Kehystetty maisema

Taide on joskus kuin hyvä lehtiartikkeli: yksittäinen teos tarjoaa maailmaan uuden näkökulman. Näkökulma voi olla yllättävä ja johtaa parhaimmillaan uusien ajatusten tai tuntemusten syntymiseen kokijassa. Eri taiteenlajeilla on omat keinonsa puhutella ihmistä. Tässä blogikirjoituksessa tulkitaan yhden maalauksen, ympäristötaideteoksen ja maisema-arkkitehtuurikohteen avaamia näkökulmia maisemaan.

Albert Edelfeltin tutkielmassa Porvoosta on kyseinen kaupunki kuvattuna vastarannan Näsinmäeltä[1]. Porvoon tunnistaa mäen päällä olevasta kirkosta ja veden äären punaisista puutaloista. Etualalla on mäntyjä, jotka peittävät suuren osan näkymästä kaupunkiin. Porvoota näkyy männyn takaa vain juuri sen verran, kuin maalari meidän antaa sitä katsoa. Asetelma voi jopa turhauttaa. Ehkä haluaisinkin nähdä Porvoon paremmin, enkä männynrunkoja oksineen. Kun maalausta vertaa ympäristötaiteeseen, korostuu se, kuinka sitä maalauksille tyypillisesti voi katsoa vain yhdestä suunnasta. Aikana, jolloin valokuvaaminen ei vielä ollut arkipäivää, saattoi maalaus Porvoosta todella olla ainoa tapa nähdä Porvoo menemättä sinne. Ja Edelfeltin ketale on peittänyt sen puunkarahkoilla.

Edelfelt

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b1/Albert_Edelfelt_-_Study_for_Porvoo_from_N%C3%A4sinm%C3%A4ki_Hill_-_A_III_1967_-_Finnish_National_Gallery.jpg

En voi olla ajattelematta Jussi Kiven Kaunotaiteellista eräretkeilyopasta, jossa hän naljailee, kuinka männyt ovat kansallisromantiikan aikana olleet maisemamaalausten vakiorekvisiittaa. Dramaattisten ikihonkien osallisuutta Suomalaiseen maisemaan on liioiteltu, vaikka kuuset ja suot olisivat olleet huomattavasti yleisempiä. Kansallismaisema on valikoitunut kokoelma maisemia, jotka ovat aikanaan kelvanneet kansallisikoneiksi.[2] Tavallaan kansallisromantiikka on taulun toinen kehys, jonka kautta sitä katsomme. Haluaisin kuvitella, että tämä maalaus olisi kritiikkiä mäntyjen saamaan rooliin kansallisena symbolina. Edelfelt olisi voinut huomata, kuinka todellinen maisema jää kansallisromanttisten mielikuvien taakse piiloon. Sen symbolina männyt peittäisivät näkymästä jotakin vähemmän kaunista ja kansallismaiseman mielikuvaan kuulumatonta.

Meilahden rannassa sijaitseva Helsinki Arch -veistos tuntuu sopivan paikkaansa täydellisesti. Minua on aina viehättänyt se tapa, jolla veistos rajaa näkymää merelle. Se tuntuu kuin syleilevän merenlahdelle avautuvaa maisemaa. Maalaukseen verrattuna sitä voi kiertää ja koskea. Näköaistin lisäksi voi teosta voi lähestyä muidenkin aistien kautta. Kuten Ossi Naukkarinen toteaa kirjassaan ”Ympäristön taide”, emme voi valita ympäristötaiteen kohtaamista, kun se sijaitsee arjen ympäristössämme. Siksi se ei useinkaan voi olla epämiellyttäviä tunteita herättävä.[3] Tämä veistos onkin hyvin neutraali. Se toisaalta hallitsee ottamaansa tilaa, mutta ei huuda omaa nimeään. Se on lempeä ele maisemassa. Jos siitä ei pidä, voi istuutua penkille sen edessä ja katsella merelle ilman veistoksen visuaalista läsnäoloa.

Bernard_Kirschenbaum_Helsinki_Arch_1983

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ars-n%C3%A4yttelyt

Minut yllätti, ettei teosta alun perin ollut suunniteltu tähän paikkaan. Se oli alun perin osana Ars 83 -näyttelyä ja asennettu Ateneumin eteen [4]. Helsingin Taidemuseon mukaan se edustaa minimalismia, joka puolestaan yritti päästä eroon abstraktin ekspressionismin spontaania emotionaalisuutta korostavasta taideteoriasta. Muodon ja materiaalin tuli olla keskiössä, eikä katsojan ollut tarkoitus liittää teokseen ulkoisesta maailmasta kumpuavia mielleyhtymiä. [5] Onko teoksen siis alun perin ollut tarkoitus olla jollain tapaa itseriittoinen esine, ei maiseman kehys? Vaikka veistoksen oma hahmo onkin kieltämättä voimakas, ei sen suhdetta maisemaan voi olla ottamatta huomioon. Toisaalta taiteilija nimesi teoksensa, toisin kuin monet minimalistit [5]. Teoksen nimen on arveltu viittaavan riemukaareen, joka nyt on kuitenkin käännetty toisin päin ja riisuttu sotilaallisista mielleyhtymistään [5]. Itse näen veistoksen jonkinlaisena lämpimänä hymynä.  Koko kokemusta veistoksesta on vaikea saada mahtumaan valokuvaan. Monesti se näyttäytyykin valokuvassa vain esineenä. Minusta sen olemus voisi välittyä parhaiten panoramakuvana merelle päin.

Helsinki Arch on ruostunutta terästä. Vehreän vihreään maisemaan sijoitettuna sitä alkaa väistämättä verrata jälkiteollisiin maisema-arkkitehtuurikohteisiin. Professori Sinkkilän mukaan ne ovat tietynlaista modernia raunioromantiikkaa[6]. Ne voi ilmeisesti tunnistaa nurmipintojen ja sievien lehtipuiden kehystämistä ruostuneista metallihäkkyröistä. Richard Haagin Gas Works Parkia pidetään tällaisen tyylin aloittajana[6]. Jos ruostetta ei ole ennestään tarpeeksi, voidaan myös lisätä keinotekoisesti ruostutettua terästä, joka tunnetaan cortenina[6]. Yksi tällaisia tyylikeinoja hyödyntävä kaupunkipuisto löytyy Berliinistä Gleisdreieckin aseman läheltä. Park am Gleisdreieck on rakennettu vanhalle ratapihalle, missä villi ja istutettu kasvillisuus, murskeen seasta puskevat rikkaruohot, graffitit, rapistuvat tiilipinnat, urheiluaktiviteetit ja puisen terassin auringonottajat tuntuvat elävän sulassa sovussa.

Berlin_Park_am_Gleisdreieck_und_Gleisdreieck_13.01.2015_17-22-53

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Berlin_Park_am_Gleisdreieck_und_Gleisdreieck_13.01.2015_17-22-53.jpg

Ympäristötaiteella ja maisemalla on paljon yhteistä. Niihin molempiin voi osallistua tilallisesti. Niitä voi haistaa, maistaa, koskea, katsoa ja ainakin koittaa kuunnella. Molemmat ovat alttiita luonnon prosesseille. Ympäristötaideteokset ovat yleensä ulkona ja altistuvat mm. sateelle, tuulelle, säteilylle ja eliöiden aiheuttamalle kulutukselle. Maisema on kuitenkin elossa, ja sen sisällä voi elää. Elämän tapahtumapaikkana se kertoo paljon meistä ja arvoistamme. Park am Gleisdreieckin itäinen osa teki minuun alun perin vaikutuksen suhtautumisellaan ympäristöönsä. Se ei yritä peittää sitä rajaavia rosoisia elementtejä, vaan asettaa ne kauniisti esille. Kaikenlaiset metroon liittyvät metallihäkkyrät ovat näkyvillä ja nousevat näkymien olennaisiksi elementeiksi. Puisto tuntuu hyväksyvältä ja avomieliseltä, kuin Berliini itse. Se suhtautuu suopeasti ympäröivään rosoisuuteen, ei yritä peitellä sitä tai erottua siitä, vaan ottaa ympäröivän elämän sellaisena, kuin se on.

Niin monella tavalla voi katsoa maisemaa, ja taide tarjoaa meille siihen aina vain uusia kehyksiä. Jokaisella taiteenlajilla on omat keinonsa tutkia ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan, vaikka samanlaisiakin ajatuksia voidaan herätellä eri tavoilla. Kehys, jokin tapa käsitellä maisemaa, kenties ihmisen luoma polku metsässä tai vain mökin saunapolkuun liittyvä ajattelutapa, antaa meille lähtökohdan, josta tarkastella ympäristöämme. Näkisimmeköhän maisemaa ollenkaan, jollei joku olisi kehystänyt sitä meitä varten?

Lähteet:

  1. Finnish National Gallery http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+III+1967&lang=en (Luettu 20.3.2018)
  2. Kivi, Jussi (2010) Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Kustannus Oy Taide / Kuvataideakatemia, Helsinki.
  3. Naukkarinen, Ossi (2003) Mutta mistä puhuisi juuri ympäristötaiteen yhteydessä? Ympäristön taide. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu, Helsinki.
  4. Wikipedia: Ars-näyttelyt https://fi.wikipedia.org/wiki/Ars-n%C3%A4yttelyt (Luettu 20.3.2018)
  5. Helsingin Taidemuseo: Helsinki Arch https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/helsinki-arch-bernard-kirschenbaum/ (Luettu 20.2.2018)
  6. Sinkkilä, Jyrki (2018) Luennot Aalto-yliopiston kurssilla Maisema-arkkitehtuurin kritiikki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *