Kysymys maisemasta

Useimmiten maisema-arkkitehdit käsittävät tehtäväkseen suunnitella, eivät niinkään osallistua julkiseen keskusteluun koskien kaupunkiympäristöä. Tämä näkyy mediassa hiljaisuutena, jota ei huomaa, ellei sitä osaa etsiä. Maisemaan jollain tapaa liittyviä kysymyksiä käsitellään usein esimerkiksi paikallislehdissä, mutta maisema-arkkitehtien poissaolo keskustelusta näkyy rivien väliin jäävänä tilana. Esimerkkinä poikkeuksesta hiljaisuuteen toimivat tässä kirjoituksessa käsiteltävät kolme artikkelia, jotka ottavat kantaa pääkaupunkiseudun maiseman ajankohtaisiin kysymyksiin. Jokainen niistä pyrkii vaikuttamaan ajankohtaiseen aiheeseen houkutelleen lukijaa puolelleen hieman eri keinoin. Samalla aukeaa ikkuna pohtia laajemmin maisema-arkkitehtuurista käytävää julkista keskustelua.

Yksi julkisen keskustelun foorumeista ovat museot. Pienenä alana Suomessa maisema-arkkitehtuuri jakaa yleensä fooruminsa luontevasti arkkitehtuurin kanssa. Museomaailmassa tämä tarkoittaa arkkitehtuurimuseota. Nykyinen Aalto-yliopiston maiseman suunnittelun ja rakentamisen professori Jyrki Sinkkilä piti vuonna 2001 museolla alustuksen otsikolla ”Puiston puolikkaat”, jossa hän käsittelee Töölönlahden ajankohtaista tilaa. Hän osallistui keskusteluun uudestaan vuonna 2008 kirjoituksellaan ”Töölönlahden tulevaisuus”. Tällä kertaa foorumina toimi alan ammattijulkaisu Arkkitehti-lehti. Molemmat kirjoitukset varoittavat puiston suunnittelun ja rakentamisen viivästymisen vaaroista. Kolmas ja kenties harvinaisin julkisen maisema-arkkitehtuurin foorumi ovat sanomalehdet. Vuonna 2009 paikallislehti Länsiväylässä julkaistiin yleisökirjoitus nimellä ”Liikennejärjestelyt leimuniityllä – uhka vai mahdollisuus?”. Siinä kirjoittajia ovat Riikka Nikula, Aino Niskanen ja Jyrki Sinkkilä. Artikkeli ottaa kantaa ja tarjoaa ratkaisuja Leimuniitylle aikanaan suunniteltuun parkkiluolan sisäänajoon, joka uhkasi tuhota Jussi Jänneksen suunnitteleman maailmankuulun maisemakokonaisuuden.

Maisema-arkkitehtuurikeskustelussa on olennaista tuntea yleisönsä. Kaikissa mainituissa artikkeleissa pyritään vaikuttamaan lukijaan klassisin retorisin keinoin, jotka painottuvat hieman eri tavalla yleisöstään riippuen. ”Puiston puolikkaat” -alustus on kirjoitettu maallikkoyleisölle. Kirjoittaja ottaa itselleen kaksoisroolin toisaalta paikallisena asukkaana kokien ja tuntien maisemaa, toisaalta kaupunkikehityksen realiteetit tiedostavana ammattilaisena. Kirjoitus on laadittu aikana, jolloin makasiinit olivat vielä olemassa ja ratapiha rehotti joutomaana.  Sinkkilä toisaalta viehättyy ratapihan rosoisuudesta ja Töölönlahdesta juuri sellaisena kuin se silloin oli. Toisaalta hän varoittaa Kaisaniemenpuiston kokemasta kohtalosta, missä liikenne ja rakentaminen pala kerrallaan näivettivät aiemman arvokkaan puistokokonaisuuden. Kirjoitus käyttää taitavasti hyväkseen erityisesti pathosta. Se saattelee yleisönsä kuin kädestä pitäen paikallisasukkaan kokemuksen kautta ammattilaisnäkökulman puolelle. Ethoksen elementti yhdistyy pathokseen siinä, kuinka Sinkkilä onnistuu välttämään ammattilaisnäkökulmaan helposti liittyvän torjuntareaktion. Suunnittelun ammattilaiset koetaan helposti paikallisnäkökulmasta kylminä ja ulkopuolisina toimijoina, jotka eivät ymmärrä paikan hienoutta ja tärkeyttä asukkaille. Lopussa yleisö on vastaanottavainen logokselle. Mikäli puistolle ei pian vahvisteta kaavaa ja laadita kokonaissuunnitelmaa, rakentaminen ja liikenne nakertavat sen pikkuhiljaa olemattomiin. Tärkeää on myös, että retoristen keinojen tunnistamisesta huolimatta Sinkkilän tekstistä välittyy aito huolestuminen.

Sinkkilän toinen kirjoitus ”Töölönlahden tulevaisuus” on ammattiyleisölle kirjoitettu kritiikkikirjoitus voimassa olevalle puistosuunnitelmalle. Sen ilmestymisajankohtana makasiinit olivat jo palaneet, mutta radanvarren rakennuksia ei vielä ole. Tekstissä esitellään ajankohtaista tilannetta ja arvioidaan suunnitelman onnistumista. Logos dominoi ammattilaisille suunnattua tekstiä. Ethos täytyy rakentaa asiantuntemuksella ja sopivalla kriittisyydellä Tälläkään kertaa enimmäkseen arkkitehdeistä koostuva yleisö ei ole valmiiksi kirjoittajan kannalla, joskin sallii suoraan aiheeseen menemisen. Liiallinen pathoksen käyttö voisi viedä uskottavuuden. Tyypillisesti pienyrityksessä työskentelevän arkkitehtilukijan tunteita kosketellaan selkeimmin mainitsemalla pienten toimistojen ahdinko kunnallistekniikan rattaissa. Kun lukijalle on esitelty puistosuunnittelun taustat ja onnistumiset, voidaan lopussa esittää myös sen heikkoudet. Sinkkilä ei pidä puiston eteläosaa onnistuneena, vaan toivoo siitä muutakin kuin luotaantyöntävää aukkoa. Artikkelin toissijaiseksi tavoitteeksi voidaan ajatella maisema-arkkitehtuurin arvon nostaminen. Kirjoittamalla Arkkitehti-lehteen arvostelun puistosuunnitelmasta, Sinkkilä nostaa sen rakennusten rinnalle yhtä tärkeään asemaan. Puiston tärkeyttä ei erikseen puolustella, vaan siitä puhutaan asiantuntevasti ja itsestään selvästi tärkeimpänä osana Töölönlahden kaupunkitilaa.

Espoolaisessa paikallislehti Länsiväylässä julkaistu ”Liikennejärjestelyt Leimuniityllä – uhka vai mahdollisuus?” on retorisilta keinoiltaan monipuolisin ja kylläin. Syynä lienee se, että tekstin kirvoittanut uhka on kolmesta kaikkein groteskein. Tapiolan keskustan alle sittemmin rakennetun parkkiluolan sisäänajoluiska uhkasi jyrätä Leimuniityn kuvioistutukset alleen pilaten siten maisemakokonaisuuden kohokohdan. Kirjoitus pyrkii taivuttamaan yleisen mielipiteen, poliitikot ja virkamiehet luopumaan liikennehankkeesta kokonaan tai vähintään yhteensovittamaan liikenteen ja maiseman toisiinsa veistoksellisena kokonaisuutena alkuperäisessä hengessä. Kirjoituksessa edellisiin verrattuna on erityinen annos ethosta. Kirjoittajien asiantuntijatittelit eivät voi jäädä lukijalta huomaamatta. Kirjoittajat nostavat Leimuniityn statusta kertomalla sen lukeutuvan Ympäristöministeriön määrittämiin kansallismaisemiin, valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin ja sen olevan julkaistu teoksessa Oxford Companion to the Gardens samalla sivulla Taj Mahalin kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, että kyse on jostakin tärkeästä, kun sen yhteydessä mainitaan Oxford ja Taj Mahal. Myös pathosta käytetään artikkelissa runsaasti. Voimakkaissa sanankäänteissä on suurta vahinkoa, tuhoa, hukkaamista, uljautta, tympeyttä ja hapuilevaa yritelmää. Tapiolan ylpeyteen, vanhoihin mäntyihin kerrotaan kohdistuvan teknisiä uhkia pohjaveden muutosten myötä. Espoossa autoiluun helposti liittyvät tunnelatausansat vältetään kertomalla, että alkuperäinen maisema oli suunniteltu nimenomaan autoja varten, eivätkä liikenne ja maisema ole tässäkään tapauksessa aidosti vastakkain. Kirjoittajat koskettelevat hienosti espoolaisten paikallisylpeyttä, mutta eivät jätä asiaa siihen. Kansainvälisesti tunnustettuna maisema-arkkitehtuurikohteena Leimuniitty myös herättelee kansallistunnetta ”Suomi maailmankartalle”-hengessä. Kirjoituksen vaikuttavuus piilee siinä, että ethosta ja pathosta rakentavat lauseet voidaan lukea uskottavasti myös logoksena. Kenties päättävät virkamiehet lopulta laskivat yhteen selvät todisteet kulttuurisesta arvosta, sillä he mitä ilmeisimmin tarttuivat tekstissä ehdotettuihin keinoihin säilyttää maisemakokonaisuus. Logos ehkä johti lopulliseen päätökseen, mutta ethos ja pathos saivat heidät pysähtymään.

Helsingin Sanomat ei aikanaan julkaissut kirjoitusta Leimuniitystä. Länsiväylä sen sijaan tarttui siihen. Edellä mainituilla foorumeilla, Arkkitehtuurimuseossa, Arkkitehti-lehdessä ja sanoma- tai paikallislehdissä maisema-arkkitehtuuria käsitellään harvoin. Edellinen maininta maisema-arkkitehtuurista tapahtuman yhteydessä ajoittuu Arkkitehtuurimuseon verkkosivujen menneiden tapahtumien listauksessa vuodelle 2015. Arkkitehti-lehdessä kirjoitettiin maisema-arkkitehtuurista näköislehtiarkiston perusteella viimeksi vuoden 2016 lopulla maisemaa käsittelevässä erikoisnumerossa. Sanalla ”maisema” viimeisin hakuosuma Länsiväylässä on joulukuulta 2017, missä käsitellään Suomeen liittyviä mielikuvia. Helsingin Sanomat sen sijaan mainitsi maisema-arkkitehtuurin viimeksi tällä viikolla. Onkin kiinnostavaa seurata, mitä Helsingin Sanomat kirjoittaa maisemasta ja mitä ei.

Viimeisen viikon aikana maisemaa on sivuttu Helsingin Sanomissa useasti. Kaupunki-sivuilla on käsitelty Helsingin hyppyrimäkiä, Soukanniemen kaavaa, Käpylän omakotialueiden tiivistämistä, koko kaupungin tiivistämistä, Rautatieaseman pyöräilysiltaa, Pukinmäen rauhoitettua puuta ja Uunisaaren pelastamista. Varsinainen maininta maisema-arkkitehtuurista oli Tikkurilankosken padon purkamisen yhteydessä. Vaikka artikkelit selvästi liittyvät maisema-arkkitehtuuriin, maiseman näkökulma yleensä loistaa poissaolollaan. Käpylän tiivistämisen ja Soukanniemen kaavan yhteydessä keskitytään lähinnä sääntöihin, prosesseihin ja kaavatekniikkaan. Käpylän yhteydessä mainitaan näkymät, vehreys, ympäristön kunnioittaminen ja taustoituksessa mainitaan jopa puutarhakaupunki. Kuitenkin tulevaisuudesta puhuttaessa ei kuvailla miljöötä ja sen muutosta, vaan puhutaan vain asuntopulasta, innovaatioista ja tiivistämisestä. Kuten usein kaikki muukin ulkotila kaupungissa, Käpylälle tyypilliset vehreät pihat näyttäytyvät vain joustavana vihreänä tilana, jota täyttää sekalainen joukko vihermassaa, ja joka pitäisi siirtää hukkakäytöstä yhteiskunnan palvelukseen. Helsingin hyppyrimäkien kohdalla maisema-arkkitehtilukijaa saattaa jopa huvittaa tapa, jolla hyppyrimäkien kuvaillaan vain mystisesti ”jääneen” maisemaan. Rauniot ovat, kuin sattuman kaupalla nähtävissä maisemassa ilman, että kukaan olisi sitä tietoisesti suunnitellut tai jatkuvalla maiseman hoidolla estäisi niiden pusikoitumisen. Sattumaa lienee sekin, jos koirapuiston ja skeittipuiston väliin jäänyt entinen alastulorinne on nyt pulkkamäki. Toimittajat osaavatkin usein taitavasti kuvailla maiseman synnyttämää vaikutelmaa, mutta maisema-arkkitehti tunnistaa elementit, joista vaikutelma koostuu.

Maisema-arkkitehtina voisi nopeasti ajatella maisema-arkkitehtuuripuheen puutoksen johtuvan maisema-arkkitehtuurin laiminlyönnistä: Arkkitehtuurimuseo ja Arkkitehti-lehti vain eivät osaa arvostaa alaamme. Helsingin Sanomien toimittajat nyt vain ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä, että kysymys on maisemasta. Hetken mietittyään voi kuitenkin kysyä, kenen tehtävä oikeastaan olisi kirjoittaa maisema-arkkitehtuurista ja keillä olisi siihen parhaat edellytykset. Kuka voisi jakaa tietoa maisemasta? Entä kuka kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *