Mikä on luonnon todellinen luonto?

Kaikille meille luonto on jotakin tärkeää.
Olemmeko todella määritelleet, mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa?

Ystäväni oli juuri aloittanut erään luonnonsuojelujärjestön luottamustoimessa ja kutsui tuttujaan eri aloilta kanssaan oluelle keskustelemaan luonnosta. Tarkoituksemme oli selvittää, mitä luonto oikein on. Nyt kun kaverini oli päässyt aivan järjestön toiminnan ytimeen, halusi hän pohtia, mistä luonnonsuojelujärjestöt oikeastaan puhuvat, kun puhuvat luonnosta? Valitettavasti tällä kertaa vain pari maisema-arkkitehtia pääsivät paikalle, mutta keskustelu oli kiinnostava. Myöhemmin yliopistokurssillani pohdittiin samaa kysymystä aiempaan akateemiseen keskusteluun tukeutuen. Tässäkin keskustelussa kaikki olivat maisema-arkkitehtuurin opiskelijoita, mutta kaikki olivat lukeneet keskustelun pohjaksi hieman eri artikkeleita ja toivat siten keskusteluun määrin myös eri alojen näkökulmia. Artikkeleista kävi hyvin ilmi myös se seikka, että keskustelu luonnosta oli ollut olemassa jo paljon ennen, kuin minä ja kaksi kaveriani aikanaan istahdimme Itä-Helsinkiläiseen oluthuoneeseen parantamaan maailmaa.

Kahden kaverini kanssa oluthuoneessa jutustellessamme huomasimme pian, että luonnon käsite hämärtyy kaupungissa. Tuntuu selkeältä, että ympäristöt, kuten metsä, suo ja järvi ovat luonnonympäristöjä. Ne ovat alueita, jotka perus- ja kaavakartoissa merkitään yleensä vihreällä. Ne erottuvat selvästi rakennetuista alueista, jotka on merkitty useimmiten jollakin harmaan tai oranssin sävyllä. Emme tunteneet algoritmeja, joilla alueet on määritelty, mutta olimme huomanneet, että kartan avulla pääsee luontoon melko hyvin kaikissa kaupungeissa. Jos haluamme vieraassa kaupungissa mennä luontoon, katsomme Google Mapsista vihreän alueen ja menemme sinne. Vihreät alueet kartalla ovat siis luontoa, harmaat ja oranssit eivät ole. Puistot erottuvat yleensä vielä erikseen, emmekä olleet varmoja, ovatko ne myös luontoa. Väitän kuitenkin näkeväni ikkunastani luontoa, vaikka se sijaitseekin harmaan alueen sisällä. Kerrostalon ja tien välillä on parin kymmenen metrin kaistale, jossa kasvaa puita, sammalta ja jotakin kenttä- ja pensaskasvillisuutta. Siellä liikkuu joskus oravia, lintuja ja kaikenlaisia ötököitä. Jos olisin asunut koko ikäni kaukana kaupungista metsäisellä alueella, en ehkä hyväksyisi väitettä, että asun luonnon keskellä. Saattaisin nähdä vilkkaan autotien ja vastapäiset rakennukset selvänä merkkinä ei-luonnosta, kaupungista luonnon vastakohtana, kaikista ikkunasta näkyvistä kasveista ja eläimistä huolimatta. Jos taas olisin kotoisin vaikkapa japanilaisesta suurkaupungista, jossa maankäyttö on äärimmäisen tiivistä, saattaisin kokea asuvani monessa osassa Helsinkia aivan metsässä. Keskellä tätä pohdintaa kaverini ja minä tunsimme itsemme kutkuttavalla tavalla hämmentyneiksi. Montako puuta pitää olla, jotta voidaan puhua luonnosta? Savatko puut olla istutettuja? Onko talousmetsä luontoa? Mitä muuta kuin puita pitää luonnossa olla?

Yliopistokurssillani ”Maisema-arkkitehtuurin kritiikki” pääsimme luonnon kanssa uusiin ulottuvuuksiin. Luennon yhteydessä käytävää keskustelua varten kaikki olivat lukeneet artikkelin ”The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture”, jonka on kirjoittanut tunnettu maisema-arkkitehti Anne Winston Spirn. Artikkelissaan Spirn osoittaa kaikille tuttuun ”luonto”-sanaan liittyvän monia yllättäviäkin sudenkuoppia. Luonto on abstraktio, väittää Spirn. Tätä ajatusta purkaakseen täytyy miettiä abstraktion käsitettä. Abstraktina oliona luonnolla ei ole fyysisiä ominaisuuksia ja mieli havaitsee sen abstrahoimalla sen havaituista konkreettisista asioista. Ajatus luonnosta syntyy siis, kun havaitsemme luontoon viittaavia elementtejä. Kuvitellaan että olet luonani kylässä ja katselet ikkunastani puita, sammalta ja lintuja. Jos poistat kuvasta kaikki havaitsemiasi asioita erottavat tekijät, jäljelle jää vain niitä yhdistäviä asioita, tässä tapauksessa jäljelle jää ajatus luonnosta. Mutta entäpä jos olet kanssani eri mieltä, ja mielestäsi muutama puu ei vielä luontoa tee? Silloin kuvaan ei jää sanaa luonto, mutta kenties sana piha tai ryteikkö. Spirn huomauttaa myös, että kulttuurisidonnaisena käsitteenä luonnon merkitys vaihtelee paitsi kulttuurien, myös yksilöiden välillä. Tätä vasten tuntuu luonnolliselta, että jonkun mielestä luonto alkaa heti, kun asfaltti ja nurmikonleikkuu päättyvät. Toinen kokee luonnon vasta kauempana kaupungista.

Puisen baaripöydän ääressä Itä-Helsingissä pohdimme lähiluonnon käsitettä. Se on selvästi lähellä ja kaupungissa, mutta onko se koskaan täysin luonnontilaista? Omien ekologian kurssiemme pohjalta pystyimme sanomaan, että kaupungissa ihminen vaikuttaa flooraan ja faunaan niin monella tavalla, ettei rajaa ihmisen vaikutuksen ja luonnon prosessien välillä pysty täysin vetämään. Vähintään sata metriä metsän reunasta tai virkistysreitiltä ulottuu ns. reunavaikutus, jonka alueella metsän ydinlajit eivät viihdy. Jos kaupungissa halutaan säilyttää metsäekosysteemejä, täytyy ekologisen verkoston olla tarpeeksi kattava ja sisältää riittävästi metsän ydinalueita. Tällöin lajit pääsevät lisääntymään ja liikkumaan metsäläntiltä toiselle. Onko lähiluonto siis kaupungissa tapahtuvia luonnonprosesseja ennemmin, kuin kokoelma yksittäisiä puita, pensaita tai muita kasveja? Mikä on ihmisen osa näissä prosesseissa, kun viimeistään bakteerikantamme kytkee meidätkin osaksi ekosysteemejä? Toisaalta lähiluonto-sanaan liittyvä mielikuva on pikemminkin ihmisen oikeus päästä ulkoilemaan lähellä sijaitsevalle viheralueelle, joka on paikkana enemmän metsä kuin puisto. Lähiluonnon säilyttämisen puolesta puhuvat ekosysteemipalvelut, joista monien olemassaolo on tärkeää juuri ihmisen lähellä. Kukaan tuskin haluaa vettä kellariinsa luonnollisen veden kierron säätelyn kadotessa tai asua tuulitunnelissa, kun puut eivät säätele ilmavirtauksia. Lähiluonnon esteettiset ja virkistyksellisetkin puolet määritellään ekosysteemipalveluiksi, joille on teoriassa mahdollista määritellä hintalappu.

Anne Winstron Spirnin artikkeli löytää tästä pohdinnasta jotain aivan muuta. Spirnin mukaan luonto on kulttuurin peili. Hänen mukaansa se, miten määrittelemme luonnon tai luonnollisuuden, kertoo enemmän meistä itsestämme kuin luonnosta. Tapa puhua luonnosta ja käsittää luonto on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin yliopistokurssillamme olimme keskustelleet siitä, kuinka romantiikan ajan ihmisille luonto ilmensi maailmanhenkeä ja suurta tunnetta, josta koko maailma koostui. Tunnetta korostava romantiikka syntyi vastareaktiona järkeä korostavalle valistukselle, jonka luontokäsitys oli suorastaan mekanistinen. Käytännössä, kun romantiikan ihmiset menivät retkelle luontoon, he eivät yleensä menneet aivan erämaahan vaan jonnekin turvallisempaan paikkaan, kuten ihmisen rakentamaan maisemapuistoon. Siellä he kuitenkin kokivat vahvoja aistihavaintojen ja mielikuvituksen synnyttämiä luontokokemuksia. Tällä kertaa keskustelussamme huomasimme, että me sen sijaan kuvaamme luontoa esimerkiksi prosessein ja ekosysteemipalveluin. Kuvaavatko jo jälkimmäisen sanan osaset ekosysteemi ja palvelu kulttuuriamme jollain tapaa verrattuna romantiikkaan? Ainakin kaikenlaisten asioiden käsitteleminen palveluna vaikuttaa olevan tällä hetkellä muodikasta. Sanavalintana ekosysteemi tuntuu korostavan kaipuutamme pikemminkin valistuksen, kuin romantiikan aikaan. On uskottavaa ja kunnollista, jos asian voi pilkkoa osiin, laskea ja lopulta muuttaa jopa rahasummiksi. Päätöksentekojärjestelmämme huomioi tällaisen tekijän paljon todennäköisemmin.

Maisema-arkkitehtuurin yliedustuksesta huolimatta, taannoisessa pubikeskustelussamme osallistujilla oli hieman eri taustoja. Filosofiaa aiemmin opiskellut kaverini nosti esille luonnon diskurssina. Foucault’n hengessä kaverini mielestä diskurssissa on olennaista, kuinka maailmaa jäsennetään sanojen avulla ja kuka saa määritellä, millaista todellisuutta sanat tuottavat. Tietomme yhteiskuntafilosofiasta riitti käsittämään, että valtaa seuraa aina vastuu. Kenellä siis on valta ja vastuu määritellä, mitä luonto tarkoittaa? Kaverini mielestä siis luonnossa olennaista ei ole se, mitä luonto on, vaan kuka sen saa määritellä. Filosofia tunnistaa luonnon myös argumentaatiovirheessä. Naturalistisen virhepäätelmän mukaan, jonkin asian oikeutus on se, että se on olemassa. Onko luonto siis suojelemisen arvoinen, koska se on olemassa? Onko luonnonmukaista se, mitä luonnossa on? Mitä sitten, kun luonto muuttuu?

Samoja aiheita pohtii Anne Winston Spirn valottaessaan, kuinka käsitystä luonnosta on käytetty määrittämään, mikä on paitsi luonnonmukaista ympäristöä myös luonnollista ihmisten keskuudessa. Yliopistokurssimme keskustelussa luonnosta tuli esiin monia tähän kysymykseen liittyviä tapausesimerkkejä. Yksi luonnollisuuteen liittyvä kysymys on kysymys vieraslajeista. Ainakin itseäni on kehotettu ekologian kurssilla välttämään aggressiivisesti leviäviä vieraslajeja, jotka tutkimusten mukaan valtaamalla alaa tuhoavat paikallisia ekosysteemejä ja siten vähentävät biodiversiteettiä. Kuulostaa vakuuttavilta perusteilta. Keskustelussamme kuitenkin selvisi, että monien kirjoittajien mukaan alkuperäiskasvien suosimiseen liittyy virheellisiä mielikuvia vieraslajien vaarallisuudesta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa luonnonsuojelualueilla saatetaan usein poistaa kaikki ns. vieraslajit, jolloin jää suhteellisen laajoja paljaita alueita ja vain pieniä läiskiä alkuperäiskasveja, joiden on tarkoitus levitä tyhjäksi puhdistetuille aloille. Eräs opiskelija kurssilla oli lukenut artikkelin ”An Evolutionary Perspective on Strengths, Fallacies, and Confusions in the Concept of Native Plants” kirjoittajalta Steven J. Gold. Ammatilataan sosiologi Gold nostaa esiin, kuinka harhaanjohtavasti ajatellaan, että vain alkuperäinen on hyvää, vaikka oikeasti kasvien päätyminen tiettyihin paikkoihin on pitkälti sattumaa. Hänen mukaansa evoluutioteoriaa käytetään hieman väärin, kun ajatellaan, että paikassa olevat kasviyhteisöt ovat syntyneet juuri sinne ja siksi parhaita. Kuitenkin eliöyhteisöjen evoluutiossa kyse on pitkälti juuri sattumalta tiettyihin paikkoihin päätymisestä ja sopeutumisesta. Moni laji on joskus ollut tulokas alueella. Eräs toinen opiskelija oli lukenut artikkelin puutarhataiteen professori Gert Gröningiltä, joka muistuttaa vieraslajeihin liittyvästä pimeämmästä historiasta artikkelissaan ”Ideological Aspects of Nature Garden Concepts in LateTwentieth-Century Germany”. Hänen mukaansa 1900-luvun lopun luontoideologiat esittelevät nature garden -ajattelun uutena. ”Luonnonmukaisissa” puutarhoista kasvit jaetaan toivottuihin kasveihin ja rikkaruohoihin muistamatta, että edellisen kerran samanlainen ideologia vieraslajien kitkemisestä oli voimissaan Natsi-Saksassa. Tähän liittyen kolmas opiskelija vahvisti, että lukemansa perusteella vieraslajeilla todella oli vahva asema natsiajan Saksan luontokäsityksessä. Artikkelissa ”The Nationalization of Nature and the Naturalization of the German Nation: ”Teutonic” Trends in Early Twentieth-Century Landscape Design” maisema-arkkitehdilta Joachim Wolschke-Bulman kerrotaan, kuinka evoluutioteoriasta ammennettiin perusteluja hirmuteoille, jotka kätkeytyivät ”luonnollisuuden” taakse. Kuten Spirnin tekstissä, luontokäsitys toimi kulttuurin peilinä, ja puhdasrotuisuuden tavoite näkyi maisemassa ”vieraslajien” karsastamisena, joka rinnastui muukalaisvihaan myös ihmisten kohdalla.

Esimerkit Natsi-Saksasta tuntuvat ehkä turhan räikeiltä, mutta ne tuovat hyvin esiin, kuinka käsitys luonnosta on kulttuurisidonnainen ja kuinka ”luonnollisuutta” voi käyttää myös väärin. Vaikka huoli ekologisen monimuotoisuuden vähenemisestä on aito, on hyvä tiedostaa moniulotteisen aiheen särmät. Anne Winston Spirn toteaakin artikkelinsa loppupuolella, että tärkeintä ei ole löytää luonnolle määritelmää, vaan tiedostaa käsitteen häilyväisyys ja sen sudenkuopat. Maisema-arkkitehtiopiskelijana on helppo hyväksyä ajatus, ettei luonnolla olekaan yhtä ainoaa ilmenemistapaa tai yhtä ainoaa oikeaa luontosuhdetta. Luonto ehkä pitääkin määritellä erikseen jokaisen suunnitteluprojektin yhteydessä. Se näyttäytyy eri tavalla kapeassa kaupunkitilassa, kuin laajemmalla virkistysalueella, joka kerta paitsi fyysisestä myös kulttuurisesta kontekstistaan riippuen. Tärkeintä on tunnistaa luonto projektissa ja olla ajautumatta argumentaatiovirheisiin. Luontojärjestöt ottavat luontoon kantaa periaatteellisemmin ja joutuvat kenties antamaan luonnolle yleisempiä määritelmiä. Järjestöillä on paitsi valtaa, myös vastuuta luonnosta käsitteenä. Vaikka sanojen määritteleminen on vaarallista, voi vielä vaarallisempaa voi olla jättää keskeisten käsitteiden määrittely tuuliajolle. Luontoa ei käsitteenä ehkä täysin voi kahlita, mutta aina kun se mainitaan, on hyvä tunnistaa, mitä todella tarkoitetaan.

*****

Tehtävänannossa kehotettiin kuvittelemaan, että kirjoitus julkaistaisiin luonnonsuojelujärjestön lehdessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *