehkä spontaaneja kohtaamisia. Ks. kuva.

toiminnot_ja_kayttajat_ihan_valmis

 

Työskentely on tuntunut hyvin luontevalta, ja puiston tilaan on ollut helppo eläytyä. Ajattelen, että ihmiset eivät tarvitse hirveän monimutkaisia toimintoja ja vempaimia, jos paikka on kaunis ja hyvin suunniteltu ja kasvit valittu niin, että ne viihtyvät. Tässä muutama fiiliskuva.

Romanttinen laituri lammen rannalla:toiminnot_romantiikka

 

Kaupunkiviljelyä:toiminnot_viljely

 

Picnik-nurmi:toiminnot_picnicYllättäen vaikeimmalta on tuntunut detaljien suunnittelu ja esimerkiksi kulkureittien päällysteiden valinta. Sitä mietin vieläkin, että mikä valinta tukee konseptiani.

 

Konsepti kehittyy

kukkulakaupunki

Kukkulakaupunki on vahva konsepti, ja päätin, että se saa vallata puistosta valtaosan pinta-alallisestikin. Hylkäsin sen takia ajatuksen pääaiheen (kiipeiltävien muurien) keskittämisestä painanteen pohjalle – se jäisi sinne liian piiloon ja jättäisi suuren rinnetilan potentiaalin kokonaan käyttämättä. Juuri rinnettä haluan kukkulakaupunkikonseptissa korostaa.

Hahmottelin kulkureittejä ja eriluonteisia oleskelupaikkoja (päivä ja ilta), ja sijoitin sitten niiden päälle aivan omassa koordinaatistossaan olevan suorakulmaisen ja tarkasti rajautuvan betonimuurialueen. Kiipeiltävien betonimuurien lisäksi alueella on samantyylisiä betonisia istutusaltaita kaupunkiviljelyä varten. Koko puistossa ei ole yhtään aitoja – muureja on, mutta ne on tarkoitettu ylitettäviksi. 😉 Olen käyttänyt lähinnä kasvillisuutta tilan rajaamiseen.

niitty_ja_muurit

Puistotontin “yläpuolella” olevalle tontille suunnittelin jooga-/pilates-/skeittauskeskusta, jonka terassirakennus korostaisi rinnettä jatkamalla sitä ylöspäin. Talosta olisi hyvät näkymät alarinteeseen, ja sen alimmassa kerroksessa toimisi lounaskahvila/-ravintola. Rakennuksen kerrokset ja ikkunat olisivat normaalia huonekorkeutta korkeampia, jotta ne loisivat hieman tehdashallimaisen vaikutelman. Parkkipaikat on piilotettu autotien varteen tontin länsireunaan. Rakennus rajaa ne pois puistoalueen yhteydestä.

pohja_vanha_mv

Hylkäsin perennapenkkiajatuksen, sillä villi niitty sopii sekä ajatuksellisesti, visuaalisesti että toiminnallisesti paremmin betonimuurien väliin. Muurit ovat niin lähellä toisiaan, ettei niiden väliin sovi kasvualustaa ja istutuksia. Niitty antaa vapauden liikkua missä haluaa. Kulkuväylien jakamia muurialueita rytmittää kuitenkin se, että pääkulkureitin pohjois- ja länsipuolella muurien välissä kasvaa maanpeitekasveja, ja etelä- ja itäpuolella niittykasveja (ylärinteessä kuivan niityn, alarinteen painanteessa kostean niityn kasveja).

Alarinteestä katsoen betonimuurit korostavat rinnettä ja niitä näkyy paljon kerralla. Kulkureitit jäävät muurien taa piiloon, ja tätä korostaa se, että kulkureitit on laskettu hieman muuta tasoa alemmaksi, “leikattu” maisemaan.

leikkaus_B_vanhempi

Kulkureittien päihin olen miettinyt päätenäkymiä, mm. kirsikka- ja omenapuita, syreeniaidanteen ja pergolan. Viereisen koulun pihalla kasvaa puumaisia syreenejä, joita suunnittelen myös puiston aidanteeseen.

 

 

Nokianpuisto – ensimmäisiä ajatuksia

Alustava konsepti

Vallilan kattomuodot ovat vaihtelevia, ne muodostavat hienoja kokonaisuuksia ja rytmiä kohtaan, jossa rakennukset osuvat taivaaseen. Nokianpuisto sijaitsee kukkulalla, tavallaan siis myös taivaan rajalla. Rakennukset kasvavat pitkin kallion kylkiä. Kukkula tuo mieleeni turkkilaisen kukkulakaupungin, Mardinin.

Haluan säilyttää puiston painanteena kukkulalla, niin, että se tulee kävelijän näkökenttään yllätyksenä. Ehkä sitä pitää jopa hieman syventää. “Kuoppa” myös estää viereisen Nilsiänkadun autoilun ääniä kuulumasta puistoon. Kuoppaan on kuitenkin näkyvyys ympäröivien talojen ikkunoista.

Painanteen keskellä (joko pohjalla tai pienellä kumpareella) olisi “salaa” parkourin harrastamiseen yllyttäviä muureja, ehkä hieman labyrinttimäisessä sommitelmassa. Idea olisi, että labyrintti näkyy ylhäältä päin “kuopan” reunoilta. Vastaavasti, kun olet hyppimässä muureilla, näet ylöspäin kohoavat “kuopan” rinteet, joilla kasvaa kukkivia perennoja. Kulkuväylinä rinteessä olisivat kivirappuset.

Parkouriin pitää yllyttää salaa, koska oikeasti parkourin harrastamista varten rakennettava tila on vastoin parkourin ideologiaa. Parkourin ideana on nimenomaan hieman anarkistisesti ottaa julkista kaupunkitilaa haltuun fyysisesti. Tämä on eräänlainen kansalaisyhteiskunnan aspekti, sillä parkourin ja vastaavien lajien harrastaminen lisää kiinnostusta kaupunkitilaan ja osallistaa sen käyttäjiä. Salainen tavoitteeni onkin saada Stadin ammattikoululaiset perustamaan oman parkourjoukkueen.

Periaatekuva:

periaate

Materiaaleista ja väreistä

Vallilan teollisuusalueella on tuotettu tärkeitä asioita – mm. silkkiä, hetekoita, lääkkeitä, taidetta ja junia. Nokianpuiston ympäristölle ovat ominaisia robustit, ajan syömät jälkiteolliset materiaalit kuten kuluneet maalipinnat, rappaukset, tiili, betoni, kallio, teräs. Rappioromantiikkaa siis.

Puiston ympäristö on jälkiteollisella tavalla urbaani, ja vieressä on ammattikoulu. Haluaisin rakentaa puistoon tukevia muureja (ja ehkä muita muotoja?) sekä betonista että kivistä. Betonirakenteita voisi osittain maalata. Värit voisivat olla iloisia, mutta “kuluneen” näköisiä, päällekkäin meneviä maalikerroksia. Osa väreistä olisi samoja kuin puistoa ympäröivissä rakennuksissa, mikä sitoisi puistoa ympäristöönsä.

Osa betonimuureista ja muista betonirakenteista voisi mahdollisesti olla kierrätettyjä, puiston maa-aineksen seasta tai alueen teollisuushalleista mahdollisesti löytyviä tarpeettomiksi käyneitä osia. Puistoon sopivien osien valinta pitää tietysti tehdä hyvällä maulla ja turvallisuusnäkökohdat huomioon ottaen.

Puistoon tulisi myös oleskelu-/istuskelupaikka ammattikoululaisia silmällä pitäen. Jos puisto toteutettaisiin oikeasti, he voisivat EHKÄ olla mukana ideoimassa istuskelupaikan kokoa, materiaaleja ja värejä. Näin heidät voisi sitouttaa uuteen puistoon.

Kasvillisuudesta ja kontrasteista

Puistoon voisi tuoda uusia perennoja ja pensaita, kunhan ne ovat lajikkeita, joita Vallilan korttelipihoilla on historiallisesti kasvatettu. Perennoiden lehtien ja kukintojen värit  sekä betonimuurien värit voisi sävyttää yhteen. Materiaaleina ja muotoina hennot ja pitkävartiset perennat loisivat muotokontrastia paksuille ja melko matalille mutta jyhkeille muureille. Pienikukkaiset perennat loisivat pehmeää silkkimäistä pintaa betonimuurien vastapainoksi. Tällaisessa sommitteluharjoituksessa työmalli ja fiiliskuvat ovat varmaan alkuvaiheessa käytännöllisimpiä apuvälineitä.

Puiston kasveja voisi etsiä esimerkiksi perinnekasveista, kuten syreeni, kriikuna, luumupuut, kirsikkapuut sekä perennoista perinnekasvit esim. idänunikko, illakko, kangasajuruoho, kaunokainen, kevätvuohenjuuri, kuusamat, kärhöt, lehtoängelmä, lehtoakileija, malvat, harmaamalvikki, pikkutalvio, preeria-auringonkukka, päivänkakkara, saksankurjenmiekka (Iris germanica ‘Gracchus’), sarviorvokki, suikeroalpi, suopayrtti, tuoksuorvokki, valkonarsissi (Narcissus poëticus), keltapäivänlilja (Hemerocallis lilio asphodelus (flava)) ja rusopäivänlilja (Hemerocallis fulva), vuohenkello, oranssikeltano, etelänruusuruoho, elokuunasteri, parsa, purppuratulikukka, punapäivänkakkara, ketoruusuruoho, keltasauramo.

Kiipeiltävien muurien ja muiden rakenteiden seassa voisi olla tallaamista kestäviä lajeja (tai sitten muurit olisivat painanteen pohjalla vedessä?  ;-D), ja näyttävät korkeat perennapenkit voisivat olla hieman erillään “kukkulakaupungista” – ehkä rinteissä, joista ne näkyvät hyvin keskelle.

Parkourista vielä

Yritin etsiä netistä, millaisissa paikoissa parkouria harrastetaan. Seuraavalla videolla esiteltiin maailman parhaita parkour-paikkoja:

https://www.youtube.com/watch?v=1gKOa3jr58g

  • City of Mardin (Turkey)
  • Miraflores, Lisbon (Portugal)
  • Vauxhall Walls, London (UK)
  • Romolo, Milan (Italy)
  • Venice Beach, California (USA)

Parkouriin kelpaavia rakenteita: aidat, seinät, kaiteet, muurit, betoniset istutusaltaat, portaat, pyykinkuivaustelineet, keinut, kiveykset, leikkivälineet, veistokset, reunakivet, penkit, parvekkeet, pylväät, rakennustelineet, puut, pensasaidat, altaat, hiekka, betoniporsaat, luiskat, laiturit

http://www.jameselliotdesign.com/parkour-academy.php

http://apexmovement.com