Kurssin lopuksi

Kurssin alussa minulla oli yhtenä oppimistavoitteena löytää itsestäni uusia puolia suunnittelijana ja maisema-arkkitehtina. Sanoisin, että näin kävi. Taideteoreettisen näkökulman löytäminen toi uutta merkitystä tekemiseen. Maisema-arkkitehtoninen ilmaisu on paljon muutakin, kuin vain käytännöllisiä ja visuaalisia valintoja. Maisema-arkkitehtuuri on paljolti esteettisiä valintoja, mutta estetiikka tulee ymmärtää laajemmin, kuin vain visuaalisesti miellyttävien ja idyllisten paikkojen ja näkymien luomisena. Motivoidun asioiden laajemman kontekstin ja niiden pohdinnan kautta, joten tämä kurssi toi minulle uudenlaista mielenkiintoa suunnitella myös taiteellisemmista lähtökohdista.

Kirjoitin aiemmin, että olen ollut kiinnostuneempi maisema-arkkitehtuurin teknisistä ja yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Sain tällä kurssilla aivan uudenlaista näkökulmaa maisema-arkkitehtuurin teknilliseen puoleen sen kritiikin kautta. Taideteoreettinen näkökulma puolestaan ei osoittautunut olevan kovinkaan kaukana yhteiskunnallisesta keskustelusta, vaan usein osuvan tarkkanäköisesti sen ytimeen paljastaen siitä jotakin olennaista. Kritiikki maisema-arkkitehtuurin peilinä tuntuu nyt vielä tärkeämmältä asialta, kuin kurssin alussa. Kritiikin kautta päästään käsiksi maiseman merkitykseen ja sen keinoihin käsitellä erilaisia inhimilliseen kokemukseen liittyviä asioita. Kritiikillä on potentiaali myös synnyttää uutta ja luoda suuntia koko alalle.

Lukemisen osalta opin nopeammaksi lukijaksi. Tämä ei toki ollut erityisen vaikeaa, koska olen aiemmin lukenut niin toivottoman hitaasti. En enää kääntänyt jokaista sanaa sanakirjan kanssa tai googlannut kaikkia asioita, mihin viitattiin. Tein kuitenkin vielä muistiinpanoja, joihin tiivistin koko tekstin keskeisen sanoman. Luulen, että tämä näkyy myös kirjoituksissani, jotka usein koittavat ottaa jollain tapaa haltuun koko lähdetekstin sisällön. Vaikka tämä oli hidasta, oli huomattavan mukavaa käydä keskusteluja hyvin valmistautuneena. Jatkossa minun kannattaa opetella käymään artikkeleita läpi vieläkin kevyemmin. Aivan pikasilmäily ei tunnu vielä yhtä luontevalta, kuin syvällinen lukeminen muistiinpanoja tehden, mutta olen nyt tietoinen lukemisen eri nopeusvaihtoehdoista. Kannattaa siis mieluummin esimerkiksi silmäillä alan keskeiset julkaisut harvoin ja nopeasti, kuin ei ollenkaan.

Keskusteluissa yritin alussa kuunnella enemmän ja olla enemmän hiljaa. Luulen, että kuuntelussa tosiaan kehityin, ja oli hyvä, että lähdin siitä liikkeelle. Vuorovaikutukseni oli varmaankin parempaa, kuin olisi saattanut olla, koska yritin oikeasti kuunnella ja ymmärtää kaikkia muiden puheenvuoroja. Hiljaa oleminen ei lopulta tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, vaan päädyin jopa hallitsemaan keskusteluja puheenjohtajan roolissa. Onnistuin mielestäni kuitenkin myös antamaan välillä muillekin tilaa ja ainakin välttämään olemasta todella ärsyttävä. On hupaisaa huomata, kuinka aiemmat järjestöelämän puheenjohtajan roolit ovat jääneet jonnekin takaraivoon. Oli myös positiivinen kokemus, ettei tässäkään yhteydessä oppi ole mennyt hukkaan, vaan järjestökentällä kehittyneitä taitoja voi hyödyntää monessa asiassa.

En kurssin alussa pohtinut kirjoittamista ollenkaan. Se tuntui niin itsestään selvältä ajattelun jatkeelta. Se ei silti ollut helppoa. Monimutkaisten sisältöjen ja keskustelujen tiivistäminen lyhyeen omia aineksia lisäten vaati rutkasti keskittymistä. Milloin keskittymistä ei ollut erityisen paljon saatavilla, se vaati hyvin runsaasti aikaa. Deadlinejen tuoma paine oli aivan olennaista vaikeiden ajatusketjujen kokoon puristamisessa. Lopputuloksena on kuitenkin tekstejä, joihin olen tyytyväinen. Osa onnistui paremmin huomioimaan yleisönsä, tuomaan esiin omaperäisiä näkökulmia tai pitämään lukijan mukana loppuun asti. Osasta saattoi tulla vähän raskaampaa ja referaattimaista tekstiä vailla yleisön tuomia erityispiirteitä, mutta silti käsittelevät asiansa hyvässä järjestyksessä. Opin matkan varrella kirjoittamisesta monenlaista, mistä on varmasti vielä jatkossa hyötyä.

Kaiken kaikkiaan kurssi tuntui avaavan minulle uusia maailmoja. Keskeinen tuntemus kurssin alkupuolella oli: ”vau, saako tällainenkin olla?” Se tarkoitti, että ollakseen uskottava, ei ollut pakko olla vain pragmaattinen tai edes looginen. Uskottava ja arvostettu henkilö saattoi olla myös teoreettinen, tunnelmoiva tai assosiatiivinen. Tällaisia omien sisäisten malliemme vaikutusta emme joidenkin kurssikavereideni kanssa olleet edes tiedostaneet. Tämä oli paitsi antoisa kurssi, myös juuri sitä, mitä nyt kaipasin.

Kehystetty maisema

Taide on joskus kuin hyvä lehtiartikkeli: yksittäinen teos tarjoaa maailmaan uuden näkökulman. Näkökulma voi olla yllättävä ja johtaa parhaimmillaan uusien ajatusten tai tuntemusten syntymiseen kokijassa. Eri taiteenlajeilla on omat keinonsa puhutella ihmistä. Tässä blogikirjoituksessa tulkitaan yhden maalauksen, ympäristötaideteoksen ja maisema-arkkitehtuurikohteen avaamia näkökulmia maisemaan.

Albert Edelfeltin tutkielmassa Porvoosta on kyseinen kaupunki kuvattuna vastarannan Näsinmäeltä[1]. Porvoon tunnistaa mäen päällä olevasta kirkosta ja veden äären punaisista puutaloista. Etualalla on mäntyjä, jotka peittävät suuren osan näkymästä kaupunkiin. Porvoota näkyy männyn takaa vain juuri sen verran, kuin maalari meidän antaa sitä katsoa. Asetelma voi jopa turhauttaa. Ehkä haluaisinkin nähdä Porvoon paremmin, enkä männynrunkoja oksineen. Kun maalausta vertaa ympäristötaiteeseen, korostuu se, kuinka sitä maalauksille tyypillisesti voi katsoa vain yhdestä suunnasta. Aikana, jolloin valokuvaaminen ei vielä ollut arkipäivää, saattoi maalaus Porvoosta todella olla ainoa tapa nähdä Porvoo menemättä sinne. Ja Edelfeltin ketale on peittänyt sen puunkarahkoilla.

Edelfelt

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b1/Albert_Edelfelt_-_Study_for_Porvoo_from_N%C3%A4sinm%C3%A4ki_Hill_-_A_III_1967_-_Finnish_National_Gallery.jpg

En voi olla ajattelematta Jussi Kiven Kaunotaiteellista eräretkeilyopasta, jossa hän naljailee, kuinka männyt ovat kansallisromantiikan aikana olleet maisemamaalausten vakiorekvisiittaa. Dramaattisten ikihonkien osallisuutta Suomalaiseen maisemaan on liioiteltu, vaikka kuuset ja suot olisivat olleet huomattavasti yleisempiä. Kansallismaisema on valikoitunut kokoelma maisemia, jotka ovat aikanaan kelvanneet kansallisikoneiksi.[2] Tavallaan kansallisromantiikka on taulun toinen kehys, jonka kautta sitä katsomme. Haluaisin kuvitella, että tämä maalaus olisi kritiikkiä mäntyjen saamaan rooliin kansallisena symbolina. Edelfelt olisi voinut huomata, kuinka todellinen maisema jää kansallisromanttisten mielikuvien taakse piiloon. Sen symbolina männyt peittäisivät näkymästä jotakin vähemmän kaunista ja kansallismaiseman mielikuvaan kuulumatonta.

Meilahden rannassa sijaitseva Helsinki Arch -veistos tuntuu sopivan paikkaansa täydellisesti. Minua on aina viehättänyt se tapa, jolla veistos rajaa näkymää merelle. Se tuntuu kuin syleilevän merenlahdelle avautuvaa maisemaa. Maalaukseen verrattuna sitä voi kiertää ja koskea. Näköaistin lisäksi voi teosta voi lähestyä muidenkin aistien kautta. Kuten Ossi Naukkarinen toteaa kirjassaan ”Ympäristön taide”, emme voi valita ympäristötaiteen kohtaamista, kun se sijaitsee arjen ympäristössämme. Siksi se ei useinkaan voi olla epämiellyttäviä tunteita herättävä.[3] Tämä veistos onkin hyvin neutraali. Se toisaalta hallitsee ottamaansa tilaa, mutta ei huuda omaa nimeään. Se on lempeä ele maisemassa. Jos siitä ei pidä, voi istuutua penkille sen edessä ja katsella merelle ilman veistoksen visuaalista läsnäoloa.

Bernard_Kirschenbaum_Helsinki_Arch_1983

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ars-n%C3%A4yttelyt

Minut yllätti, ettei teosta alun perin ollut suunniteltu tähän paikkaan. Se oli alun perin osana Ars 83 -näyttelyä ja asennettu Ateneumin eteen [4]. Helsingin Taidemuseon mukaan se edustaa minimalismia, joka puolestaan yritti päästä eroon abstraktin ekspressionismin spontaania emotionaalisuutta korostavasta taideteoriasta. Muodon ja materiaalin tuli olla keskiössä, eikä katsojan ollut tarkoitus liittää teokseen ulkoisesta maailmasta kumpuavia mielleyhtymiä. [5] Onko teoksen siis alun perin ollut tarkoitus olla jollain tapaa itseriittoinen esine, ei maiseman kehys? Vaikka veistoksen oma hahmo onkin kieltämättä voimakas, ei sen suhdetta maisemaan voi olla ottamatta huomioon. Toisaalta taiteilija nimesi teoksensa, toisin kuin monet minimalistit [5]. Teoksen nimen on arveltu viittaavan riemukaareen, joka nyt on kuitenkin käännetty toisin päin ja riisuttu sotilaallisista mielleyhtymistään [5]. Itse näen veistoksen jonkinlaisena lämpimänä hymynä.  Koko kokemusta veistoksesta on vaikea saada mahtumaan valokuvaan. Monesti se näyttäytyykin valokuvassa vain esineenä. Minusta sen olemus voisi välittyä parhaiten panoramakuvana merelle päin.

Helsinki Arch on ruostunutta terästä. Vehreän vihreään maisemaan sijoitettuna sitä alkaa väistämättä verrata jälkiteollisiin maisema-arkkitehtuurikohteisiin. Professori Sinkkilän mukaan ne ovat tietynlaista modernia raunioromantiikkaa[6]. Ne voi ilmeisesti tunnistaa nurmipintojen ja sievien lehtipuiden kehystämistä ruostuneista metallihäkkyröistä. Richard Haagin Gas Works Parkia pidetään tällaisen tyylin aloittajana[6]. Jos ruostetta ei ole ennestään tarpeeksi, voidaan myös lisätä keinotekoisesti ruostutettua terästä, joka tunnetaan cortenina[6]. Yksi tällaisia tyylikeinoja hyödyntävä kaupunkipuisto löytyy Berliinistä Gleisdreieckin aseman läheltä. Park am Gleisdreieck on rakennettu vanhalle ratapihalle, missä villi ja istutettu kasvillisuus, murskeen seasta puskevat rikkaruohot, graffitit, rapistuvat tiilipinnat, urheiluaktiviteetit ja puisen terassin auringonottajat tuntuvat elävän sulassa sovussa.

Berlin_Park_am_Gleisdreieck_und_Gleisdreieck_13.01.2015_17-22-53

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Berlin_Park_am_Gleisdreieck_und_Gleisdreieck_13.01.2015_17-22-53.jpg

Ympäristötaiteella ja maisemalla on paljon yhteistä. Niihin molempiin voi osallistua tilallisesti. Niitä voi haistaa, maistaa, koskea, katsoa ja ainakin koittaa kuunnella. Molemmat ovat alttiita luonnon prosesseille. Ympäristötaideteokset ovat yleensä ulkona ja altistuvat mm. sateelle, tuulelle, säteilylle ja eliöiden aiheuttamalle kulutukselle. Maisema on kuitenkin elossa, ja sen sisällä voi elää. Elämän tapahtumapaikkana se kertoo paljon meistä ja arvoistamme. Park am Gleisdreieckin itäinen osa teki minuun alun perin vaikutuksen suhtautumisellaan ympäristöönsä. Se ei yritä peittää sitä rajaavia rosoisia elementtejä, vaan asettaa ne kauniisti esille. Kaikenlaiset metroon liittyvät metallihäkkyrät ovat näkyvillä ja nousevat näkymien olennaisiksi elementeiksi. Puisto tuntuu hyväksyvältä ja avomieliseltä, kuin Berliini itse. Se suhtautuu suopeasti ympäröivään rosoisuuteen, ei yritä peitellä sitä tai erottua siitä, vaan ottaa ympäröivän elämän sellaisena, kuin se on.

Niin monella tavalla voi katsoa maisemaa, ja taide tarjoaa meille siihen aina vain uusia kehyksiä. Jokaisella taiteenlajilla on omat keinonsa tutkia ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan, vaikka samanlaisiakin ajatuksia voidaan herätellä eri tavoilla. Kehys, jokin tapa käsitellä maisemaa, kenties ihmisen luoma polku metsässä tai vain mökin saunapolkuun liittyvä ajattelutapa, antaa meille lähtökohdan, josta tarkastella ympäristöämme. Näkisimmeköhän maisemaa ollenkaan, jollei joku olisi kehystänyt sitä meitä varten?

Lähteet:

  1. Finnish National Gallery http://kokoelmat.fng.fi/app?si=A+III+1967&lang=en (Luettu 20.3.2018)
  2. Kivi, Jussi (2010) Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas. Kustannus Oy Taide / Kuvataideakatemia, Helsinki.
  3. Naukkarinen, Ossi (2003) Mutta mistä puhuisi juuri ympäristötaiteen yhteydessä? Ympäristön taide. Taideteollisen korkeakoulun julkaisu, Helsinki.
  4. Wikipedia: Ars-näyttelyt https://fi.wikipedia.org/wiki/Ars-n%C3%A4yttelyt (Luettu 20.3.2018)
  5. Helsingin Taidemuseo: Helsinki Arch https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/helsinki-arch-bernard-kirschenbaum/ (Luettu 20.2.2018)
  6. Sinkkilä, Jyrki (2018) Luennot Aalto-yliopiston kurssilla Maisema-arkkitehtuurin kritiikki.

Maisema ylläni

TEHTÄVÄ: kuvaa maisema

Pukeutuminen muistuttaa maisema-arkkitehtuuria. Senkin asema on ihmisen ja luonnon välissä paikallisen sään armoilla. Kuten jotkut kasvit eivät pärjää pohjoisen oloissa, täytyy talvisin Suomessa kylvää toppatakkeja ja viljellä villakalsareita päällihousujen alla. Pukeutuminenkin on ihmisen kulttuurisesti värittynyt vastaus ympäristön meille heittämiin olosuhteisiin. Siksi koitin kuvata ympäröivää maisemaani juhlapukeutumisen valinnoillani. Syntyi pieni taiteellinen interventio, joka lämmitti ainakin minua.

Pukeutuminen muistuttaa myös arkkitehtuuria. Se on ihmisen julkisivu kaikkein lähimpänä ihoa. Se on suojaava kuori ulkomaailman ja meidän välissämme, mutta myös se, mitä muut meistä näkevät ulospäin. Suomessa talot ovat erilaisia, kuin lämpimämmissä maissa. Siinä missä aavikolla vaatteiden tulee suojata auringolta ja hiekalta, täällä lämpimien päällystakkien tulee suojata kylmältä ja viimalta. Suomessa talot eristetään huolellisesti ja niissä on tuplaikkunat.

Muoti on kuitenkin omituista. Vaikka eteläiset kukkaset paleltuvat pohjolassa, pysyvät liian ohuet hepenet vuodesta toiseen hengissä näilläkin leveyksillä. Teinitytöt kulkevat takki auki kaupungilla nilkat paljaana ja antavat pohjoisen tuulen purra välttävästi verhottua ihoa. Kukaan tuskin kuitenkaan jättäisi pakkasella asuntonsa ikkunaa apposen ammolleen vain esitelläkseen olohuoneensa sisustusta. Ei niin kauan aikaa sitten loppuneessa teini-iässäni huomasin, ettei muotia ole tehty meitä varten.

Aikuiset eivät ole aina yhtään sen järkevämpiä. Juhlatilaisuuksissa käytämme aivan muissa ilmanaloissa syntynyttä juhlapukukoodia. Cocktail on aina cocktail, jolloin ei sovi valittaa ohuissa sukkahousuissa ja korkokengissä palelemisesta matkalla juhlapaikalle. Itse tapahtumapaikka lämmitetään niin kuumaksi, että täysin naurettavilla vaatteilla pärjää paukkupakkasillakin. Juuri tässä kaipaisin James Cornerin peräänkuuluttamaa hermeneutiikkaa. Juhlapukeutumistraditiota ei tarvitsisi ottaa kirjaimellisesti, vaan sen saisi sovittaa paikallisiin oloihin sopivaksi.

Pari viikkoa sitten osallistuin opiskelijoiden pöytäjuhliin. Niissä pukukoodina oli nimenomaan cocktail ja ulkona rutkasti pakkasta. Koska osallistujista puolet olivat arkkitehtiosastolta tai muotoilunlaitoksella, koitin vedota heidän tajuunsa paikkaan liittymisestä Facebookissa. Jospa edes joku muotoilija tajuaisi form follows funktion -hengessä, että pukeutumisella on myös lämmittävä funktio. Tai ehkä edes arkkitehdit koittaisivat tavoittaa paikan hengen. Pukukoodiin oli tapahtumakuvauksessa lisätty toive Kalevalaan liittyvistä pienistä yksityiskohdista, mutta minulle se ei riittänyt kompromissiksi.

Reaktioiden toivossa, kirjoitin kieli poskella viestini juhlakansalle sosiaalisessa mediassa:

”Kalevalaan liittyvän kansallisromantiikan hengessä tulee kyseenalaistaa pukeutumissääntöjen kaanon. Talven kylmimpien pakkasten keskellä on helppo tiedostaa, kuinka kocktail-asu on saapunut Suomeen kansainvälisenä virtauksena lämpimämmistä maista. Vaikkei kulttuuri tunnekaan maiden rajoja, tuntee pohjoisen ilmanalan asukas tulleensa alistetuksi pukeutumisetikettien kansaiväliselle hegemonialle, joka ei tunne armoa paukkupakkasillakaan. Siksi tänään voisi kocktailista tehdä uusia tulkintoja yhdistäen hameen villapaitaan ja pitkiin kalsareihin tai näyttävät korut kokovartaloneuleeseen. Valitettavasti Smökin lämpötila saattaa pakkasesta huolimatta kohota varsin leutoihin lämpötiloihin, mutta on mahdollista, ettei tänään tarvitsekaan takkia poies kiskaista. Mitä nykymuoti olisi, jos se olisi syntynyt -15 asteessa? Kysynpähän vaan.”

Koitin itse elää kuten saarnaan. Kaikenlaisia kuoseja tursuilevan vaatekaappini edessä koitin yhdistellä mielikuviani Kalevalasta lämmittäviin materiaaleihin säilyttäen cocktailin merkitsemän juhlavuuden tason. Yritin käsitellä juhlapukuani kuin maisema-arkkitehtuuria. Tyylivalinnat tehtäisiin perustuen paikalliseen kulttuurihistoriaan. Hain Kalevalaa hameeni kuvioista ja murretuista väreistä. Heitin hyvästit korkokengille ja juurrutin asuni maahan sopivasti kuluneiden nahkasaappaiden avulla. Ympäröivät ilmasto-olosuhteet näkyisivät etenkin teknisissä ratkaisuissa, kuten aurattavien polkujen leveydessä ja routimisen huomioinnissa. Tässä tapauksessa tekniset ratkaisut kuitenkin näkyivät kerrospukeutumisena ja villaneuleena. Kaikenlaiset decolte-linjat oli syytä unohtaa. Paljon sopivammalta tuntui valita hameeseen sointuva pooloneule ja koristella se shamanistisia mielikuvia kerättävillä kaulakoruilla. Juhlavuus ei vaatisi ohuita kankaita tai avoimuutta.

En tiedä upposiko kritiikkini yleisöön. Osa tutuistani kiitteli hauskasta vitsistä. Yksi tuntematon nuorimies oli itsekin yhdistänyt pikkutakkinsa poolopaitaan. Taideopiskelijat irrottelivat pukeutumisellaan hieman eri suuntiin. Vieressäni istunut valokuvaaja oli verhoutunut pieneläinten pääkalloihin ja hartioillaan kuolleeseen karvaiseen eläimeen. Jalassaan hänellä oli jykevät lapikkaat. Niitä arvostin.

Huumorini takana minulla oli kuitenkin myös vakavampi sanoma. Ollaksemme innovaatioyliopiston opiskelijoita, meillä on hyvin mustavalkoinen suhtautuminen perinteisiin. Yleensä ajatellaan, että niitä voi joko ylläpitää tai tuhota. Toivoisin Cornerin ajatusten rantautumista Otaniemeen. Olisi useammin syytä miettiä, miksi teemme sitä mitä teemme ja etsiä yhä uudestaan omakohtaista suhtettamme perinteisiin. Teemmekö asioita vain siksi, koska niin on aina tehty? Jos todella puhtaalta pöydältä ajattelisimme, mitä haluaisimme vapaa-ajallamme tehdä, olisiko kulloinkin tekemämme asia juuri sitä? Millaista maailmaa harrastuksemme ilmentävät?

Kaiken takana tuntuu piilevän salainen halu miellyttää muita ja tulla hyväksytyksi. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta liian pitkälle viety muiden hyväksynnän hakeminen ei ole hedelmällinen strategia. On kuin odottaisimme, että joku auktoriteetti tulee kertomaan meille, että nyt olette hyviä. Tämä näkyy mielestäni usealla tavalla. Ensinnä, ainejärjestöissä kunniamerkkeihin tuntuu liittyvän jotakin hämmentävää fanaattisuutta. Tietysti on tärkeää kiittää paljon työtä tehneitä, ja merkin saajasta tuntuu ihanalta kokea muiden arvostavan hänen antamaansa panosta. Mutta yhteisön antaman palkinnon ei pitäisi määrittää ketään, eikä vapaaehtoistyön tulisi kulminoitua muilta saatuun muodolliseen arvonosoitukseen. Toiseksi, ihmettelen aina, miksi kaikki kauppatieteilijät näyttävät ihan samalta. Miksi taideopiskelijat ovat usein samalla tavalla erilaisia? Miksi teekkarit eivät puhu ääneen omista epäonnistumisistaan, jotka ovat kuitenkin avain kehittymiseen? Kolmanneksi ihmettelen, miksi Suomessa luennoilla ei ole yleensä kunnollista keskustelua. Miksi kukaan ei välttämättä kysy mitään? Miksi toisaalta lopussa aina annetaan mahdollisuus kysyä, mutta keskustelulle ei ole yleensä varattu aikaa tai sitä ei edes toivota. Onko henkilön tuottamilla yksilöllisillä ajatuksilla arvoa vasta, kun on saavutettu jokin muodollinen asema, jossa niitä kuuluu arvostaa? Miksi alan keskeiset ihmiset kokoontuvat seminaareihin kuuntelemaan jonkun esitelmiä, mutta eivät juuri debatoi keskenään tai edes yritä tutustua uusiin ihmisiin?

Tuntuu, että jokainen tavoittelee hyväksyntää, minkä takia itseilmaisua sensuroidaan ja rajoitetaan – lähinnä aivan itse vapaaehtoisesti. Positiivisiakin signaaleja on. Olkoonkin kaupallinen kampanja, mutta ilahduin suuresti Stockwomann-mainoksista, joissa kampanjakasvo Seela Sella tuntuu ravistelevan käsityksiämme vanhuudesta ja tyylikkyydestä. Hänen mukaansa ”kaikkien täytyisi välillä pukeutua niin, että siitä aiheutuu kohua.”

Maisema-arkkitehtuuri pois nykyteorioiden ikeestä

Luovuus ja merkitys ovat kriisissä. Teknillinen maailmankuva näivettää luovuuden ja kutistaa elämän kirjon omaksi kuvakseen. Maisema-arkkitehtuuri on katkaissut juurensa traditioon. Tällaisia ajatuksia esittää James Corner artikkelissaan ”A discourse on theory II: Three Tyrannies of Contemporary Theory and the Alternative of Hermeneutics”. Hänen mukaansa maisema-arkkitehtuuria hallitsevat kolme tyranniaa, jotka kumpuavat teknistieteellisestä ajattelusta. Nämä sortohallinnot pyrkivät johtopäätöksiin, varmuuteen ja kontrolliin. Tämän seurauksena rakennetut maisemat eivät enää jätä mitään mielikuvituksen varaan, vaan pureskelevat kaiken valmiiksi katsojalle. Corner esittää maisema-arkkitehtuurin vapauttamiseksi teoreettisena vaihtoehtona hermeneutiikan, joka tarkastelee ilmiöitä suhteessa toisiinsa ja näkee perinteet jatkuvien tulkintojen prosessina.

Tapa käsitellä maisemaa ilmentää ihmisen maailmankuvaa. Se paljastaa muun muassa käsityksemme luonnosta, kontrollinhalumme, esteettiset mieltymyksemme, suhteemme menneeseen ja elämäntapamme nurjat puolet. Corner näkee, että nykypäivän maisema-arkkitehtuurilla on vaikeuksia yhdistää nykypäivä historiaan. Hänen mielestään maisema-arkkitehtuurin roolia kulttuurin ilmentymänä ei aina edes ymmärretä. Corner moittii maisema-arkkitehtuurin nykyteoriaa siitä, että vaaliessaan pragmaattisuutta, tehokkuutta ja optimointia se pitää maiseman metafyysisiä ja mytopoeettisia ulottuvuuksia naiiveina. Aivan kuin maailma olisi vain sitä, mitä voi nähdä ja koskettaa tai mitata ja laskea. Tai aivan kuin nykyihminen ei enää tarvitsisi myyttejä ja tarinoita, joiden suhteen voi pohtia kuka on ja minne menossa. Aivan kuin nuo tarinat, kokemukset ja tuntemukset eivät olisi osa meitä, siten olemassa ja totisinta totta. Maisema-arkkitehtuuria tyrannisoiviksi nykyteorioiksi Corner nimeää positivismin, paradigmat ja avant-garden.

Positivismi olettaa, että on olemassa ehdottoman varmoja ratkaisuja. Corner kuvailee ajattelua, jossa faktojen kautta voidaan loogisesti päätyä synteesiin, josta seuraavat parhaat suunnitteluratkaisut. Hän väittää, että looginen ja objektiivinen järkeily on johtanut illuusioon ihmiskunnan kyvystä selittää, kontrolloida ja hyväksikäyttää luonnon voimia. Maailma oletetaan matemaattiseksi, jolloin matemaattisesti järkeillen voidaan päästä objektiivisiin lopputuloksiin. Tästä seuraa, ettei mitään voida tehdä ennen, kuin kaikki data on kerätty. Kuitenkin valitut faktat yleensä tukevat tehtyä hypoteesia. Lopputuloksena tiede tutkii pikemminkin omaa kuvaansa, kuin pääsisi murtautumaan vallitsevan maailmankuvan ulkopuolelle. Kun arvot ja mielikuvitus sivuutetaan, on tuloksena maisemia, jotka ovat matemaattisesti tehokkaita ja ekonomisesti kannattavia, mutta paikan runous on poistettu. Tällainen maisema on tyhjennetty muistoista ja tietoisuudesta.

Kritiikki on ajankohtainen nyt, kun maisema-arkkitehtuuri hyödyntää yhä enemmän parametrista suunnittelua. Vaikka kyseessä onkin vain yksi uusi työkalu muiden joukossa, kysytään jatkossa yhä enemmän suunnittelijan omaa ajattelua. Erilaiset älylliset sudenkuopat vaanivat, jos suunnittelijat antavat yhä enemmän valtaa automatisoiduille prosesseille. Esimerkiksi laaja-alainen maisemasuunnittelu hyödyntää yhä enenevissä määrin paikkatietojärjestelmiä. Carl Steinitzin kehittämä ja Esrin kaupallistama Geodesign vie maisema-arkkitehtuuria suuntaan, jossa nojaudutaan yhä enemmän numeerisiin aineistoihin ja matemaattiseen päättelyyn. Steinitzin prosessi koittaa ottaa huomioon myös kulttuurisen tiedon, mutta käytäntö näyttää kuinka ei-numeerinen tieto pärjää taulukoitua dataa vastaan. Ainakin insinööripuolella saatetaan päätyä ajattelemaan, että numerot ovat luotettavin aineisto.

Paradigmoja käytettäessä uskotaan yleensä, että ongelmat voidaan ratkaista universaaleilla malleilla ja metodeilla, selittää Corner. Poikkeaman tullessa paradigmaa voidaan muuttaa, mistä seuraa paradigman muutos eli Englanniksi usein kuultu ”paradigm shift”. Cornerin mukaan paradigma voi ilmetä kahdella tavalla. Se voi toimia ideologian tavoin, jolloin se sisältää lakeja, arvoja ja uskomuksia, jotka ohjaavat suunnittelua. Se voi myös toimia tyyppiesimerkkien kautta, kun joistakin tietyistä kohteista muodostuu esikuvia. Tämä lienee maisema-arkkitehtuurissa hyvin tyypillistä. Tiettyjä kohteita kopioidaan, harvoin kokonaisuudessaan, mutta vaikutteita voidaan ottaa hyvinkin suoraan. Tällöin tietyt suunnitteluratkaisut ja vahvatkin tyylit voivat ajautua kauas alkuperäisestä kontekstistaan, jolloin niistä tulee helposti hyvin irrallisia ja merkitykseltään tyhjiä. Corner toteaakin, että paradigmatyyleille on tyypillistä, että ne pysyvät pitkään filosofisten ydinten kadottua. Tällöin ongelmana on, että traditiota, johon asia alun perin liittyi, ei enää tunnisteta.

Viime kuussa Helsingin Sanomat uutisoi Helsingin Katajanokalle rakennetusta uudesta asuinrakennuksesta. Jugend-talojen keskelle rakennetusta asuinkerrostalosta haluttiin alun perin rakentaa kadun alkuperäistä tyyliä noudattava rakennus. Helsinki kuitenkin kielsi aikeet, mitä monet Helsingin Sanomien lukijat ihmettelivät. Artikkeliin haastateltu taidehistorian ja arkkitehtuurin tutkija Riitta Nikula vastaa ihmettelyihin pohtimalla tyylisuunnan kytkeytymistä tiettyyn aikaan. Nykypäivänä tehty jugend ei enää olisi jugendia. Hän myös toteaa, ettei nykyään ole enää tekniikkaa ja ammattikuntia, joiden voimin talot rakennettiin. [1] Mutta entä, jos ammattikunnat olisivat vielä olemassa? Onko talo vain kiveä vai onko alkuperäisen rakennuksen idea vielä olemassa paikassaan? Saisiko alkuperäisen vanhan rakennuksen toteuttaa uudelleen? Jos kyseessä olisi puisto, ei alkuperäisen puutarhan ennallistamista ehkä nähtäisi yhtä pahana asiana, koska kasvillisuus muuttuu kuitenkin koko ajan. Puutarhojen ydin onkin enemmän niiden idea, kuin niiden fyysiset representaatiot. Cornerin kritiikki kohdistuu selvemmin kontekstistaan irrotettuihin tyylisuuntiin. Jos uusi jugend-talo rakennettaisiin Ruotsin Jakriborgin kaltaisesti keskelle peltoa, olisi kyseessä varmaankin suurempi rike kuin Katajanokalle laadittavassa uudessa talossa, johon aikanaan jugend-talo on suunniteltu. Ei siis ole täysin selvää, mitä Corner ajattelisi Katajanokan rakennuksesta.

Avant-garde pyrkii tarkoituksella etsimään omaperäisyyttä ja erilaisuutta kokeilullisten reaktioiden kautta. Tämä ei Cornerin mukaan kuitenkaan vie pitkälle, koska kaikki erilaisuuskin tapahtuu vain suhteessa teknillistieteelliseen maailmankuvaan. Voidaan ajatella, että tällöin ei välttämättä löydetä mitään todella uutta, vaan laaditaan poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Corner jatkaa, että kun avant-garde koittaa välttää konventioita ja traditioon nojaamista, se kääntyy historiasta oman aikansa kummallisuuksiin. Se on usein erilaisuutta erilaisuuden vuoksi ja sellaiseksi se helposti myös jää. Hän mainitsee myös dekonstruktivistit, jotka ovat vielä radikaalimpia avant-gardisteja: he hyökkäävät kaikkea totuttua vastaan loukaten merkitystä ja pysyvyyttä. He yrittävät luoda uutta väistämällä sääntöjä ja logiikkaa, mutta tulevat näin viitanneeksi kintaalla jatkumolle ja kulttuurille. Tällöin kulttuuri ei välttämättä uudistu tai siitä tulee juuretonta. Toisaalta, Corner huomauttaa, näistäkin lähtökohdista voi muodostua uusia paradigmoja. Kohteita ja tyylejä, jotka alun perin pyrkivät erottautumaan jatkumosta, aletaankin kopioimaan ja toistamaan ympäri maailmaa. Voisi ajatella, että kulttuuri silloin jollain tapaa uudistuu, mutta teosten irrallisuus ja merkityksettömyys jatkuu.

Cornerin kritiikki on väkevää ja se osuu omaan aikaamme, vaikka artikkeli on 25 vuotta vanha. Hänen mukaansa nuo kolme tyranniaa rajaavat olemassaolon avaruudesta vain pienen alueen ja uskottelevat, että kaikki mahtuu siihen. Edelleen matemaattisen maailman ulkopuolelle on vaikea nähdä matemaattisin keinoin, vaikka keinot ja välineet ovat kehittyneet. Kuitenkin jo vuonna 1931 matematiikka todisti itsensä epätäydelliseksi[2]. Gödelin epätäydellisyyslauseiden mukaan aina ilmenee uusia tosia asioita, joita olemassa olevan järjestelmän menetelmät eivät pysty todistamaan[2]. Samassa hengessä Corner väittää, ettei maailmaa voi kuvata mistään yhdestä näkökulmasta. Hän muistuttaa maisema-arkkitehteja siitä, että maailma on ihmeellinen ja pakenee selittämistä. Ehkäpä ihan kaikesta, mikä on tärkeää, ei voi sittenkään muodostaa numeroita. Cornerin mukaan fyysinen maailma erilaisine ilmiöineen ja paikkoineen aukenee parhaiten havaintojen kautta. Tärkein tieto tulisikin suorasta kokemuksesta. Siten taide voi tuoda näkyväksi asioita, jotka eivät näy aineistoanalyyseissä tai vallitsevassa tavassa katsoa maailmaa. Taide voi ikään kuin pelastaa ihmisen maailmankuvan supistumiselta, kun ihmiskunta vaatii varmuutta ja kontrollia. Kunhan taiteilijat ja suunnittelijat eivät itse putoa samaan sudenkuoppaan.

Corner tarjoaa maisema-arkkitehtuuria tyrannisoivien teorioiden häätämiseksi hermeneutiikkaa, tieteenfilosofisen suuntauksen jossa tieto ymmärretään jatkuvana tulkintojen prosessina[3]. Cornerin mukaan tämä teoreettinen suuntaus soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa havaitaan merkityksiä, jotka eivät ole heti ymmärrettävissä, vaan vaativat tulkintaa. Hermeneutiikka voi vahvistaa esimerkiksi taiteen, maiseman, runouden tai filosofian kautta saatua tietoa, jotka eivät ole todistettavissa tieteen metodologisin standardein. Hermeneutiikka käyttää retoriikkaa ja metaforia, jotka voivat yhdistää muuten toisistaan kaukana olevia asioita. Ne paljastavat piileviä yhteyksiä asioiden välillä näyttäen ne uudessa valossa. Corner kannattaa ajatusta, että traditio tulee ymmärtää aina vain uudella tavalla. Tällöin syntyy keskustelu menneisyyden ja tulevaisuuden välillä ilman, että jumiudutaan menneisyyteen tai katkaistaan suhde siihen. Hermeneuttinen vastaus jugen-talon rakentamiseen olisi siis varmaankin eläytyä jugendin filosofiseen ytimeen ja muodostaa uudelleentulkinta siitä nykyajassa. Jos jugend on vapautumista klassistisesta perinteestä, mikä olisi sen ilmentymä nykypäivänä? Suunnitteluratkaisu voisi esimerkiksi muodostaa uuden suhteen klassismiin tai hypätä sopivasti avant-garden puolelle. Jugendille tyypillisen kasviaiheiden käsittelyn voisi nykytekniikalla viedä hyvinkin pitkälle. Lopputulos tuskin kuitenkaan näyttäisi samalta, kuin jugend aikanaan.

Maisema on hermeneuttinen media, väittää Corner. Se sijaitsee ajassa, paikassa ja traditiossa. Maiseman ero villiin luontoon on se, että se on ihmisen muokkaamaa. ”Villiä luontoa” tai erämaata, johon ihminen ei ole millään lailla koskenut, ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan kovin paljoa. Siten kaikkialla ympärillämme on maisemaa, joka kertoo meille menneestä ja ennen kaikkea meistä. Sanotaan, etteivät tärkeimmät asiat katoa, ne vain muuttavat muotoaan. Juuri siinä Cornerin hermeneuttisessa lähestymistavassa taitaa olla kyse. Meidän tulee vain pitää huolta siitä, ettemme hukkaa inhimillistä kokemustamme kasvavan datan ja algoritmien maailmaan sekä tiedostamme tekemiemme valintojen alkuperän.

Lähteet:

  1. Panu Raatikainen (2005) Gödel’s Incompleteness Theorems. The Stanford Encyclopedia of Philosophy. https://plato.stanford.edu/entries/goedel-incompleteness/ Haettu 3.3.2018
  1. Helsingin Sanomat (14.2.2018) Katajanokalle haluttiin rakentaa uusi jugend-talo, mutta Helsinki kielsi aikeet – miksi kaupunkiin ei saa rakentaa vanhannäköisiä rakennuksia?
  1. Jyväskylän Yliopisto (2015) Hermeneutiikka. https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/hermeneutiikka 3.3.2018

Mikä on luonnon todellinen luonto?

Kaikille meille luonto on jotakin tärkeää.
Olemmeko todella määritelleet, mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa?

Ystäväni oli juuri aloittanut erään luonnonsuojelujärjestön luottamustoimessa ja kutsui tuttujaan eri aloilta kanssaan oluelle keskustelemaan luonnosta. Tarkoituksemme oli selvittää, mitä luonto oikein on. Nyt kun kaverini oli päässyt aivan järjestön toiminnan ytimeen, halusi hän pohtia, mistä luonnonsuojelujärjestöt oikeastaan puhuvat, kun puhuvat luonnosta? Valitettavasti tällä kertaa vain pari maisema-arkkitehtia pääsivät paikalle, mutta keskustelu oli kiinnostava. Myöhemmin yliopistokurssillani pohdittiin samaa kysymystä aiempaan akateemiseen keskusteluun tukeutuen. Tässäkin keskustelussa kaikki olivat maisema-arkkitehtuurin opiskelijoita, mutta kaikki olivat lukeneet keskustelun pohjaksi hieman eri artikkeleita ja toivat siten keskusteluun määrin myös eri alojen näkökulmia. Artikkeleista kävi hyvin ilmi myös se seikka, että keskustelu luonnosta oli ollut olemassa jo paljon ennen, kuin minä ja kaksi kaveriani aikanaan istahdimme Itä-Helsinkiläiseen oluthuoneeseen parantamaan maailmaa.

Kahden kaverini kanssa oluthuoneessa jutustellessamme huomasimme pian, että luonnon käsite hämärtyy kaupungissa. Tuntuu selkeältä, että ympäristöt, kuten metsä, suo ja järvi ovat luonnonympäristöjä. Ne ovat alueita, jotka perus- ja kaavakartoissa merkitään yleensä vihreällä. Ne erottuvat selvästi rakennetuista alueista, jotka on merkitty useimmiten jollakin harmaan tai oranssin sävyllä. Emme tunteneet algoritmeja, joilla alueet on määritelty, mutta olimme huomanneet, että kartan avulla pääsee luontoon melko hyvin kaikissa kaupungeissa. Jos haluamme vieraassa kaupungissa mennä luontoon, katsomme Google Mapsista vihreän alueen ja menemme sinne. Vihreät alueet kartalla ovat siis luontoa, harmaat ja oranssit eivät ole. Puistot erottuvat yleensä vielä erikseen, emmekä olleet varmoja, ovatko ne myös luontoa. Väitän kuitenkin näkeväni ikkunastani luontoa, vaikka se sijaitseekin harmaan alueen sisällä. Kerrostalon ja tien välillä on parin kymmenen metrin kaistale, jossa kasvaa puita, sammalta ja jotakin kenttä- ja pensaskasvillisuutta. Siellä liikkuu joskus oravia, lintuja ja kaikenlaisia ötököitä. Jos olisin asunut koko ikäni kaukana kaupungista metsäisellä alueella, en ehkä hyväksyisi väitettä, että asun luonnon keskellä. Saattaisin nähdä vilkkaan autotien ja vastapäiset rakennukset selvänä merkkinä ei-luonnosta, kaupungista luonnon vastakohtana, kaikista ikkunasta näkyvistä kasveista ja eläimistä huolimatta. Jos taas olisin kotoisin vaikkapa japanilaisesta suurkaupungista, jossa maankäyttö on äärimmäisen tiivistä, saattaisin kokea asuvani monessa osassa Helsinkia aivan metsässä. Keskellä tätä pohdintaa kaverini ja minä tunsimme itsemme kutkuttavalla tavalla hämmentyneiksi. Montako puuta pitää olla, jotta voidaan puhua luonnosta? Savatko puut olla istutettuja? Onko talousmetsä luontoa? Mitä muuta kuin puita pitää luonnossa olla?

Yliopistokurssillani ”Maisema-arkkitehtuurin kritiikki” pääsimme luonnon kanssa uusiin ulottuvuuksiin. Luennon yhteydessä käytävää keskustelua varten kaikki olivat lukeneet artikkelin ”The Authority of Nature: Conflict and Confusion in Landscape Architecture”, jonka on kirjoittanut tunnettu maisema-arkkitehti Anne Winston Spirn. Artikkelissaan Spirn osoittaa kaikille tuttuun ”luonto”-sanaan liittyvän monia yllättäviäkin sudenkuoppia. Luonto on abstraktio, väittää Spirn. Tätä ajatusta purkaakseen täytyy miettiä abstraktion käsitettä. Abstraktina oliona luonnolla ei ole fyysisiä ominaisuuksia ja mieli havaitsee sen abstrahoimalla sen havaituista konkreettisista asioista. Ajatus luonnosta syntyy siis, kun havaitsemme luontoon viittaavia elementtejä. Kuvitellaan että olet luonani kylässä ja katselet ikkunastani puita, sammalta ja lintuja. Jos poistat kuvasta kaikki havaitsemiasi asioita erottavat tekijät, jäljelle jää vain niitä yhdistäviä asioita, tässä tapauksessa jäljelle jää ajatus luonnosta. Mutta entäpä jos olet kanssani eri mieltä, ja mielestäsi muutama puu ei vielä luontoa tee? Silloin kuvaan ei jää sanaa luonto, mutta kenties sana piha tai ryteikkö. Spirn huomauttaa myös, että kulttuurisidonnaisena käsitteenä luonnon merkitys vaihtelee paitsi kulttuurien, myös yksilöiden välillä. Tätä vasten tuntuu luonnolliselta, että jonkun mielestä luonto alkaa heti, kun asfaltti ja nurmikonleikkuu päättyvät. Toinen kokee luonnon vasta kauempana kaupungista.

Puisen baaripöydän ääressä Itä-Helsingissä pohdimme lähiluonnon käsitettä. Se on selvästi lähellä ja kaupungissa, mutta onko se koskaan täysin luonnontilaista? Omien ekologian kurssiemme pohjalta pystyimme sanomaan, että kaupungissa ihminen vaikuttaa flooraan ja faunaan niin monella tavalla, ettei rajaa ihmisen vaikutuksen ja luonnon prosessien välillä pysty täysin vetämään. Vähintään sata metriä metsän reunasta tai virkistysreitiltä ulottuu ns. reunavaikutus, jonka alueella metsän ydinlajit eivät viihdy. Jos kaupungissa halutaan säilyttää metsäekosysteemejä, täytyy ekologisen verkoston olla tarpeeksi kattava ja sisältää riittävästi metsän ydinalueita. Tällöin lajit pääsevät lisääntymään ja liikkumaan metsäläntiltä toiselle. Onko lähiluonto siis kaupungissa tapahtuvia luonnonprosesseja ennemmin, kuin kokoelma yksittäisiä puita, pensaita tai muita kasveja? Mikä on ihmisen osa näissä prosesseissa, kun viimeistään bakteerikantamme kytkee meidätkin osaksi ekosysteemejä? Toisaalta lähiluonto-sanaan liittyvä mielikuva on pikemminkin ihmisen oikeus päästä ulkoilemaan lähellä sijaitsevalle viheralueelle, joka on paikkana enemmän metsä kuin puisto. Lähiluonnon säilyttämisen puolesta puhuvat ekosysteemipalvelut, joista monien olemassaolo on tärkeää juuri ihmisen lähellä. Kukaan tuskin haluaa vettä kellariinsa luonnollisen veden kierron säätelyn kadotessa tai asua tuulitunnelissa, kun puut eivät säätele ilmavirtauksia. Lähiluonnon esteettiset ja virkistyksellisetkin puolet määritellään ekosysteemipalveluiksi, joille on teoriassa mahdollista määritellä hintalappu.

Anne Winstron Spirnin artikkeli löytää tästä pohdinnasta jotain aivan muuta. Spirnin mukaan luonto on kulttuurin peili. Hänen mukaansa se, miten määrittelemme luonnon tai luonnollisuuden, kertoo enemmän meistä itsestämme kuin luonnosta. Tapa puhua luonnosta ja käsittää luonto on vaihdellut eri aikoina. Aiemmin yliopistokurssillamme olimme keskustelleet siitä, kuinka romantiikan ajan ihmisille luonto ilmensi maailmanhenkeä ja suurta tunnetta, josta koko maailma koostui. Tunnetta korostava romantiikka syntyi vastareaktiona järkeä korostavalle valistukselle, jonka luontokäsitys oli suorastaan mekanistinen. Käytännössä, kun romantiikan ihmiset menivät retkelle luontoon, he eivät yleensä menneet aivan erämaahan vaan jonnekin turvallisempaan paikkaan, kuten ihmisen rakentamaan maisemapuistoon. Siellä he kuitenkin kokivat vahvoja aistihavaintojen ja mielikuvituksen synnyttämiä luontokokemuksia. Tällä kertaa keskustelussamme huomasimme, että me sen sijaan kuvaamme luontoa esimerkiksi prosessein ja ekosysteemipalveluin. Kuvaavatko jo jälkimmäisen sanan osaset ekosysteemi ja palvelu kulttuuriamme jollain tapaa verrattuna romantiikkaan? Ainakin kaikenlaisten asioiden käsitteleminen palveluna vaikuttaa olevan tällä hetkellä muodikasta. Sanavalintana ekosysteemi tuntuu korostavan kaipuutamme pikemminkin valistuksen, kuin romantiikan aikaan. On uskottavaa ja kunnollista, jos asian voi pilkkoa osiin, laskea ja lopulta muuttaa jopa rahasummiksi. Päätöksentekojärjestelmämme huomioi tällaisen tekijän paljon todennäköisemmin.

Maisema-arkkitehtuurin yliedustuksesta huolimatta, taannoisessa pubikeskustelussamme osallistujilla oli hieman eri taustoja. Filosofiaa aiemmin opiskellut kaverini nosti esille luonnon diskurssina. Foucault’n hengessä kaverini mielestä diskurssissa on olennaista, kuinka maailmaa jäsennetään sanojen avulla ja kuka saa määritellä, millaista todellisuutta sanat tuottavat. Tietomme yhteiskuntafilosofiasta riitti käsittämään, että valtaa seuraa aina vastuu. Kenellä siis on valta ja vastuu määritellä, mitä luonto tarkoittaa? Kaverini mielestä siis luonnossa olennaista ei ole se, mitä luonto on, vaan kuka sen saa määritellä. Filosofia tunnistaa luonnon myös argumentaatiovirheessä. Naturalistisen virhepäätelmän mukaan, jonkin asian oikeutus on se, että se on olemassa. Onko luonto siis suojelemisen arvoinen, koska se on olemassa? Onko luonnonmukaista se, mitä luonnossa on? Mitä sitten, kun luonto muuttuu?

Samoja aiheita pohtii Anne Winston Spirn valottaessaan, kuinka käsitystä luonnosta on käytetty määrittämään, mikä on paitsi luonnonmukaista ympäristöä myös luonnollista ihmisten keskuudessa. Yliopistokurssimme keskustelussa luonnosta tuli esiin monia tähän kysymykseen liittyviä tapausesimerkkejä. Yksi luonnollisuuteen liittyvä kysymys on kysymys vieraslajeista. Ainakin itseäni on kehotettu ekologian kurssilla välttämään aggressiivisesti leviäviä vieraslajeja, jotka tutkimusten mukaan valtaamalla alaa tuhoavat paikallisia ekosysteemejä ja siten vähentävät biodiversiteettiä. Kuulostaa vakuuttavilta perusteilta. Keskustelussamme kuitenkin selvisi, että monien kirjoittajien mukaan alkuperäiskasvien suosimiseen liittyy virheellisiä mielikuvia vieraslajien vaarallisuudesta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa luonnonsuojelualueilla saatetaan usein poistaa kaikki ns. vieraslajit, jolloin jää suhteellisen laajoja paljaita alueita ja vain pieniä läiskiä alkuperäiskasveja, joiden on tarkoitus levitä tyhjäksi puhdistetuille aloille. Eräs opiskelija kurssilla oli lukenut artikkelin ”An Evolutionary Perspective on Strengths, Fallacies, and Confusions in the Concept of Native Plants” kirjoittajalta Steven J. Gold. Ammatilataan sosiologi Gold nostaa esiin, kuinka harhaanjohtavasti ajatellaan, että vain alkuperäinen on hyvää, vaikka oikeasti kasvien päätyminen tiettyihin paikkoihin on pitkälti sattumaa. Hänen mukaansa evoluutioteoriaa käytetään hieman väärin, kun ajatellaan, että paikassa olevat kasviyhteisöt ovat syntyneet juuri sinne ja siksi parhaita. Kuitenkin eliöyhteisöjen evoluutiossa kyse on pitkälti juuri sattumalta tiettyihin paikkoihin päätymisestä ja sopeutumisesta. Moni laji on joskus ollut tulokas alueella. Eräs toinen opiskelija oli lukenut artikkelin puutarhataiteen professori Gert Gröningiltä, joka muistuttaa vieraslajeihin liittyvästä pimeämmästä historiasta artikkelissaan ”Ideological Aspects of Nature Garden Concepts in LateTwentieth-Century Germany”. Hänen mukaansa 1900-luvun lopun luontoideologiat esittelevät nature garden -ajattelun uutena. ”Luonnonmukaisissa” puutarhoista kasvit jaetaan toivottuihin kasveihin ja rikkaruohoihin muistamatta, että edellisen kerran samanlainen ideologia vieraslajien kitkemisestä oli voimissaan Natsi-Saksassa. Tähän liittyen kolmas opiskelija vahvisti, että lukemansa perusteella vieraslajeilla todella oli vahva asema natsiajan Saksan luontokäsityksessä. Artikkelissa ”The Nationalization of Nature and the Naturalization of the German Nation: ”Teutonic” Trends in Early Twentieth-Century Landscape Design” maisema-arkkitehdilta Joachim Wolschke-Bulman kerrotaan, kuinka evoluutioteoriasta ammennettiin perusteluja hirmuteoille, jotka kätkeytyivät ”luonnollisuuden” taakse. Kuten Spirnin tekstissä, luontokäsitys toimi kulttuurin peilinä, ja puhdasrotuisuuden tavoite näkyi maisemassa ”vieraslajien” karsastamisena, joka rinnastui muukalaisvihaan myös ihmisten kohdalla.

Esimerkit Natsi-Saksasta tuntuvat ehkä turhan räikeiltä, mutta ne tuovat hyvin esiin, kuinka käsitys luonnosta on kulttuurisidonnainen ja kuinka ”luonnollisuutta” voi käyttää myös väärin. Vaikka huoli ekologisen monimuotoisuuden vähenemisestä on aito, on hyvä tiedostaa moniulotteisen aiheen särmät. Anne Winston Spirn toteaakin artikkelinsa loppupuolella, että tärkeintä ei ole löytää luonnolle määritelmää, vaan tiedostaa käsitteen häilyväisyys ja sen sudenkuopat. Maisema-arkkitehtiopiskelijana on helppo hyväksyä ajatus, ettei luonnolla olekaan yhtä ainoaa ilmenemistapaa tai yhtä ainoaa oikeaa luontosuhdetta. Luonto ehkä pitääkin määritellä erikseen jokaisen suunnitteluprojektin yhteydessä. Se näyttäytyy eri tavalla kapeassa kaupunkitilassa, kuin laajemmalla virkistysalueella, joka kerta paitsi fyysisestä myös kulttuurisesta kontekstistaan riippuen. Tärkeintä on tunnistaa luonto projektissa ja olla ajautumatta argumentaatiovirheisiin. Luontojärjestöt ottavat luontoon kantaa periaatteellisemmin ja joutuvat kenties antamaan luonnolle yleisempiä määritelmiä. Järjestöillä on paitsi valtaa, myös vastuuta luonnosta käsitteenä. Vaikka sanojen määritteleminen on vaarallista, voi vielä vaarallisempaa voi olla jättää keskeisten käsitteiden määrittely tuuliajolle. Luontoa ei käsitteenä ehkä täysin voi kahlita, mutta aina kun se mainitaan, on hyvä tunnistaa, mitä todella tarkoitetaan.

*****

Tehtävänannossa kehotettiin kuvittelemaan, että kirjoitus julkaistaisiin luonnonsuojelujärjestön lehdessä.

Kysymys maisemasta

Useimmiten maisema-arkkitehdit käsittävät tehtäväkseen suunnitella, eivät niinkään osallistua julkiseen keskusteluun koskien kaupunkiympäristöä. Tämä näkyy mediassa hiljaisuutena, jota ei huomaa, ellei sitä osaa etsiä. Maisemaan jollain tapaa liittyviä kysymyksiä käsitellään usein esimerkiksi paikallislehdissä, mutta maisema-arkkitehtien poissaolo keskustelusta näkyy rivien väliin jäävänä tilana. Esimerkkinä poikkeuksesta hiljaisuuteen toimivat tässä kirjoituksessa käsiteltävät kolme artikkelia, jotka ottavat kantaa pääkaupunkiseudun maiseman ajankohtaisiin kysymyksiin. Jokainen niistä pyrkii vaikuttamaan ajankohtaiseen aiheeseen houkutelleen lukijaa puolelleen hieman eri keinoin. Samalla aukeaa ikkuna pohtia laajemmin maisema-arkkitehtuurista käytävää julkista keskustelua.

Yksi julkisen keskustelun foorumeista ovat museot. Pienenä alana Suomessa maisema-arkkitehtuuri jakaa yleensä fooruminsa luontevasti arkkitehtuurin kanssa. Museomaailmassa tämä tarkoittaa arkkitehtuurimuseota. Nykyinen Aalto-yliopiston maiseman suunnittelun ja rakentamisen professori Jyrki Sinkkilä piti vuonna 2001 museolla alustuksen otsikolla ”Puiston puolikkaat”, jossa hän käsittelee Töölönlahden ajankohtaista tilaa. Hän osallistui keskusteluun uudestaan vuonna 2008 kirjoituksellaan ”Töölönlahden tulevaisuus”. Tällä kertaa foorumina toimi alan ammattijulkaisu Arkkitehti-lehti. Molemmat kirjoitukset varoittavat puiston suunnittelun ja rakentamisen viivästymisen vaaroista. Kolmas ja kenties harvinaisin julkisen maisema-arkkitehtuurin foorumi ovat sanomalehdet. Vuonna 2009 paikallislehti Länsiväylässä julkaistiin yleisökirjoitus nimellä ”Liikennejärjestelyt leimuniityllä – uhka vai mahdollisuus?”. Siinä kirjoittajia ovat Riikka Nikula, Aino Niskanen ja Jyrki Sinkkilä. Artikkeli ottaa kantaa ja tarjoaa ratkaisuja Leimuniitylle aikanaan suunniteltuun parkkiluolan sisäänajoon, joka uhkasi tuhota Jussi Jänneksen suunnitteleman maailmankuulun maisemakokonaisuuden.

Maisema-arkkitehtuurikeskustelussa on olennaista tuntea yleisönsä. Kaikissa mainituissa artikkeleissa pyritään vaikuttamaan lukijaan klassisin retorisin keinoin, jotka painottuvat hieman eri tavalla yleisöstään riippuen. ”Puiston puolikkaat” -alustus on kirjoitettu maallikkoyleisölle. Kirjoittaja ottaa itselleen kaksoisroolin toisaalta paikallisena asukkaana kokien ja tuntien maisemaa, toisaalta kaupunkikehityksen realiteetit tiedostavana ammattilaisena. Kirjoitus on laadittu aikana, jolloin makasiinit olivat vielä olemassa ja ratapiha rehotti joutomaana.  Sinkkilä toisaalta viehättyy ratapihan rosoisuudesta ja Töölönlahdesta juuri sellaisena kuin se silloin oli. Toisaalta hän varoittaa Kaisaniemenpuiston kokemasta kohtalosta, missä liikenne ja rakentaminen pala kerrallaan näivettivät aiemman arvokkaan puistokokonaisuuden. Kirjoitus käyttää taitavasti hyväkseen erityisesti pathosta. Se saattelee yleisönsä kuin kädestä pitäen paikallisasukkaan kokemuksen kautta ammattilaisnäkökulman puolelle. Ethoksen elementti yhdistyy pathokseen siinä, kuinka Sinkkilä onnistuu välttämään ammattilaisnäkökulmaan helposti liittyvän torjuntareaktion. Suunnittelun ammattilaiset koetaan helposti paikallisnäkökulmasta kylminä ja ulkopuolisina toimijoina, jotka eivät ymmärrä paikan hienoutta ja tärkeyttä asukkaille. Lopussa yleisö on vastaanottavainen logokselle. Mikäli puistolle ei pian vahvisteta kaavaa ja laadita kokonaissuunnitelmaa, rakentaminen ja liikenne nakertavat sen pikkuhiljaa olemattomiin. Tärkeää on myös, että retoristen keinojen tunnistamisesta huolimatta Sinkkilän tekstistä välittyy aito huolestuminen.

Sinkkilän toinen kirjoitus ”Töölönlahden tulevaisuus” on ammattiyleisölle kirjoitettu kritiikkikirjoitus voimassa olevalle puistosuunnitelmalle. Sen ilmestymisajankohtana makasiinit olivat jo palaneet, mutta radanvarren rakennuksia ei vielä ole. Tekstissä esitellään ajankohtaista tilannetta ja arvioidaan suunnitelman onnistumista. Logos dominoi ammattilaisille suunnattua tekstiä. Ethos täytyy rakentaa asiantuntemuksella ja sopivalla kriittisyydellä Tälläkään kertaa enimmäkseen arkkitehdeistä koostuva yleisö ei ole valmiiksi kirjoittajan kannalla, joskin sallii suoraan aiheeseen menemisen. Liiallinen pathoksen käyttö voisi viedä uskottavuuden. Tyypillisesti pienyrityksessä työskentelevän arkkitehtilukijan tunteita kosketellaan selkeimmin mainitsemalla pienten toimistojen ahdinko kunnallistekniikan rattaissa. Kun lukijalle on esitelty puistosuunnittelun taustat ja onnistumiset, voidaan lopussa esittää myös sen heikkoudet. Sinkkilä ei pidä puiston eteläosaa onnistuneena, vaan toivoo siitä muutakin kuin luotaantyöntävää aukkoa. Artikkelin toissijaiseksi tavoitteeksi voidaan ajatella maisema-arkkitehtuurin arvon nostaminen. Kirjoittamalla Arkkitehti-lehteen arvostelun puistosuunnitelmasta, Sinkkilä nostaa sen rakennusten rinnalle yhtä tärkeään asemaan. Puiston tärkeyttä ei erikseen puolustella, vaan siitä puhutaan asiantuntevasti ja itsestään selvästi tärkeimpänä osana Töölönlahden kaupunkitilaa.

Espoolaisessa paikallislehti Länsiväylässä julkaistu ”Liikennejärjestelyt Leimuniityllä – uhka vai mahdollisuus?” on retorisilta keinoiltaan monipuolisin ja kylläin. Syynä lienee se, että tekstin kirvoittanut uhka on kolmesta kaikkein groteskein. Tapiolan keskustan alle sittemmin rakennetun parkkiluolan sisäänajoluiska uhkasi jyrätä Leimuniityn kuvioistutukset alleen pilaten siten maisemakokonaisuuden kohokohdan. Kirjoitus pyrkii taivuttamaan yleisen mielipiteen, poliitikot ja virkamiehet luopumaan liikennehankkeesta kokonaan tai vähintään yhteensovittamaan liikenteen ja maiseman toisiinsa veistoksellisena kokonaisuutena alkuperäisessä hengessä. Kirjoituksessa edellisiin verrattuna on erityinen annos ethosta. Kirjoittajien asiantuntijatittelit eivät voi jäädä lukijalta huomaamatta. Kirjoittajat nostavat Leimuniityn statusta kertomalla sen lukeutuvan Ympäristöministeriön määrittämiin kansallismaisemiin, valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin ja sen olevan julkaistu teoksessa Oxford Companion to the Gardens samalla sivulla Taj Mahalin kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, että kyse on jostakin tärkeästä, kun sen yhteydessä mainitaan Oxford ja Taj Mahal. Myös pathosta käytetään artikkelissa runsaasti. Voimakkaissa sanankäänteissä on suurta vahinkoa, tuhoa, hukkaamista, uljautta, tympeyttä ja hapuilevaa yritelmää. Tapiolan ylpeyteen, vanhoihin mäntyihin kerrotaan kohdistuvan teknisiä uhkia pohjaveden muutosten myötä. Espoossa autoiluun helposti liittyvät tunnelatausansat vältetään kertomalla, että alkuperäinen maisema oli suunniteltu nimenomaan autoja varten, eivätkä liikenne ja maisema ole tässäkään tapauksessa aidosti vastakkain. Kirjoittajat koskettelevat hienosti espoolaisten paikallisylpeyttä, mutta eivät jätä asiaa siihen. Kansainvälisesti tunnustettuna maisema-arkkitehtuurikohteena Leimuniitty myös herättelee kansallistunnetta ”Suomi maailmankartalle”-hengessä. Kirjoituksen vaikuttavuus piilee siinä, että ethosta ja pathosta rakentavat lauseet voidaan lukea uskottavasti myös logoksena. Kenties päättävät virkamiehet lopulta laskivat yhteen selvät todisteet kulttuurisesta arvosta, sillä he mitä ilmeisimmin tarttuivat tekstissä ehdotettuihin keinoihin säilyttää maisemakokonaisuus. Logos ehkä johti lopulliseen päätökseen, mutta ethos ja pathos saivat heidät pysähtymään.

Helsingin Sanomat ei aikanaan julkaissut kirjoitusta Leimuniitystä. Länsiväylä sen sijaan tarttui siihen. Edellä mainituilla foorumeilla, Arkkitehtuurimuseossa, Arkkitehti-lehdessä ja sanoma- tai paikallislehdissä maisema-arkkitehtuuria käsitellään harvoin. Edellinen maininta maisema-arkkitehtuurista tapahtuman yhteydessä ajoittuu Arkkitehtuurimuseon verkkosivujen menneiden tapahtumien listauksessa vuodelle 2015. Arkkitehti-lehdessä kirjoitettiin maisema-arkkitehtuurista näköislehtiarkiston perusteella viimeksi vuoden 2016 lopulla maisemaa käsittelevässä erikoisnumerossa. Sanalla ”maisema” viimeisin hakuosuma Länsiväylässä on joulukuulta 2017, missä käsitellään Suomeen liittyviä mielikuvia. Helsingin Sanomat sen sijaan mainitsi maisema-arkkitehtuurin viimeksi tällä viikolla. Onkin kiinnostavaa seurata, mitä Helsingin Sanomat kirjoittaa maisemasta ja mitä ei.

Viimeisen viikon aikana maisemaa on sivuttu Helsingin Sanomissa useasti. Kaupunki-sivuilla on käsitelty Helsingin hyppyrimäkiä, Soukanniemen kaavaa, Käpylän omakotialueiden tiivistämistä, koko kaupungin tiivistämistä, Rautatieaseman pyöräilysiltaa, Pukinmäen rauhoitettua puuta ja Uunisaaren pelastamista. Varsinainen maininta maisema-arkkitehtuurista oli Tikkurilankosken padon purkamisen yhteydessä. Vaikka artikkelit selvästi liittyvät maisema-arkkitehtuuriin, maiseman näkökulma yleensä loistaa poissaolollaan. Käpylän tiivistämisen ja Soukanniemen kaavan yhteydessä keskitytään lähinnä sääntöihin, prosesseihin ja kaavatekniikkaan. Käpylän yhteydessä mainitaan näkymät, vehreys, ympäristön kunnioittaminen ja taustoituksessa mainitaan jopa puutarhakaupunki. Kuitenkin tulevaisuudesta puhuttaessa ei kuvailla miljöötä ja sen muutosta, vaan puhutaan vain asuntopulasta, innovaatioista ja tiivistämisestä. Kuten usein kaikki muukin ulkotila kaupungissa, Käpylälle tyypilliset vehreät pihat näyttäytyvät vain joustavana vihreänä tilana, jota täyttää sekalainen joukko vihermassaa, ja joka pitäisi siirtää hukkakäytöstä yhteiskunnan palvelukseen. Helsingin hyppyrimäkien kohdalla maisema-arkkitehtilukijaa saattaa jopa huvittaa tapa, jolla hyppyrimäkien kuvaillaan vain mystisesti ”jääneen” maisemaan. Rauniot ovat, kuin sattuman kaupalla nähtävissä maisemassa ilman, että kukaan olisi sitä tietoisesti suunnitellut tai jatkuvalla maiseman hoidolla estäisi niiden pusikoitumisen. Sattumaa lienee sekin, jos koirapuiston ja skeittipuiston väliin jäänyt entinen alastulorinne on nyt pulkkamäki. Toimittajat osaavatkin usein taitavasti kuvailla maiseman synnyttämää vaikutelmaa, mutta maisema-arkkitehti tunnistaa elementit, joista vaikutelma koostuu.

Maisema-arkkitehtina voisi nopeasti ajatella maisema-arkkitehtuuripuheen puutoksen johtuvan maisema-arkkitehtuurin laiminlyönnistä: Arkkitehtuurimuseo ja Arkkitehti-lehti vain eivät osaa arvostaa alaamme. Helsingin Sanomien toimittajat nyt vain ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä, että kysymys on maisemasta. Hetken mietittyään voi kuitenkin kysyä, kenen tehtävä oikeastaan olisi kirjoittaa maisema-arkkitehtuurista ja keillä olisi siihen parhaat edellytykset. Kuka voisi jakaa tietoa maisemasta? Entä kuka kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse?

Onko maisemalla merkitystä?

Mitä maisema merkitsee sinulle? Kenties mielenrauhaa kauas merelle tuijotellessasi. Kenties kotikulmiesi muistoja aidanpielessä kasvavan voikukan muodossa. Ehkäpä synkän kuusikon kohdalla sinut valtaa suloinen melankolia, ja hautausmaan surukuuset saavat sinut suorastaan itkemään. Jos vierailet ranskalaistyyppisessä muotopuutarhassa, saatat intoutua ajattelemaan ihmisen valtaa muovata luonnosta kauniita kuvioita. Kuten sinäkin teet, on maisemalle kautta aikain annettu erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi renessanssin ihmisille puutarhat olivat täynnä symboleita ja tarinoita, joita sivistynyt yläluokka pystyi lukemaan kuin teatteriesitystä.

Otamme yleensä itsestään selvänä, että ympäristömme tulee olla käytännöllinen ja viihtyisä. Sillä on monia toimintoja, joita siltä edellytetään esteettisen ulkoasunsa lisäksi. Pitäisikö maiseman kuitenkin merkitä enemmän? Monet tunnistavat, että esimerkiksi perinnemaisemat viestivät meille paikan historiasta ja aikansa kulttuurista. Voiko maisema-arkkitehtuuri muun taiteen tapaan haastaa meitä älyllisesti, kyseenalaistaa aikaamme tai kertoa laajempaa tarinaa? Vai onko oikeastaan aivan hupsu ajatus, että erilaisten kasvien, maanmuotojen, kivien ja muiden maisemaelementtien kokoonpano olisi yhtään sen enempää kuin osiensa summa?

Keskustelua siitä, tulisiko maiseman merkitä jotakin, on käyty jo parin vuosikymmenen ajan, ja siihen on osallistunut lukuisia eri kirjoittajia alan kentältä. Tunnettu maisema-arkkitehtuurikriitikko Mark Treib pohtii kirjoituksessaan ”Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture”, pitäisikö maisemalla olla erityinen arkikokemusta syvempi merkitys. Hänen mukaansa maisema-arkkitehtuurin historiassa on ollut erilaisia tapoja suhtautua merkitykseen. 60- ja 70-lukujen hallitseva suuntaus oli korostaa maiseman perinpohjaista ekologisteknillistä analyysiä. Suunnittelijan tuli analysoida taso kerrallaan maaperää, kasvillisuutta, kulttuuritekijöitä ja niin edelleen, kunnes pystyi johtamaan tästä paikkaan mahdollisimman hyvin sopivan suunnitelman. Analyysi ei kuitenkaan vielä luo muotoa. Yksinkertaistaen Treib sanoo, että vastareaktiona tälle lähestymistavalle alettiin maisemalta uudestaan odottaa jotain syvempää.

Treib luokittelee kuusi erilaista tapaa, joilla maiseman merkitys yleensä ilmenee. Ensimmäinen yleinen tapa on ammentaa muinaismystiikkaa Stonehengelta ja sen hengenheimolaisilta tavoitteena luoda ikiaikaista sanomaa henkivä maisema. Ajattelutapaan sisältyy, että jos jokin on ollut merkityksellistä jo kivikaudella, on se merkityksellistä vielä nyt ja tulevaisuudessakin. Toinen yleinen tapa on etsiä paikan henkeä, ”genious locia”. Tämä tapahtuu eläytymällä paikkaan ja korostamalla sille ominaisia asioita. Kolmas merkityksen kategoria on ajan henki, ”zeitgeist”. Maisemalla koetetaan kuvata juuri niitä teemoja, jotka tietylle ajalle ovat olennaisia. Tällaisia teemoja voisivat olla esimerkiksi ihmisen suhde luontoon, ympäristön pilaantuminen, kulutusjuhlat, sodan uhka tai romanttinen eskapismi. Neljäntenä Treib mainitsee vernakulaariset maisemat, jotka ammentavat jostakin tietystä paikalliskulttuurista suorastaan mauttomalla ja rahvaanomaisella tavalla. Tätä lähestymistapaa on käyttänyt esimerkiksi maisema-arkkitehtuurin supertähti Martha Schwartz kommentoidessaan geenimanipulaatiota pähkähullulla kattopuutarhallaan. Viides merkityksen ilmenemisen tapa, didaktinen maisema on sukua paikan hengelle. Siinä ajatellaan, että fyysisten muotojen tulisi kertoa paikan historian luonnollisesta kehityksestä. Maiseman tulisi suorastaan opettaa meille se, mitä paikan henki haluaa kertoa.

Jonkinlaisena antimerkityksellisenä maisemana Treib luokittelee niin sanotut teemapuistot. Kun suunnittelija on vain valinnut jonkin tyylin, muodon tai värin ilman syvempää ajatusta, syntyy Disney Worldin kaltainen teemapuisto ilman merkitystä ja kontekstia. Vaikka teemapuisto kuulostaa Treibin tekstissä suorastaan haukkumasanalta, voi tälle listalle päästä arvostettukin kohde. Pariisissa sijaitseva tunnettu puisto Parc André Citroën on Treibin mukaan juurikin teemapuisto. Se on tyylikäs viivojen ja suorakulmioiden sommitelma – vailla sen suurempaa merkitystä. Tämä kuulostaa pahalta, mutta kuten muistamme, Treib ei oikeastaan ole aivan varma, onko maisemalla pakko olla merkitystä. Tässä kohtaa hän alkaa puhua nautinnosta, jolla ei tarkoita pelkästään positiivisia kokemuksia, vaan kaikenlaista mielenliikutusta. Hän pohtii, ettei maiseman synnyttämien aistihavaintojen välttämättä tarvitse pyrkiä synnyttämään jotakin älyllistä reaktiota. Aistien tyydyttäminen ja niiden aikaansaamat tuntemukset itsessään voivat olla päämäärä. Kun jokin paikka on nautittava, se voi myös hiljalleen ansaita merkityksensä, kuten kunnioituskin pitää ansaita. Treib on lopulta sitä mieltä, ettei merkitys ole jotain mitä suunnittelija voi antaa, vaan kohteen täytyy itse ansaita merkityksensä käyttäjän sille antaman arvon kautta.

Treibin tekstin pohjalta oman vastineensa kirjoittanut Jane Gillette ottaa kantaa merkityksen nousuun tekstissään ”Can Gardens Mean?”. Hän on Treibia asteen radikaalimpi, eikä ole ollenkaan vakuuttunut, että maisemalla ylipäänsä voi olla merkitystä. Gilletten mukaan maiseman merkitys ei ole itse maisemassa, vaan ainoastaan suunnittelijan tai katsojan päässä. Jos suunnittelija todella haluaisi välittää merkityksiä, hänen kannattaisi valita jokin muu media kuin maisema. Hän näkee merkityksen etsimisen perimmäisten syiden olevan oikeastaan ajatusvirheitä, kuten että taitavan työskentelyn ja merkityksen yhdistämisestä syntyisi automaattisesti taidetta (craft + meaning = art). Koska maisema-arkkitehtuuri luokittelee itsensä taidealaksi, on merkitysten luomisesta syntynyt myös jonkinlainen valheellinen traditio. Tai, hän pohtii, ehkäpä maisema-arkkitehdit tekevät aina perässä sitä, mitä arkkitehdit tekevät edellä: koska arkkitehdit rakentavat töilleen erilaisia merkityksiä, maisema-arkkitehditkin haluavat tehdä niin. Kenties maisema-arkkitehteja oikeasti vain nolottaa tehdä pelkästään kauniita käyttäjän nautintoon tähtääviä kohteita ja heidän itsetuntonsa vaatii työlle suurempaa merkitystä.

Ajatellaanpa zen-puutarhoja, japanilaisia kivipuutarhoja. Monet vierailevat lomamatkallaan ihastelemassa niiden askeettista kauneutta, mutta harvalle välittyy niille tarkoitettu syvempi merkitys. Ne ovat vain kiviä, hiekkaa ja muurein rajattu tila. Gilletten mukaan ne eivät todella ole mitään sen enempää. Treib ei ole aivan näin ehdoton, mutta huomioi jaetun kielen roolin merkitysten välittäjänä. Jos suunnittelijan ja katsojan välillä ei ole yhteistä merkkijärjestelmää, merkitykset eivät välity. Treibin ajatuksia mukaillen samoin käy, kun nykyajan ihminen kävelee renessanssipuutarhassa. Oikeasti monivivahteisia sanomia sisältävät maisemat näyttäytyvät vain viehättävinä paikkoina, joissa on vähän ylikasvaneita puita ja kummallisia patsaita. Jos hänellä kuitenkin olisi kaikki renessanssi-ihmisen kulttuuritieto, puutarha puhuisi hänelle. Gilletten kirjoituksen hengessä renessanssipuutarha todella on pelkkä hapertuneiden patsaiden, terassointien, sypressipuiden ja muun kasvillisuuden kimara – ei sen enempää.

Katsotaanpa vielä tarkemmin Treibin ajatusta nautinnosta. Treibin mukaan nautinto on jollain tapaa universaalia, koska fyysiset kokemukset ovat kaikille samoja. Nautinnosta Treib sanoo, että maiseman tulee puhutella aisteja monipuolisesti, ei pelkästään puhua järjellemme aistien kautta. Merkityksen tarkka välittyminen ei tunnu siis Treibille niin tärkeältä. Tässä kohtaa tuntuu luontevalta verrata Treibin ajatuksia taiteen filosofian kiintotähteen, Monroe Beardsleyn ajatuksiin estetiikasta. Beardsleyn mukaan kohteen esteettinen arvo näkyy sen tuottamien esteettisten elämysten moninaisuutena. Esimerkiksi Mies van der Rohen kuuluisaa Barcelonan paviljonkia voidaan pitää esteettisesti mittaamattoman arvokkaana, koska se synnyttää aina vain uusia ja uusia tulkintoja ja merkityksiä. Ehkäpä ei siis ole olennaista, että suunnittelijan aikoma tarkka merkitys välittyy käyttäjälle. Kenties tärkeintä on, että merkityksiä ylipäänsä syntyy. Gillettekin saattaisi hyväksyä ajatuksen, että merkitykset voivat olla vain katsojan päässä, mutta maisema laukaisee ne liikkeelle. Suunnittelijan tehtävä onkin siis luoda jännitteitä ja dramatiikkaa tai muuten mielenkiintoa herättävä maisema, joka kiinnostaa katsojaa ja saa hänet luomaan tulkintoja.

Ehkäpä merkityksellisin maisema onkin monitulkintaisin musteläikkätesti: mitä sinä näet tässä? Onko maisemalla merkitystä? Keskustelu jatkuu, eikä loppua vielä näy.

*****

Silläkin riskillä, että vaikutan vähän hupsulta, julkaisen kirjoittamisen ohessa syntyneet kaksi visuaalista vaikutelmaa oheisteksteineen. Nämä eivät ole välttämättä mielipiteitäni, mutta kärjistävät joitakin kurssilla esiintyneitä aiheita.

fullsizeoutput_6b7f

Merkitysten maailma kätkeytyy heiltä, joilta puuttuu avaimet symbolien arvoituksiin. Silti puistossa on leppoisaa kauniina kesäpäivänä. Taustalla maisema huutaa merkitystään. Kuuleeko kukaan?

fullsizeoutput_6b80

He voisivat olla suuria taiteilijoita, joiden maalinroiskeet kohottavat kankaan merkityksen. He voisivat olla aikakautensa kuvanveistäjiä, joiden kädenjälki jää arvokkaimpaan kiveen. Maan pintaan. Kaupunkiin. Siihen ympäristöön, jossa vielä vuosien päästä luetaan menneisyyden viestejä. Sen sijaan he ovat apupoikia. He käyttävät taiteilijan työkaluja, mutta vain maalatakseen tasaisia säänkestäviä seiniä tai kovertaakseen kivestä sopivankokoisia paloja järkeviin käyttötarkoituksiin. Heidän teoksensa eivät suututa ketään, eivät sotke budjettia, eivät koreile ylimääräisesti, mutta eivät myöskään sykähdytä, eivätkä saa ketään kääntymään sydän pamppaillen ympäri, jotta voisi sittenkin toteuttaa salaisen unelmansa. Ei. Taitavina diplomaatteina he maisemoivat itsensä taustakuvaan, kun muut heiluttelevat pensseliä. Kukaan ei muista heitä.

Vastakohtien maisema

Bloedel Reserve Seattlessa on laaja viheralue, jonka luonnollinen havumetsä on lauhkean vyöhykkeen sademetsää. Tavanomaisten virkistysreittien lisäksi alueen on tehnyt erityiseksi sen entisten omistajien omaperäinen harrastus. Maan aiemmin omistanut miljonäärisuku keräili japanilaisia puutarhoja, joita tekemään on lennätetty mestareita Japanista. Kuitenkin modernin maisema-arkkitehtuurin kannalta merkittävin näistä on noin kolmen puutarhan sarja, jonka on suunnitellut yhdysvaltalainen maisema-arkkitehti Richarg Haag. Hänen vaikuttava ja monitulkintainen kokonaisuutensa on tuottanut merkittävän määrän erilaisia tulkintoja, joista tässä kirjoituksessa viitataan kolmeen. Yhdysvaltalaiset maisema-arkkitehtuurikriitikot Patric M. Condon, Anne Winston Spirn ja Elisabet K. Mayer tarjoavat jokainen oman näkökulmansa Haagin mestariteokseen.

Sarjan osakokonaisuudet ovat luonteeltaan hyvin erilaisia puutarhoja, mutta muodostavat yhdessä vaikuttavan aika-avaruudellisen kokemuksen. Ei ole täysin yksiselitteistä, mitä Haag on halunnut puutarhoillaan sanoa, mutta niiden peräkkäinen kokeminen tuntuu vetoavan syvästi sekä vierailijan järkeen että tunteisiin aueten hiljalleen sekä välittömän aistimisen että pohdiskelun kautta. Puutarhojen sarja alkaa kontrolloidusta Japanilaistyylisestä puutarhasta ”Garden of Planes”, jonka seesteinen maailma muuttuu pian sen jälkeen luonnontilaiseksi kaaokseksi sammalpuutarhassa ”Moss Garden”. Tämän jälkeen kulkija pysähtyy peilimäisen heijastuksen äärelle kolmannessa puutarhassa ”Reflection Garden”. Vaikka kirjoittajat eivät suoraan käsittele nejättä puutarhaa, on sarjan jälkeen niiden välittömässä läheisyydessä vielä biodiversiteettiään pursuava ”Bird Sanctuary”.

Patric M. Condon tulkitsee Haagin teosta zen-buddhalaisen puutarhataiteen kautta. Hän näkee tasojen puutarhan ”Garden of Planes” ensimmäisenä askelena spirituaalisessa kokemuksessa ”satori”. Tasojen puutarhaa on sen ajan saatossa hieman muutettu. Alkuperäisessä teoksessa puutarha häkellyttää vierailijan erikoisella kolmiulotteisella muodolla heti sisään astuessa. Vaikealta ja omituiselta tuntuvan veistosmaiset hiekkamuodostelman on Condonin mukaan tarkoitus saada katsoja pysähtymään tähän hetkeen. Katsoja tulee vedetyksi pois omista ajatuksistaan ja arkisista murheistaan, mikä avaa hänen tajuntansa puutarhakokonaisuuden kokemiselle.

Anne Winston Spirnille tasojen puutarha aukeaa hieman eri tavalla. Hänelle puutarha edustaa menneisyyden unohtamista ja muistojen pois pyyhkimistä. Spirn viittaa paikan historiaan. Bloedel Reserve kuului suvulle, joka on aikanaan rikastunut alkuperäisten laajojen metsien valtavilla avohakkuilla. Paikan alkuperäiset kipeät muistot on korvattu kliinisellä ja kontrolloidulla japanilaisen puutarhan estetiikalla. Mutta puutarhan takapihalla metsän läpi puskee esiin muisto vaietusta menneisyydestä. Punasävyinen polku kiemurtelee läpi oudon karmivan metsän, missä esiin kaivetut muinaisten metsien kannot ja kaatuneet rungot mätänevät, sammaloituvat ja sukkessoituvat hiljalleen eteenpäin muistuttaen kuolemasta. Asetelma on hieman kuin eräässä sadussa, missä palvelija ei osaa pitää itsellään kuninkaan salaisuutta. Hän kaivaa kuopan maahan ja kuiskaa salaisuuden sinne. Paikalla kasvava ruoho kuitenkin kuiskii tuuleen: ”kuninkaalla on aasinkorvat”, eikä kuningas pääse totuutta pakoon. Eri kirjoittajien kuvausten samankaltaisuuksista voi päätellä, että sammalpuutarhan tunnelma todella löytää tiensä vierailijan ihon alle.

Kaikki kolme kirjoittajaa, Condon, Spirn ja Mayer ovat yhtä mieltä siitä, että ihminen tuntee olevansa turvaton luonnon tuntemattoman raadollisuuden keskellä. Condonin kertomuksessa mädäntyvä ja villi sammalpuutarha muodostaa vastaparin veistosmaisen eteeriselle tasojen puutarhalle toisiaan täydentävässä dialektisessa vuorovaikutuksessa: ei ole kauneutta ilman rumuutta. Mayer puolestaan pohtii tekstissään, muokkaako ihminen luontoa vai luonto ihmistä. Hänen mukaansa ihminen kaipaa japanilaisen puutarhan kaltaista kontrolloidun ympäristön tuomaa turvaa luonnon primitiivisyyden keskellä. Mayer viittaa Susan Rademacher Rayn aiempaan kirjoitukseen Boedel Reservestä ja vertaa kahta puutarhaa musiikin A- ja B-osan vuorotteluun. Erilaiset osat luovat vaihtelevan kokonaisuuden, missä subliimi ja kaunis täydentävät ja korostavat toisiaan. Kuitenkin toisin kuin luonnon ja ihmisen henkistä harmoniaa korostava Condon, Mayer näkee luonnon pikemminkin ihmisen räikeänä vastakohtana, jopa vihollisena. Myös Spirnin näkemys vastakohtien rinnakkaiselosta on lopulta aivan muuta kuin Condonin utilitaristinen yin-yang-asetelma. Spirnille maisemassa vallitsee nollasummapeli erilaisten ääripäiden välillä. Boedel Reserve herättää kysymyksiä esimerkiksi siitä, kuinka paljon maisemaa tulisi käsitellä, kuinka paljon suojella ja kuinka paljon antaa kasvaa vapaasti. Kaikkia valintoja ei voida toteuttaa samaan aikaan.

Condonille puutarhojen sarja on ennen kaikkea rituaali, jonka jälkeen ihminen voi nähdä luonnon selkeämpänä kohonneen tietoisuuden kautta. Henkinen matka huipentuu hallitun kauneuden ja kaoottisen epävarmuuden jälkeen heijastuspuutarhaan ”Reflection Garden”, missä kulkija jälleen pysäytetään, tällä kertaa suuren suorakulmaisen vesialtaan äärelle.  Allasta ympäröivät veitsellä leikatut pensasaidat, joiden takaa vaieten alas peilipintaan sekä ylös altaan syvyyksistä katsovat ylhäisyydessään häämöttävät puut. Condonin mukaan vasta veden luoman heijastuksen kautta voi luonnon nähdä ensi kertaa selvästi, mutta etäältä. Subliimi ja kaunis yhtyvät heijastuspuutarhassa luonnon pittoreskiksi kuvaksi. Kukaan kirjoittajista ei mainitse paikan hautajaismaisuutta, vaikka puiden surumieliset hahmot tuntuvatkin kerääntyneet äärettömän syvän kuopan äärelle. Spirn mainitsee Haagin aikoneen puutarhan zen-tilaksi, joka paradoksaalisesti on täynnä tyhjyyttä. Heijastuspuutarhan nimi ”Reflection Garden” kutsuu kenties reflektoimaan aiempia tekoja. Sammalpuutarhaan kätkeytyvien hirmuisuuksien jälkeen omatunto katsoo itseään peilistä. Ei kenties ole sattumaa, että asetelma muistuttaa hautajaisia. Samoihin aikoihin, kuin Haag palkattiin suunnittelemaan puutarhat, ilmestyi eräs yhdysvaltalaisen self development -kirjallisuuden klassikko. Haagin kanssa itse asiassa samaa yliopistoa käynyt Stephen R. Covey pyytää kirjassaan ”7 habits of Highly Effective People” lukijaa reflektoimaan: mitä toivoisit sinusta puhuttavan omissa hautajaisissasi? Mitä voisit tehdä ihanteidesi eteen jo tänään? Mikä on menestyksen hinta?

Kirjoittajat eivät suuremmin käsittele puutarhasarjan seuraavaa myöhempää osaa ”Bird Sanctuary”. Se on osa, jonne ihmisellä ei enää juurikaan ole asiaa ja joka myös tuntuu pysyvän käsityskykymme ulkopuolella. Condonin tekstissä lintupyhäkkö esiintyy vain etäisenä ajatuksena biodiversiteettiä pursuavasta metsänreunasta. Mayer puhuu lintupyhäköstä, ei enää ihmisen hallitsemana puutarhana, vaan sen ulkopuolisena paikkana, missä ihminen on enää vieraileva tarkkailija. Hän kuvailee maisemaa, missä kaikki on joko valossa tai tummissa varjoissa. Elämä ja kuolema tuntuvat olevan vihdoin tasapainossa. Myös Spirn puhuu mystisestä paikasta, jossa maaperä valuu kosteikon veteen ja pienet saaret rytmittävät lammikkoa. Tämä paikka on kuitenkin alun perin keinotekoinen. Spirnin sanoja mukaillen ”Bird sanctuary” on taitavasti luotu villin luonnon tyyssija, jonka tehtävänä on hämmentää näyttämöä.

On sanottu, että puutarhataide on runoutta fyysisessä muodossa. Boedel Reserven luoma kauneuden ja rumuuden kautta kulkeva matka muistuttaa suomalaisen runoilijan Kaarlo Sarkian runoa ”Muodonmuutos”. Runon tunnelmasta kuultaa läpi niin ikään kätketty mädäntynyt taustakertomus, joka kuitenkin paljastuu toisaalla. Lopussa kauniin korennon näkee nyt eri tavalla. Kaunis ja subliimi kietoutuvat toisiinsa pittoreskiksi kuvaksi.

Muodonmuutos

Näät korennon
veen yllä kimmelsiipisen.
Smaragdit on sen silmät,
ruumis neula, kultainen.

Mut missä niljainen on lätäkkö,
olento ruma nää,
rutainen, sarvipää,
kuin pieni, rietas
lohikäärmeensikiö.

Kuin painajainen yössä rapakon
se murhaa, verta juo,
siks kunnes luo
se kerran yltään rumuutensa
naamion

Ja korennon
näät kauniin, kimmelsiipisen.
Smaragdit on sen silmät,
ruumis neula kultainen.

Kaarlo Sarkia

(Eläinrunojen kirja. Toimittanut Satu Koskimies. Kirjayhtymä, 1997)

Merkitysten maailma pienoiskoossa

Mies van der Rohen suunnitteli vuoden 1929 teollisuusnäyttelyyn Barcelonaan paviljongin, joka on siitä asti herättänyt mitä moninaisempia tulkintoja arkkitehtuuriteoreetikoiden keskuudessa.  Tähän tulkintojen ketjuun asettuu epätyypillisellä tavalla Caroline Constantin artikkeli ”The Barcelona Pavilion as a landscape garden”, missä Constant tulkitsee paviljongin pittoreskina maisemapuutarhana. Fyysisten elementtien ja konseptuaalisten ulottuvuuksien kautta Caroline Constant tarjoilee hyvin teoreettisen näkökulman paviljonkiin, jonka ominaisuudet kuoriutuvat kerros kerrokselta kohti syvempiä merkityksiä ja hienovaraisempia vivahteita.

Artikkeli alkaa paviljongin suhteesta pittoreskiin, joka on romanttiselle maisemapuutarhalle tyypillinen käsite. Constant myöntää, että Mies on ennemminkin rationalisti ja realisti, kuin romantikko, mutta näkee pittoreskin siltana ymmärtää hänen teoreettisesti vaikeita töitään. Samalla avautuu näkökulma pittoreskin ja modernin suhteeseen. Vaikka pittoreski on saanut ajan mittaan erilaisia merkityksiä, siinä olennaista on katsojan etäännyttäminen kohteesta. Kohde näyttäytyy abstraktina, etäisenä ja erillisenä katsojasta. Samoin Barcelonan paviljonki muodostaa etäisen, jopa vaikean suhteen siellä vieraileviin. Pittoreski maisema on pikemminkin näyttämö kuin paikka. Constantin tulkinnassa Mies van der Rohe kuitenkin myös rikkoo pittoreskin sääntöjä. Hän väistää staattisia kuvakulmia ja yhtenäistä käsitystä rakennuksesta, jossa katsoja pysyy liikkeessä.

Pittoreskin lisäksi Constant löytää maisemapuutarhan paitsi paviljongin yksittäisistä elementeistä, sen osien summasta. Tilallinen kokonaisuus tarjoaa pikemminkin kävelyretken oudossa ja vaihtelevassa maisemassa, kuin suojaisan levähdyspaikan ihmiselle. Paviljongin rakennusaineina on käytetty monia luonnon elementtejä, kuten kiveä, vettä ja kasvillisuutta, mutta ne pysyvät koko ajan arkkitehtonisessa kontrollissa. Paviljongin keskeisellä paikalla sijaitsevassa onyx-seinässä Constant näkee horisonttiviivan, joka silmänkorkeudelle asetettuna viittaa maisemaan. Viimeistään luonto paljastaa itsensä paviljonkiin laskeutuvana valona. Paviljongin valoisan sisäpihan hohteen Constant näkee heijastavan luonnon henkistä toiseutta. Tässä maisemassa ihminen ei ole luonnon kanssa yhtä, vaan sen vastakohta.

Constant kuljettaa lukijaa vapaassa järjestyksessä paviljongin läpi. Hän käy läpi paviljongin eri elementtejä ja tulkitsee niiden merkityksiä. Elementtien fyysiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole kuvailun pääasia, ne ovat Constantille ainoastaan korkeamman ajattelun heijastumia. Lukija irtaantuukin toistuvasti paviljongin fyysisestä olemuksesta erilaisten merkitysten vivahteikkaaseen maailmaan. Maanpinnalle palataan aina vain hetkeksi, eikä siellä ole tarkoitus viipyä. Paviljongin erikoispiirteenä on, ettei sen elementtien keskinäisillä suhteilla ole selvää logiikkaa tai hierarkiaa. Jokainen osa on itsenäinen, mutta niillä on silti oma asemansa kakofonisessa kokonaisuudessa. Samoin paviljongilla on oma paikkansa osana laajempaa ympäristöä. Mies van der Rohe ei halunnut asettaa paviljonkiaan näkymän päätepisteeksi, vaan pikemminkin lyhyeksi sivupoluksi matkan varrelle.

Artikkelin loppupuolella Constant vertaa paviljonkia kokonaisuudessaan maisemapuutarhoille tyypillisiin grottoihin. Nämä salaperäiset luolat kätkivät sisäänsä erikoisia ilmiöitä ja heijastelivat sisään tunkeutuvaa ulkomaailmaa. Barcelonan paviljongin kiiltävät pinnat kertaavat ulkoa sisään työntyvää valoa, joka muodostaa erilaisille materiaaleille kiinnostavia kuvajaisia. Grotot hyödynsivät kekseliäisyyttä ja ihmisen mielikuvitusta luodakseen vierailijoilleen mystisen tunnelman ja ihmetyksen aiheita. Ne olivat sulkeutuneita tiloja, jotka kuitenkin pitivät hallussaan koko maailman metaforan.

Aivan lopussa Constant toteaa, että puutarhat ovat aina olleet ihmisen ja luonnon suhteen heijastumia sekä maailmoja pienoiskoossa. Constantin mukaan Mies van der Rohen arkkitehtuuri on analogia maailmasta, jossa asiat eivät enää ole yksiselitteisiä ja varmoja kokonaisuuksia. Van der Rohelle luonto oli olemassa vain, kun ihminen teki siitä tulkintoja. Arkkitehtuuri manifestoi elämää, joka on intensiivisempää kuin koskaan.

Constantin artikkelin lukemisen jälkeen syttyy halu käydä vierailemassa tässä paikassa, josta niin monet kriitikot ovat tehneet toisistaan poikkeavia vahvoja tulkintoja. Monroe Beardsley on väittänyt, että kohteen esteettinen arvo voidaan tulkita kohteen kyvyksi tuottaa erilaisia esteettisiä kokemuksia. Tässä mielessä Mies van der Rohen Barcelonan paviljonkia voidaan varmaankin pitää esteettiseltä arvoltaan mittaamattoman arvokkaana. Constant ja hänen artikkelinsa lukijat ovat vain murto-osa niistä, joille paviljonki on avannut uusia merkitysten maailmoja pohdiskeltavaksi. Kuten Constant totesi, puutarhat ovat maailmoja pienoiskoossa. Siinäkin mielessä siis puutarhan analogia sopii paviljonkiin hyvin, maailmoja vain tuntuu mahtuvan sinne useita.

Maiseman romantiikan ja taiteen jäljillä

Maisema-arkkitehtuurin kritiikki -kurssilla käytiin keskustelu Margareta von Bonsdorffin artikkelista ”Retkiä romantiikan maisemissa”. Osallistun tälle kurssille ja olin itsekin mukana ajatustenvaihdossa. Von Bonsdorff analysoi kulttuurin ja luonnon sekä kaupungin ja puiston suhdetta modernismista ammentavien suuntausten ja romantiikan kautta. Hänen artikkelissaan vastakkain olivat yksinkertaistaen rationaaliseen ajatteluun ja sen sanallistamiseen pohjaava modernismin perinne sekä aistillisuuteen ja fyysisyyteen perustuva romantiikka. Tehtävänämme oli pohtia, onko Bonsdorffin pohdinta vielä ajankohtaista ja mitä uusia ilmiöitä ja suuntauksia nyt on löydettävissä.

Keskustelumme lähti liikkeelle suunnittelun inhorealismista. 2010-luvulla puistot taistelevat tilastaan tiivistyvän kaupunkirakenteen keskellä: niiden on täytettävä viralliset vaatimukset, ja niissä yhdistyvät toiminnot virkistyksestä hulevesien hallintaan. Pahimmillaan kerrostaloalueiden pihat ovat kolkkoja parkkipaikkoja ja pelastusteitä. Pohdimme, jääkö tämän jälkeen vielä tilaa suunnittelijan luovuudelle. Onko teknisen suorittamisen jälkeen vielä mahdollisuutta vedota käyttäjän aistillisuuteen ja fyysisyyteen, kuten romantiikalle on tyypillistä? Uskoimme kuitenkin varovasti romantiikan keinojen olevan käytetympiä, kuin abstraktien merkitysten luominen modernismin tapaan. Pienessä tilassa on kenties helpompi herättää kasvi- ja materiaalivalinnoilla tunnelmia ja mielikuvia, kuin kertoa älyllistä tarinaa.

Viheralueita arvotetaan yhä useammin niiden tuottamien hyötyjen mukaan. Työkaluna toimivat ekosysteemipalvelut, joiden ajatus karrikoiden on, että rahassa mitattava hyöty perustelee viheralueiden säilyttämisen tiivistyvässä kaupunkirakenteessa. Niiden tulee mm. ehkäistä kaupungin tulvimista, ylläpitää eliöpopulaatioita, torjua melua ja säädellä ilmavirtauksia. Keskustelussa kysyttiin, voiko tämä johtaa viheralueiden redusoitumiseen jonkinlaisiksi ekosysteemipalvelukoneiksi? Näyttääkö tulevaisuuden maisemamme hulevesiviemäriltä? Ehdotettiin jopa, että esteettiset kokemukset voisivat siirtyä välittömästä ympäristöstämme Netflixiin. Syntyi dystooppinen mielikuva, jossa kaunis ja kiehtova maisema olisi ehkä enää elokuvan tarjoamaa fantasiaa kaukana arkitodellisuudestamme.

Netflixin lisäksi virtuaalitodellisuudestamme nousi esiin Instagram. Sen vaikutus mediana on jossain määrin päinvastainen. Se on monelle kurkistusikkuna maisemaan: tapa nähdä ja kokea fyysistä ympäristöä. Instagramia verrattiin maalaustaiteeseen, joka on aiemmin muokannut kokemustamme maisemasta. Valokuvauskaan ei ole uusi harrastus, mutta sen sosiaalinen elementti on voimistunut valtavasti. Instagramin vaikutuksesta tapausesimerkkinä mainittiin eräs kylä Aasiassa, missä paikallinen hallinto päätti kustantaa kaikille kyläläisille värikkäitä maaleja. Koko kylä maalattiin raidalliseksi sateenkaaren värein. Lopputuloksena luotiin kiinnostavia näkymiä, joiden eteen valtava määrä turisteja halusi tulla ottamaan Instagram-kuvansa. Oliko tällöin Instagram alkanut suunnitella maisemaa?

Löysimme nykyajan maisemasta yhteisötaiteen teemoja. Osallistaminen ja osallisuus kaupungeissa ovat ajankohtaisia aiheita, joissa perusvire on sama kuin yhteisötaiteessa. Suunnittelu ei enää kuulu pelkästään suunnittelijalle samoin kuin yhteisötaiteessa ei voi selvästi sanoa, kuka on taiteilija. Esimerkkinä mainittiin Kööpenhaminan Superkielen, jossa ideat suunnitteluun löydettiin perusteellisen osallistamisprojektin kautta. Kaupunginosan monikulttuuriset asukkaat saivat ehdottaa jotakin asioita, joita kaipaavat kotimaansa miljööstä. Niitä tuotiin konkreettisina esineinä ja tiloina puistoon. Lopputuloksessa on voimakkaita värejä ja muotoja, joita kuorruttaa esineiden luoma kulttuurien sekamelska. Toisena esimerkkinä yhteisötaiteesta pidettiin graffititaidetta, jolle on pahennusta herättävän perusluonteensa vuoksi tai siitä huolimatta alettu varaamaan tilaa Helsingin urbaanista maisemasta.

Ollakseen taidetta maisemamme vaikkapa Helsingissä ei mielestämme pyri kommunikoimaan tarpeeksi. Jos modernismi pelaa kielellä ja käsitteillä, on maisemamme tähän nähden perin käytännöllinen, sovinnainen ja hiljaa. Sen viittaukset ovat usein pikemminkin historiasta kuin nykypäivästä tai tulevaisuudesta. Yksi vahva teema tosin lopulta nousi koskien tulevaisuutta. Maiseman yllä leijuu ilmastonmuutoksen uhka. Sademäärien odotetaan nousevan, kovat myrskyt lisääntyvät. Kaikkialle leviävät hulevesiratkaisut kielivät aavistettuun katastrofiin varautumisesta. Silti maisemasuunnitelmat ovat kauniin seesteisiä, eikä niiden tarkoitus käy aina selväksi niitä katsomalla. Joku kysyi, voisiko maisema olla tarkoituksella rumaa. Tällä hetkellä kauniin kuoren alla piilee tiedostamaton vaara. Minusta tuntuu, että siinä on jotakin romanttista, vaikkakin sanoman voikin tavoittaa vain järjen kautta.