Maisema-arkkitehtuuri nyt

Aistimaailmasta käytännöllisyyteen

Maailma muuttuu. Ympäristö muuttuu. Ihmiset muuttuvat. Näin voimme sanoa myös maisema-arkkitehtuurista, joka aikoinaan oli puhdasta tunnepitoista ja esteettistä taidetta. Tämä perustui vanhaan romantiikan tunneperäiseen ajattelutapaan, jossa tunnetilojen luominen, aistien yhdentyminen ja irrationaalinen ajattelu olivat pääroolissa. Tuolloin pyrittiin sulauttaa taide ja luonto kokonaisuudeksi, mutta nykyään mukana suuressa tähtäimessä on ekologinen ja holistinen näkökulma pelkän esteettisyyden ja tunteiden sijaan. Maisema-arkkitehtuuri on edelleenkin paljolti eri aistien, kuten hajun, kuulon ja tunnon, yhdentymää, kuitenkin ottaen osaa nykyajan ongelmiin esimerkiksi ilmastonmuutokseen. Toisaalta jokaisella kohteella on oma tarkoituksensa ja päämääränsä, sillä eihän yksi voi palvella jokaista. Ensimmäinen pitää hulevedet ja vedenpinnan nousun hallinnassaan estäen tulvimista, toinen viilentää aluetta pitämällä kuumat lämpötilat loitolla ja osa taas on monipuolisempia kokonaisuuksia.

Taiteen ja maisema-arkkitehtuurin rajat

Taiteen rajat ovat nykyään erittäin häilyvät, niitä ei käytännössä ole enää ollenkaan. Maisema-arkkitehtuurin taiteellisuuden rajoista ei voi olla samaa mieltä, sillä tietyssä vaiheessa maisema-arkkitehtuuri muuttuu ympäristötaiteeksi. Taidetta ihaillaan ja katsellaan, mutta maisema-arkkitehtuuria koetaan tilana eikä pelkkänä aistien tunnelmuksena. Maisema-arkkitehtuurilla tehdään tiloja, joilla on käyttötarkoitus, ne ovat jotakin varten. Yhteisöllisyys, hyvinvoinnin lisääminen ja oleskelu. Ekologia, ympäristö ja ilmasto. Myös tietyllä tapaa maisema-arkkitehtuuri voi rikkoa rajoja tai enemmänkin kokeellisella tavalla leikitellä esimerkiksi ulkotilan ja sisätilan suhteella.

Ylitsepääsemätön luonto

Ekologian kautta tulee luonnon villiintymis ihanne, jossa luonto pääsee valloilleen valloittamaan ja jatkamaan elämän kiertokulkua. Luontoa ei estä mikään, sillä se on vahva. Kasvillisuus puskee läpi kiven ja kuoleman jälkeen syntyy jotain uutta. Tämä prosessien kulku on tärkeää, ilman sitä kohde olisi sieluton onkalo. Valtaava luonto heijastelee romantiikan rauniomuotoa, joka oli pettymyksen ja menetyksen tyyssija. Toisaalta nykyään raunioituminen ja sen päälle puskeva luonto voidaan kokea eri tavalla, ei pettymyksenä vaan jonkin muun saavutuksena, kauniina elementtinä. Maisema-arkkitehtuurilla tällaista voidaan teettää esimerkiksi yhdistämällä kasvillisuus, maisema ja rakennus. Viherkatoilla, -seinillä ja -julkisivuilla voidaan keinotekoisesti imitoida tätä siten, että raunioitunut ei olekaan rappio vaan ne ovat sulassa sovussa keskenään. Toisinaan arkkitehtuurin tulisi olla useammin vastaanottava osapuoli, joka alistuu maiseman syleilyyn eikä toisin päin.

♥ Jassu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *