Kurssin lopuksi

Kurssin alussa minulla oli yhtenä oppimistavoitteena löytää itsestäni uusia puolia suunnittelijana ja maisema-arkkitehtina. Sanoisin, että näin kävi. Taideteoreettisen näkökulman löytäminen toi uutta merkitystä tekemiseen. Maisema-arkkitehtoninen ilmaisu on paljon muutakin, kuin vain käytännöllisiä ja visuaalisia valintoja. Maisema-arkkitehtuuri on paljolti esteettisiä valintoja, mutta estetiikka tulee ymmärtää laajemmin, kuin vain visuaalisesti miellyttävien ja idyllisten paikkojen ja näkymien luomisena. Motivoidun asioiden laajemman kontekstin ja niiden pohdinnan kautta, joten tämä kurssi toi minulle uudenlaista mielenkiintoa suunnitella myös taiteellisemmista lähtökohdista.

Kirjoitin aiemmin, että olen ollut kiinnostuneempi maisema-arkkitehtuurin teknisistä ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Sain tällä kurssilla aivan uudenlaista näkökulmaa maisema-arkkitehtuurin teknilliseen puoleen sen kritiikin kautta. Taideteoreettinen näkökulma puolestaan ei osoittautunut olevan kovinkaan kaukana yhteiskunnallisesta keskustelusta, vaan usein osuvan tarkkanäköisesti sen ytimeen paljastaen siitä jotakin olennaista. Kritiikki maisema-arkkitehtuurin peilinä tuntuu nyt vielä tärkeämmältä asialta, kuin kurssin alussa. Kritiikin kautta päästään käsiksi maiseman merkitykseen ja sen keinoihin käsitellä erilaisia inhimilliseen kokemukseen liittyviä asioita. Kritiikillä on potentiaali myös synnyttää uutta ja luoda suuntia koko alalle.

Lukemisen osalta opin nopeammaksi lukijaksi. Tämä ei toki ollut erityisen vaikeaa, koska olen aiemmin lukenut niin toivottoman hitaasti. En enää kääntänyt jokaista sanaa sanakirjan kanssa tai googlannut kaikkia asioita, mihin viitattiin. Tein kuitenkin vielä muistiinpanoja, joihin tiivistin koko tekstin keskeisen sanoman. Luulen, että tämä näkyy myös kirjoituksissani, jotka usein koittavat ottaa jollain tapaa haltuun koko lähdetekstin sisällön. Vaikka tämä oli hidasta, oli huomattavan mukavaa käydä keskusteluja hyvin valmistautuneena. Jatkossa minun kannattaa opetella käymään artikkeleita läpi vieläkin kevyemmin. Aivan pikasilmäily ei tunnu vielä yhtä luontevalta, kuin syvällinen lukeminen muistiinpanoja tehden, mutta olen nyt tietoinen lukemisen eri nopeusvaihtoehdoista. Kannattaa siis mieluummin esimerkiksi silmäillä alan keskeiset julkaisut harvoin ja nopeasti, kuin ei ollenkaan.

Keskusteluissa yritin alussa kuunnella enemmän ja olla enemmän hiljaa. Luulen, että kuuntelussa tosiaan kehityin, ja oli hyvä, että lähdin siitä liikkeelle. Vuorovaikutukseni oli varmaankin parempaa, kuin olisi saattanut olla, koska yritin oikeasti kuunnella ja ymmärtää kaikkia muiden puheenvuoroja. Hiljaa oleminen ei lopulta tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, vaan päädyin jopa hallitsemaan keskusteluja puheenjohtajan roolissa. Onnistuin mielestäni kuitenkin myös antamaan välillä muillekin tilaa ja ainakin välttämään olemasta todella ärsyttävä. On hupaisaa huomata, kuinka aiemmat järjestöelämän puheenjohtajan roolit ovat jääneet jonnekin takaraivoon. Oli myös positiivinen kokemus, ettei tässäkään yhteydessä oppi ole mennyt hukkaan, vaan järjestökentällä kehittyneitä taitoja voi hyödyntää monessa asiassa.

En kurssin alussa pohtinut kirjoittamista ollenkaan. Se tuntui niin itsestään selvältä ajattelun jatkeelta. Se ei silti ollut helppoa. Monimutkaisten sisältöjen ja keskustelujen tiivistäminen lyhyeen omia aineksia lisäten vaati rutkasti keskittymistä. Milloin keskittymistä ei ollut erityisen paljon saatavilla, se vaati hyvin runsaasti aikaa. Deadlinejen tuoma paine oli aivan olennaista vaikeiden ajatusketjujen kokoon puristamisessa. Lopputuloksena on kuitenkin tekstejä, joihin olen tyytyväinen. Osa onnistui paremmin huomioimaan yleisönsä, tuomaan esiin omaperäisiä näkökulmia tai pitämään lukijan mukana loppuun asti. Osasta saattoi tulla vähän raskaampaa ja referaattimaista tekstiä vailla yleisön tuomia erityispiirteitä, mutta silti käsittelevät asiansa hyvässä järjestyksessä. Opin matkan varrella kirjoittamisesta monenlaista, mistä on varmasti vielä jatkossa hyötyä.

Kaiken kaikkiaan kurssi tuntui avaavan minulle uusia maailmoja. Keskeinen tuntemus kurssin alkupuolella oli: ”vau, saako tällainenkin olla?” Se tarkoitti, että ollakseen uskottava, ei ollut pakko olla vain pragmaattinen tai edes looginen. Uskottava ja arvostettu henkilö saattoi olla myös teoreettinen, tunnelmoiva tai assosiatiivinen. Tällaisia omien sisäisten malliemme vaikutusta emme joidenkin kurssikavereideni kanssa olleet edes tiedostaneet. Tämä oli paitsi antoisa kurssi, myös juuri sitä, mitä nyt kaipasin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *