”Luonto” tai ”luonto”

Ihmisen suhde luontoon on merkittävä. Luonto on sanana vahva ja se käsittää itseensä paljon asioita, itseasiassa niin paljon että sanan merkitys voi olla monesti harhaanjohtava erilaisissa tapauksissa ja varsinkin tieteenaloissa kuten ekologiassa ja maisema-arkkitehtuurissa. Käsitys siitä, että ovatko ihmiset ja kaikki ihmisten luoma osa luontoa, on vaihdellut ja mielipiteet siitä eriävät edelleen. Keskustelua on ylläpitänyt myös se, että mikä on positiivista luonnolle ja mikä puolestaan taas ei ole. Anne Whiston Spirn väittää artikkelissaan The Authority of Nature, että maisema-arkkitehdit käyttävät suunnitelmissaan sanaa “luonnollinen” ja “ekologinen” perustellakseen, että suunnitelmassa on jotain hyvää ja että se on hyväksi luonnolle. mutta harvoin kuitenkaan antaen käsitystä siitä mitä sana oikeasti merkitsee tilanteessa. Tällainen tapaus voi johtaa väärinkäsityksiin ja siitä erimielisyyksiin, jollaista on ollut jo monen vuosikymmenen ajan.

Luonnon itseisarvottamista

Raymond Williams on antanut luonto sanalle kaksi määritelmää. Luonto on synnynnäinen voima, joka ohjaa maailmaa ja samalla se on aineellinen maailma itsessään. Oli ihminen osa luontoa tai ei niin luonnollisuus ja luonnollinen koetaan nyt puhtaasti yleistettynä positiivisena ja elinvoimaisena asiana. Luonnollinen voi olla kuitenkin myös haitallista ja negatiivista, joka riippuu tietenkin näkökulmasta, esimerkiksi tulivuorenpurkaukset ovat täysin luonnollisia mutta aiheuttavat jyrkän muutoksen paikallisessa biodiversiteetissä ja ekosysteemissä, jopa syrjäyttäen elävän luonnon kokonaan. Toisaalta tietyn ajan jälkeen luonto voi puhjeta uudestaan ja jopa elinvoimaisempana kuin ennen, jolloin tässä tapauksessa aikaisempi tapahtuma on ollutkin positiivinen eikä haitallinen.

Kuollutta luontoa ei nähdä harmonisena, esteettisenä eikä positiivisena, jonka takia kuolleet elementit halutaan usein poistaa näkyvistä. Se ei ole elinvoimaista, koska se on kuollutta, vaikkakin luonnollista. Nykyään kuitenkin esimerkiksi lahopuut nähdään esteettisinä ja hyödyllisinä, mutta siinäkin piilee taustalle niiden tuomat hyödyt biodiversiteetissä eli monimuotoisuudessa ja sitä kautta alueen elinvoimaisuudessa, elollisuudessa ja luonnollisuudessa.

Kulttuurillinen vastapaino

Entisen antroposentrisen eli ihmiskeskeisen ajatuksen vastakohtana ollaan pidetty ympäristönsuojelua, jossa ekosysteemeille, eläimille ja kasveille annetaan enemmän arvoa ja oikeuksia. Ympäristönsuojelussa pyritään vaalimaan luontoa ja edistämään sen vointia. Puolestaan nykyistä ympäristönsuojelua voisi perustella yhtä ihmiskeskeiseksi ajatukseksi, koska teemme sitä sen takia että me ihmiset voimme jatkaa elämistä täällä. Vai teemmekö?

Toisaalta luonnon voi käsittää kulttuurisena rakenteena, jolla ei ole merkitystä ja olemassaoloa ihmiskunnan ulkopuolella. Se on enemmänkin abstraktio, lajitelma ideoita, jonka ihmisten muodostamat kulttuurit ovat saaneet alkuunsa. Eri kulttuurit kokevat ja näkevät luonnon eri tavoin. Luonto käsitteenä voidaan tulkita olevan vain kulttuureissa, joissa koetaan olevan erillään luonnosta. Vastakohta esimerkkinä voidaan pitää alkuperäiskansoja, jotka eivät välttämättä erota luontoa kodistaan eli he eivät koe sitä erillisenä asiana vaan yhtäläisenä ja samanvertaisena. Kulttuurien luontokäsityksen monipuolisuus korostaa entisestään luonnon tärkeyttä ja merkitystä elämässämme. Keskustelu luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta ei saisi siten ikinä loppua.

♥ Jassu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *