Maiseman romantiikan ja taiteen jäljillä

Maisema-arkkitehtuurin kritiikki -kurssilla käytiin keskustelu Margareta von Bonsdorffin artikkelista ”Retkiä romantiikan maisemissa”. Osallistun tälle kurssille ja olin itsekin mukana ajatustenvaihdossa. Von Bonsdorff analysoi kulttuurin ja luonnon sekä kaupungin ja puiston suhdetta modernismista ammentavien suuntausten ja romantiikan kautta. Hänen artikkelissaan vastakkain olivat yksinkertaistaen rationaaliseen ajatteluun ja sen sanallistamiseen pohjaava modernismin perinne sekä aistillisuuteen ja fyysisyyteen perustuva romantiikka. Tehtävänämme oli pohtia, onko Bonsdorffin pohdinta vielä ajankohtaista ja mitä uusia ilmiöitä ja suuntauksia nyt on löydettävissä.

Keskustelumme lähti liikkeelle suunnittelun inhorealismista. 2010-luvulla puistot taistelevat tilastaan tiivistyvän kaupunkirakenteen keskellä: niiden on täytettävä viralliset vaatimukset, ja niissä yhdistyvät toiminnot virkistyksestä hulevesien hallintaan. Pahimmillaan kerrostaloalueiden pihat ovat kolkkoja parkkipaikkoja ja pelastusteitä. Pohdimme, jääkö tämän jälkeen vielä tilaa suunnittelijan luovuudelle. Onko teknisen suorittamisen jälkeen vielä mahdollisuutta vedota käyttäjän aistillisuuteen ja fyysisyyteen, kuten romantiikalle on tyypillistä? Uskoimme kuitenkin varovasti romantiikan keinojen olevan käytetympiä, kuin abstraktien merkitysten luominen modernismin tapaan. Pienessä tilassa on kenties helpompi herättää kasvi- ja materiaalivalinnoilla tunnelmia ja mielikuvia, kuin kertoa älyllistä tarinaa.

Viheralueita arvotetaan yhä useammin niiden tuottamien hyötyjen mukaan. Työkaluna toimivat ekosysteemipalvelut, joiden ajatus karrikoiden on, että rahassa mitattava hyöty perustelee viheralueiden säilyttämisen tiivistyvässä kaupunkirakenteessa. Niiden tulee mm. ehkäistä kaupungin tulvimista, ylläpitää eliöpopulaatioita, torjua melua ja säädellä ilmavirtauksia. Keskustelussa kysyttiin, voiko tämä johtaa viheralueiden redusoitumiseen jonkinlaisiksi ekosysteemipalvelukoneiksi? Näyttääkö tulevaisuuden maisemamme hulevesiviemäriltä? Ehdotettiin jopa, että esteettiset kokemukset voisivat siirtyä välittömästä ympäristöstämme Netflixiin. Syntyi dystooppinen mielikuva, jossa kaunis ja kiehtova maisema olisi ehkä enää elokuvan tarjoamaa fantasiaa kaukana arkitodellisuudestamme.

Netflixin lisäksi virtuaalitodellisuudestamme nousi esiin Instagram. Sen vaikutus mediana on jossain määrin päinvastainen. Se on monelle kurkistusikkuna maisemaan: tapa nähdä ja kokea fyysistä ympäristöä. Instagramia verrattiin maalaustaiteeseen, joka on aiemmin muokannut kokemustamme maisemasta. Valokuvauskaan ei ole uusi harrastus, mutta sen sosiaalinen elementti on voimistunut valtavasti. Instagramin vaikutuksesta tapausesimerkkinä mainittiin eräs kylä Aasiassa, missä paikallinen hallinto päätti kustantaa kaikille kyläläisille värikkäitä maaleja. Koko kylä maalattiin raidalliseksi sateenkaaren värein. Lopputuloksena luotiin kiinnostavia näkymiä, joiden eteen valtava määrä turisteja halusi tulla ottamaan Instagram-kuvansa. Oliko tällöin Instagram alkanut suunnitella maisemaa?

Löysimme nykyajan maisemasta yhteisötaiteen teemoja. Osallistaminen ja osallisuus kaupungeissa ovat ajankohtaisia aiheita, joissa perusvire on sama kuin yhteisötaiteessa. Suunnittelu ei enää kuulu pelkästään suunnittelijalle samoin kuin yhteisötaiteessa ei voi selvästi sanoa, kuka on taiteilija. Esimerkkinä mainittiin Kööpenhaminan Superkielen, jossa ideat suunnitteluun löydettiin perusteellisen osallistamisprojektin kautta. Kaupunginosan monikulttuuriset asukkaat saivat ehdottaa jotakin asioita, joita kaipaavat kotimaansa miljööstä. Niitä tuotiin konkreettisina esineinä ja tiloina puistoon. Lopputuloksessa on voimakkaita värejä ja muotoja, joita kuorruttaa esineiden luoma kulttuurien sekamelska. Toisena esimerkkinä yhteisötaiteesta pidettiin graffititaidetta, jolle on pahennusta herättävän perusluonteensa vuoksi tai siitä huolimatta alettu varaamaan tilaa Helsingin urbaanista maisemasta.

Ollakseen taidetta maisemamme vaikkapa Helsingissä ei mielestämme pyri kommunikoimaan tarpeeksi. Jos modernismi pelaa kielellä ja käsitteillä, on maisemamme tähän nähden perin käytännöllinen, sovinnainen ja hiljaa. Sen viittaukset ovat usein pikemminkin historiasta kuin nykypäivästä tai tulevaisuudesta. Yksi vahva teema tosin lopulta nousi koskien tulevaisuutta. Maiseman yllä leijuu ilmastonmuutoksen uhka. Sademäärien odotetaan nousevan, kovat myrskyt lisääntyvät. Kaikkialle leviävät hulevesiratkaisut kielivät aavistettuun katastrofiin varautumisesta. Silti maisemasuunnitelmat ovat kauniin seesteisiä, eikä niiden tarkoitus käy aina selväksi niitä katsomalla. Joku kysyi, voisiko maisema olla tarkoituksella rumaa. Tällä hetkellä kauniin kuoren alla piilee tiedostamaton vaara. Minusta tuntuu, että siinä on jotakin romanttista, vaikkakin sanoman voikin tavoittaa vain järjen kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *