Onko maisemalla merkitystä?

Mitä maisema merkitsee sinulle? Kenties mielenrauhaa kauas merelle tuijotellessasi. Kenties kotikulmiesi muistoja aidanpielessä kasvavan voikukan muodossa. Ehkäpä synkän kuusikon kohdalla sinut valtaa suloinen melankolia, ja hautausmaan surukuuset saavat sinut suorastaan itkemään. Jos vierailet ranskalaistyyppisessä muotopuutarhassa, saatat intoutua ajattelemaan ihmisen valtaa muovata luonnosta kauniita kuvioita. Kuten sinäkin teet, on maisemalle kautta aikain annettu erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi renessanssin ihmisille puutarhat olivat täynnä symboleita ja tarinoita, joita sivistynyt yläluokka pystyi lukemaan kuin teatteriesitystä.

Otamme yleensä itsestään selvänä, että ympäristömme tulee olla käytännöllinen ja viihtyisä. Sillä on monia toimintoja, joita siltä edellytetään esteettisen ulkoasunsa lisäksi. Pitäisikö maiseman kuitenkin merkitä enemmän? Monet tunnistavat, että esimerkiksi perinnemaisemat viestivät meille paikan historiasta ja aikansa kulttuurista. Voiko maisema-arkkitehtuuri muun taiteen tapaan haastaa meitä älyllisesti, kyseenalaistaa aikaamme tai kertoa laajempaa tarinaa? Vai onko oikeastaan aivan hupsu ajatus, että erilaisten kasvien, maanmuotojen, kivien ja muiden maisemaelementtien kokoonpano olisi yhtään sen enempää kuin osiensa summa?

Keskustelua siitä, tulisiko maiseman merkitä jotakin, on käyty jo parin vuosikymmenen ajan, ja siihen on osallistunut lukuisia eri kirjoittajia alan kentältä. Tunnettu maisema-arkkitehtuurikriitikko Mark Treib pohtii kirjoituksessaan ”Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture”, pitäisikö maisemalla olla erityinen arkikokemusta syvempi merkitys. Hänen mukaansa maisema-arkkitehtuurin historiassa on ollut erilaisia tapoja suhtautua merkitykseen. 60- ja 70-lukujen hallitseva suuntaus oli korostaa maiseman perinpohjaista ekologisteknillistä analyysiä. Suunnittelijan tuli analysoida taso kerrallaan maaperää, kasvillisuutta, kulttuuritekijöitä ja niin edelleen, kunnes pystyi johtamaan tästä paikkaan mahdollisimman hyvin sopivan suunnitelman. Analyysi ei kuitenkaan vielä luo muotoa. Yksinkertaistaen Treib sanoo, että vastareaktiona tälle lähestymistavalle alettiin maisemalta uudestaan odottaa jotain syvempää.

Treib luokittelee kuusi erilaista tapaa, joilla maiseman merkitys yleensä ilmenee. Ensimmäinen yleinen tapa on ammentaa muinaismystiikkaa Stonehengelta ja sen hengenheimolaisilta tavoitteena luoda ikiaikaista sanomaa henkivä maisema. Ajattelutapaan sisältyy, että jos jokin on ollut merkityksellistä jo kivikaudella, on se merkityksellistä vielä nyt ja tulevaisuudessakin. Toinen yleinen tapa on etsiä paikan henkeä, ”genious locia”. Tämä tapahtuu eläytymällä paikkaan ja korostamalla sille ominaisia asioita. Kolmas merkityksen kategoria on ajan henki, ”zeitgeist”. Maisemalla koetetaan kuvata juuri niitä teemoja, jotka tietylle ajalle ovat olennaisia. Tällaisia teemoja voisivat olla esimerkiksi ihmisen suhde luontoon, ympäristön pilaantuminen, kulutusjuhlat, sodan uhka tai romanttinen eskapismi. Neljäntenä Treib mainitsee vernakulaariset maisemat, jotka ammentavat jostakin tietystä paikalliskulttuurista suorastaan mauttomalla ja rahvaanomaisella tavalla. Tätä lähestymistapaa on käyttänyt esimerkiksi maisema-arkkitehtuurin supertähti Martha Schwartz kommentoidessaan geenimanipulaatiota pähkähullulla kattopuutarhallaan. Viides merkityksen ilmenemisen tapa, didaktinen maisema on sukua paikan hengelle. Siinä ajatellaan, että fyysisten muotojen tulisi kertoa paikan historian luonnollisesta kehityksestä. Maiseman tulisi suorastaan opettaa meille se, mitä paikan henki haluaa kertoa.

Jonkinlaisena antimerkityksellisenä maisemana Treib luokittelee niin sanotut teemapuistot. Kun suunnittelija on vain valinnut jonkin tyylin, muodon tai värin ilman syvempää ajatusta, syntyy Disney Worldin kaltainen teemapuisto ilman merkitystä ja kontekstia. Vaikka teemapuisto kuulostaa Treibin tekstissä suorastaan haukkumasanalta, voi tälle listalle päästä arvostettukin kohde. Pariisissa sijaitseva tunnettu puisto Parc André Citroën on Treibin mukaan juurikin teemapuisto. Se on tyylikäs viivojen ja suorakulmioiden sommitelma – vailla sen suurempaa merkitystä. Tämä kuulostaa pahalta, mutta kuten muistamme, Treib ei oikeastaan ole aivan varma, onko maisemalla pakko olla merkitystä. Tässä kohtaa hän alkaa puhua nautinnosta, jolla ei tarkoita pelkästään positiivisia kokemuksia, vaan kaikenlaista mielenliikutusta. Hän pohtii, ettei maiseman synnyttämien aistihavaintojen välttämättä tarvitse pyrkiä synnyttämään jotakin älyllistä reaktiota. Aistien tyydyttäminen ja niiden aikaansaamat tuntemukset itsessään voivat olla päämäärä. Kun jokin paikka on nautittava, se voi myös hiljalleen ansaita merkityksensä, kuten kunnioituskin pitää ansaita. Treib on lopulta sitä mieltä, ettei merkitys ole jotain mitä suunnittelija voi antaa, vaan kohteen täytyy itse ansaita merkityksensä käyttäjän sille antaman arvon kautta.

Treibin tekstin pohjalta oman vastineensa kirjoittanut Jane Gillette ottaa kantaa merkityksen nousuun tekstissään ”Can Gardens Mean?”. Hän on Treibia asteen radikaalimpi, eikä ole ollenkaan vakuuttunut, että maisemalla ylipäänsä voi olla merkitystä. Gilletten mukaan maiseman merkitys ei ole itse maisemassa, vaan ainoastaan suunnittelijan tai katsojan päässä. Jos suunnittelija todella haluaisi välittää merkityksiä, hänen kannattaisi valita jokin muu media kuin maisema. Hän näkee merkityksen etsimisen perimmäisten syiden olevan oikeastaan ajatusvirheitä, kuten että taitavan työskentelyn ja merkityksen yhdistämisestä syntyisi automaattisesti taidetta (craft + meaning = art). Koska maisema-arkkitehtuuri luokittelee itsensä taidealaksi, on merkitysten luomisesta syntynyt myös jonkinlainen valheellinen traditio. Tai, hän pohtii, ehkäpä maisema-arkkitehdit tekevät aina perässä sitä, mitä arkkitehdit tekevät edellä: koska arkkitehdit rakentavat töilleen erilaisia merkityksiä, maisema-arkkitehditkin haluavat tehdä niin. Kenties maisema-arkkitehteja oikeasti vain nolottaa tehdä pelkästään kauniita käyttäjän nautintoon tähtääviä kohteita ja heidän itsetuntonsa vaatii työlle suurempaa merkitystä.

Ajatellaanpa zen-puutarhoja, japanilaisia kivipuutarhoja. Monet vierailevat lomamatkallaan ihastelemassa niiden askeettista kauneutta, mutta harvalle välittyy niille tarkoitettu syvempi merkitys. Ne ovat vain kiviä, hiekkaa ja muurein rajattu tila. Gilletten mukaan ne eivät todella ole mitään sen enempää. Treib ei ole aivan näin ehdoton, mutta huomioi jaetun kielen roolin merkitysten välittäjänä. Jos suunnittelijan ja katsojan välillä ei ole yhteistä merkkijärjestelmää, merkitykset eivät välity. Treibin ajatuksia mukaillen samoin käy, kun nykyajan ihminen kävelee renessanssipuutarhassa. Oikeasti monivivahteisia sanomia sisältävät maisemat näyttäytyvät vain viehättävinä paikkoina, joissa on vähän ylikasvaneita puita ja kummallisia patsaita. Jos hänellä kuitenkin olisi kaikki renessanssi-ihmisen kulttuuritieto, puutarha puhuisi hänelle. Gilletten kirjoituksen hengessä renessanssipuutarha todella on pelkkä hapertuneiden patsaiden, terassointien, sypressipuiden ja muun kasvillisuuden kimara – ei sen enempää.

Katsotaanpa vielä tarkemmin Treibin ajatusta nautinnosta. Treibin mukaan nautinto on jollain tapaa universaalia, koska fyysiset kokemukset ovat kaikille samoja. Nautinnosta Treib sanoo, että maiseman tulee puhutella aisteja monipuolisesti, ei pelkästään puhua järjellemme aistien kautta. Merkityksen tarkka välittyminen ei tunnu siis Treibille niin tärkeältä. Tässä kohtaa tuntuu luontevalta verrata Treibin ajatuksia taiteen filosofian kiintotähteen, Monroe Beardsleyn ajatuksiin estetiikasta. Beardsleyn mukaan kohteen esteettinen arvo näkyy sen tuottamien esteettisten elämysten moninaisuutena. Esimerkiksi Mies van der Rohen kuuluisaa Barcelonan paviljonkia voidaan pitää esteettisesti mittaamattoman arvokkaana, koska se synnyttää aina vain uusia ja uusia tulkintoja ja merkityksiä. Ehkäpä ei siis ole olennaista, että suunnittelijan aikoma tarkka merkitys välittyy käyttäjälle. Kenties tärkeintä on, että merkityksiä ylipäänsä syntyy. Gillettekin saattaisi hyväksyä ajatuksen, että merkitykset voivat olla vain katsojan päässä, mutta maisema laukaisee ne liikkeelle. Suunnittelijan tehtävä onkin siis luoda jännitteitä ja dramatiikkaa tai muuten mielenkiintoa herättävä maisema, joka kiinnostaa katsojaa ja saa hänet luomaan tulkintoja.

Ehkäpä merkityksellisin maisema onkin monitulkintaisin musteläikkätesti: mitä sinä näet tässä? Onko maisemalla merkitystä? Keskustelu jatkuu, eikä loppua vielä näy.

*****

Silläkin riskillä, että vaikutan vähän hupsulta, julkaisen kirjoittamisen ohessa syntyneet kaksi visuaalista vaikutelmaa oheisteksteineen. Nämä eivät ole välttämättä mielipiteitäni, mutta kärjistävät joitakin kurssilla esiintyneitä aiheita.

fullsizeoutput_6b7f

Merkitysten maailma kätkeytyy heiltä, joilta puuttuu avaimet symbolien arvoituksiin. Silti puistossa on leppoisaa kauniina kesäpäivänä. Taustalla maisema huutaa merkitystään. Kuuleeko kukaan?

fullsizeoutput_6b80

He voisivat olla suuria taiteilijoita, joiden maalinroiskeet kohottavat kankaan merkityksen. He voisivat olla aikakautensa kuvanveistäjiä, joiden kädenjälki jää arvokkaimpaan kiveen. Maan pintaan. Kaupunkiin. Siihen ympäristöön, jossa vielä vuosien päästä luetaan menneisyyden viestejä. Sen sijaan he ovat apupoikia. He käyttävät taiteilijan työkaluja, mutta vain maalatakseen tasaisia säänkestäviä seiniä tai kovertaakseen kivestä sopivankokoisia paloja järkeviin käyttötarkoituksiin. Heidän teoksensa eivät suututa ketään, eivät sotke budjettia, eivät koreile ylimääräisesti, mutta eivät myöskään sykähdytä, eivätkä saa ketään kääntymään sydän pamppaillen ympäri, jotta voisi sittenkin toteuttaa salaisen unelmansa. Ei. Taitavina diplomaatteina he maisemoivat itsensä taustakuvaan, kun muut heiluttelevat pensseliä. Kukaan ei muista heitä.

2 thoughts on “Onko maisemalla merkitystä?

  1. Vau, hienoa pohdintaa – ja etenkin lopun kuvat olivat herättelevät.

    Itse tulin näitä asioita pohdittuani samankaltaiseen päätelmään: sekä Treibin että Gillet’nkin maisema on merkityksellinen, kun se vaikuttaa kokijan mieleen tai tunteisiin – tähän liittyy myös tulkinnallisuus. Maiseman vaikutus kokijan tiedostamattomaan vaikutti joka tapauksessa olevan kummankin kirjoittajan mielestä huomattavasti oleellisempaa puutarhan merkityksellisyyden kannalta – kuin suunnittelijan tiedostavan mielen tarkoitusperät.

    Jos ajatellaan maisemaa taide-elämyksenä, sen herättämät vaikutukset voisivat olla mielihyvän lisäksi olla vavahduttavia, pelottavia, erilaisia jännitteitä laukaisevia (mihin viittasitkin kirjoituksessasi). Mietin, voiko (saako?) maisemassa olla tällaisia piirteitä? Itse tulkitsin Gillet’n käsityksen puutarhan merkityksellisyydestä liittyvän nimenomaan sen rauhoittavaan ja tyynnyttävään olemukseen. Tietoiselle mielelle rakennetut kauhun kokemukset kuvataiteessa tai kirjallisuudessa eivät täysin rinnastu maisemaan, jossa tiedostamattomalla on epäilemättä suurempi valta ihmiseen kuin missään muussa kontekstissa.

    T: Inari

    • Kiitos kommentista!

      Kiva että tykkäsit, vaikka tekstistä näin jälkikäteen ajatellen tulikin aikamoisen pitkä ja ehkä raskaskin referaatti xD

      Itseasiassa huomasinkin tänään blogeja läpi selaillessani, että olit päätynyt aika samanlaiseen loppupäätelmään vähän erilaista polkua 🙂 Tuo johtopäätös toki tuntuu olevan tällä kurssilla aika hyvin tarjolla: Beardsleyn määritelmä teoksen esteettiselle arvolle, Mies van der Rohen paviljonki monitulkintaisuuskoneena ja ylipäänsä kriitikoiden rooli teoksen uudelleentulkitsemisessa.

      Kivaa että mainitsit kuvat. Olin jo poistanut ne, koska minua rupesi ujostuttamaan, mutta laitoin ne nyt takaisin. Ilman muuta nämä ”inside-läpät” aukeavat varmaankin parhaiten kurssin käyneille. Olisinpa muuten keksinyt käyttää sanaa ”inside-läppä” tekstissä 😀

      Tuo on kiinnostavaa, mitä sanot maiseman vavahduttavista, pelottavista ja erilaisia jännitteitä laukaisevista piirteistä. Luin juuri Ossi Naukkarisen artikkelia ”Mutta mistä puhuisi juuri ympäristötaiteen yhteydessä?”. Siinä Naukkarinen toteaa, ettei ympäristötaide voi olla esimerkiksi pelottavaa, koska ihmiset eivät voi valita sille altistumista toisin kuin gallerioissa esillä olevalle taiteelle.

      Tulee itse asiassa mieleen eräs suunnitelma maisemasta, jonka pitäisi olla niin pelottava ja luotaan työntävä, että se pitäisi tulevaisuuden ihmiset pois ydinjätteen läheisyydestä. Epäiltiin kuitenkin, että se voisi olla myös liian kiinnostava ja johtaa arkeologisiin kaivauksiin. Ehkä myös turistiryntäykseen?
      https://daily.jstor.org/can-we-use-art-to-warn-future-humans-about-radioactive-waste/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *