Kaikki riippuu rahasta

Tämän viikon aiheena oli maisemarakentaminen kaupunkibyrokratian näkökulmasta, ja tapauskohtaisesti “virkamies juttuja” Helsingin kaupungin puolelta. Kaikkia hankkeita varten kaupunki ja poliittinen johto määrittelee talousarvion eli kuinka paljon mikäkin osa-alueista maksaa ja kuinka paljon niihin on käytettävissä rahaa. Osa-alueita ja niiden hankkeita ovat asuntotuotanto, liikenneinvestoinnit (kuten joukkoliikenne, pyöräily, autoliikenne), elinkeinoelämän kehittämishankkeet, koulutukseen vaaditut hankkeet, peruskorjaushankkeet ja muut alueiden kehittämishankkeet (kuten keskusta-alue, lähiöprojektit). Näistä asuntotuotanto ja liikenneinvestoinnit haukkaavat todella suuren osan rahoituksesta ja niiden takia esimerkiksi puistojen budjettirahoitusta on leikattu. Tämä herättää aika usein keskustelua muillakin kursseilla, ja niin herätti nytkin siitä, että miten valitettavaa on kuinka paljon viheralueet joutuvat antamaan periksi ja väistämään muun rakentamisen tieltä. Keskustelu viheralueiden priorisoimisesta kaupungille päättyy aina raha-asioihin, koska puistot eivät tuota taloudellista etua yhtä paljon kuin asuminen. Toisaalta taas liikennettä verrattaessa viheralueisiin, kaupunki suostuu mielellään rahoittamaan yli 300 miljoonan hankkeen esimerkiksi rakennettaessa siltaa, joka ei palvele välttämättä yhtä paljon ihmisiä kuin samanhintainen keskuspuisto, joka toisi huomattavasti enemmän muita hyötyjä. Erittäin harmillista, ja on jotenkin kädetön olo kun ei voi asialle tehdä mitään, paitsi äänestämällä kuntavaaleissa. Toisaalta en itse koe olevani se oikea henkilö, joka osaisi ottaa härkää sarvista kiinni.

Budjettirahoihin liittyen voisi nostaa vielä yhdeksi esimerkiksi Töölönlahdenpuiston ja Kaisaniemenpuiston tilanteen, joka itseasiassa tuli juuri tutuksi toisellakin kurssilla. Töölönlahdenpuistoon oltiin tehty suunnitelmakilpailu yli 20 vuotta sitten, joka muuttui monta kertaa vuosien aikana ja loppujen lopuksi rahoitusta edelleen lähes puoleen, jolloin alueelle saatiin tehtyä edes juuri ja juuri nurmipinta. Alkuperäinen idea oli todella lennokas ja monipuolinen, siinä Töölönlahdenpuistoon olisi sijoittunut kanava ja paljon erilaisia toimintoja kuten teemapuutarhoja ja tanssipaviljonki. Niihin ei tietenkään ollut varaa, koska erittäin tärkeän ja keskeisen viheralueen rakentamisen sijaan ne käytettiin muuhun. Helsingin kaupunki menetti mielestäni Töölönlahdenpuiston arvokkuuden ja mahdollisuuden siitä mitä siitä olisi voinut tulla, lopputuloksena on sieluton aukko. Tällaisissa tapauksissa ulkopuolisen näkemys alueesta kohdistuu suunnittelijoiden kritisoimiseen, vaikka se ei ole ollut syypäänä lopputulokseen. Kaisaniemenpuisto puolestaan odottaa edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen kunnostusta. Tuleekohan sitä ollenkaan vai meneekö muu rakentaminen taas etusijalle?

Tässä yksi asia purtavaksi lisää: pohdin myös sitä miten nykyään puistoista ja viheralueista halutaan tehdä mahdollisimman helppohoitoisia, jotta resursseja säilyisi. Myöhemmin kaikki puistot alkavat varmaankin näyttämään aivan samanlaisilta, koska erikoisia ja monipuolisia ratkaisuja ei haluta kun niiden elinkaarta ei jakseta ylläpitää – tai siis siihen ei haluta käyttää rahaa. Olen käytännössä samaa mieltä molemmista näkemyksistä, ja tämä pitäisi mielestäni päättää tapauskohtaisesti. Tietynlaiset “hiljaisemmat ja luonnollisemmat” alueet tulisivat olla helppohoitoisia ja jopa sellaisia että ne pärjäävät itsekseen, mutta suuressa kulutuksessa olevilla alueilla tulisi olla joitakin rikkauksia ja haastavampiakin elementtejä ylläpitää. Ne tekisivät kohteesta arvokkaamman ja siten erottuvan joukosta.

♥ Jassu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *