Maiseman äärimmäisellä rajalla

Kaarisiltojen valot heijastuvat takaisin tumman veden pinnassa. Joen peilipintaan kuvastuu myös valikoivasti valaistut rantakoivut. Joen ja siitä muodostettujen lampien reunoilla kulkee kaarteleva hiekkatie rahisee kenkien alla. Loivat nurmikumpareet muodostavat laakson pohjan. Laakson reunoilla nouseva tumma havumetsä korostaa laakson ja rinteiden korkeuseroja. Tyynenä marraskuisena iltana Korson Ankkapuisto tuntuu suojaisalta, turvalliselta ja tunnelmalliselta.

Maiseman tulkinnan vaikeus?

James Corner, Pennsylvanian yliopiston maisema-arkkitehtuurin professori kirjoittaa artikkelissaan (Landscape Journal, vol 10, nro 2, syksy 1991) ”Teorian diskurssista II: kolme nykyajan tyrannia ja hermeneutiikan vaihtoehto” nimen mukaisesti kolmea eri tapaa käsitellä maisemaa ja maisema-arkkitehtuuria.

James Cornerin mukaan länsimainen kulttuuri, luovuus ja merkityksellisyys ovat kriisiytyneet, mikä näkyy tavassa, jolla nykyajan maisemaa ja arkkitehtuurin teoriaa käytetään perustelemaan erityisen ”kovaa” tai neutraalia maailmaa. Cornerin mukaan tällaisessa maisemassa kulttuurin merkitys heikkenee. Artikkelissaan Corner kritisoi kolmea peruskäsitettä: positivismi, paradigmaa ja avantgardea. Nämä kolme Cornerin tyranniksi nimittämää käsitettä pohjautuvat omalla tavallaan teknologistieteelliseen tarkastelukulmaan ja hakee sulkeutuneisuutta, varmuutta ja kontrollia. Rakennetut maisemat kärsivät sulkeutuneisuudesta: mitään ei ole jätetty mielikuvituksen varaan. James Corner ehdottaa artikkelissaan sen sijaan hermeneuttista näkökulmaa, mikä pohjautuu salliviin vapaisiin assosiaatioihin ja ideoihin sekä paikan tulkintaan sekä metaforiin. Hermeneutiikka voi olla pohjana maisema-arkkitehtuurisessa teoriassa, mikä yhdistää elävän kuvan ja historiallisen kontekstin tiettyyn paikkaan ja perinteeseen Cornerin mukaan maisema itsessään on hermeneuttinen väline, joka mahdollistaa uudistumisen sekä kulttuurillisen uusiutumisen.  Corner pohjaa artikkelissaan ajatukseen, että hermeneuttinen näkökulma maisema-arkkitehtuuriin yhdistää teorian ja käytännön samalla antaen maisemalle voimaa ja rohkeutta, pohjautuen muistoihin ja toivoon.

Perinteistä taidetta vai plagioimista?

Perinteisesti taiteilijat ovat yhdistäneet historiaa ja nykypäivää, poimineet asioita ja muokanneet niitä eteenpäin uudeksi taideteokseksi. Tämä tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa nykypäivänä erityisesti maisema-arkkitehtuurissa, jossa suunnitelmia ja ratkaisuja perustellaan teknologialla ja pragmaattisilla arvoilla.

Positivismi on dogmaattinen lähestymistapa, jossa korostetaan monipuolisen aineiston kokoamista sekä siitä tehtyä loogista synteesiä oikeana suunnittelun pohjana. Corner kyseenalaistaa oletuksen, että monipuolinen ja suuri aineisto välttämättä johtaisi loogiseen lopputulokseen, sillä kartoituksista ja aineistoista pitää silti tehdä johtopäätöksiä ja valintoja eivätkä ne johda välttämättä hyvään maisemaan. Aineiston määrä itseisarvona ei kerro siitä, miten sitä käytetään jatkossa.

Cornerin mukaan toinen tyranni on paradigma, jolla hän tarkoittaa enemmän trendiä kuin varsinaista paradigmaa. Hänen mukaansa trendi on kuin yhteisön yhteinen linssi, jonka kautta tarkastellaan asioita. Se toimii suunnittelun pohjana niin pitkään, kuin sillä on yhtenäinen kannatus. Se ei pysty mukautumaan muutoksiin tai uusiin haasteisiin.

Avantgarde kertoo totuuden?

Kolmantena maisemantulkinnan teoriana Corner käsittelee avantgardea. Cornerin mukaan avantgardella on vahvat kannattajat ja sitä voidaan kuvailla liikkeenä, joka vastustaa historiaa ja käytäntöjä. Avantgarde maisema-arkkitehtuurissa haluavat tuoda esille tuoreita ideoita, luovuutta ja aiheuttaa polemiikkia. Kuitenkin niin erityistä kuin se haluaakin olla, niin sekin toistaa lopulta itseään eikä pysty jatkuvaan uuden luomiseen.

Veli-Matti Luhta on julkaissut Mustekalassa 1.9.2021 artikkelin ”Luvallisen äärimmäisellä rajalla”, joka käsittelee Irmeli Hautamäen, Laura Piipon ja Helena Sederholmin toimittamaa kirjaa Avantgarde Suomessa (Tietolipas 267. SKS 2021) sekä samalla ylipäätään avantgardea. Luhta esittää kirjoituksessaan ajatuksen, että ”avantgarde kertoo meistä jotain, ehkä totuuden”. Lisäksi Luhdan mukaan avantgarden myös tunnistaa, kun se tulee vastaan, vaikka sen määrittely voisikin olla haastavaa. Kirjoituksessaan Luhta käy läpi kirjassa esiteltyjä taiteilijoita, ja nostaa kysymyksen: ”Ja taas toisaalta: kenen kanssa nuoret riitelisivät, jos eivät vanhojen. Riita on usein ollut avantgarden ytimessä.” Luhta myös toteaa, että taidekentällä ”oman juonteensa muodostaa USA:n kulttuurinen vaikutusvalta. Avantgarde on ollut paitsi amerikkalaisen elämäntavan erittelyä ja kritiikkiä, myös yllättävässä määrin USA:n kehittämää, ylläpitämää ja vahvistamaa. Jo Björling sanoi dadaa ”buddhismin amerikkalaiseksi puoleksi”, mutta vaikutus on ollut ennen kaikkea konkreettista, siis poliittista ja taloudellista.”

Kyse on samasta asiasta, mutta eri kentällä. Onko Martha Schwartzin puutarhaan asetetut donitsit ollut riitelyä vanhojen kanssa vai todellakin osa kritisoida amerikkalaista puutarha-ideologiaa? Useat suomalaiset taitelijat ovat selvästi olleet avantgardea tai sen rajoilla, mutta maisema-arkkitehtuurin kentällä vastaava ei ole ollut. Ehkä tämä on hyvä asia.

Miten maisema-arkkitehtuuria voisi sitten tulkita?

Ratkaisuksi ongelmaan Corner tarjoaa kriittistä sekä luontoa, historiaa ja perinteitä tulkitsevaa näkökulmaa. Ensinnäkin Corner muistuttaa, että tiede on tähän mennessä pystynyt kattamaan vain osan maailmasta, on vielä paljon tuntematonta. Aineiston kerääminen ja sen analysointi antavat vain yhden näkökulman asiaan, mutta ei ole koko totuus. Nietzsche muistuttaa, että tuntemamme maailma koostuu virheoletuksista ja toiveista. Nietzschen mukaan kulttuurihistoria pohjautuu ideaan, projisoituun ideaan kulttuurista, ja oikeastaan maailmalla ei ole oletuksia. Toiseksi tietomme perustuvat havainnointeihin, joiden avulla jokainen kulttuuri on selittänyt maailmaa. Lisäksi perinteisesti taiteilijat ovat yrittäneet paljastaa ja selittää näkymätöntä, havaittua maailmaa.

Viimeksi Corner huomauttaa, että ”perinne” ei ole jäänne, vaan elävä, luova ja uusiutuva voima. Nämä perusteet liitetään hermeneutiikan teoriaan. Hermeneutiikka yhdistää sekä ymmärtämistä että tulkintaa. Se vahvistaa sellaisia taiteen, maiseman, runouden ja filosofian osa-alueita, joita ei voi oikeuttaa pelkästään luonnontieteellisin keinoin. Se toki yhdistää positivismin, trendien sekä avantgarden osa-alueita, mutta antaa lisäksi retoriikkaa ja tulkintaa. Hermeneutiikan avulla on mahdollista yhdistää tiede ja taide, teoria ja käytäntö ja vaikka ihmiset ja luonto. Lisäksi Corner toteaa, että maisema ja rakennukset kertovat aiemmasta, mytologiasta ja perinteistä, joiden merkitykset voivat olla osittain hautautuneet nykykeskustelun taakse, mutta vaikuttavat silti mielikuviimme ja tulkintaamme. Hermeneuttinen maisema-arkkitehtuuri pohjautuu tiettyyn paikkaan, mihin vaikuttaa niin aika kuin tila, perinteet sekä uusiutumisen mahdollisuudet.

Avantgarde kuitenkin osana suomalaista kansallista identiteettiä?

Luhta viittaa kirjoituksessaan väitteeseen, että Lenin olisi sanonut, että etiikka on tulevaisuuden estetiikkaa. Luhta täsmentää, että ”Ehkei Lenin sanonut niin, mutta käsitepari ”etiikka – estetiikka” tulee mieleen lukiessa Aleksi Lohtajan artikkelia Alvar Aallosta. Se on kertomus menestystarinasta – itse asiassa kolminkertaisesta sellaisesta: arkkitehtuurin, Suomen ja Aallon itsensä. Siinä jos missä suoritetaan Avantgarde Suomessa -teoksen itselleen asettamaa tehtävää: avantgarde (estetiikka) ja modernisaatio (etiikka) solmiutuvat yhteen.” Luhta viittaa Lohtajan kirjoittamaan tekstiin Alvar Aallosta. Artikkelissa Lohtaja kirjoittaa: ”… suomalaisella taidemaailmalla, elinkeinoelämällä ja valtiolla oli huomattavan yhtenäiset tavoitteet suhteessa kansallisen modernisaation projektiin (–) Aalto tekee myös universaalista avantgardesta kansallisen, suomalaisen projektin. Luhta nostaa ajatuksen, että ”taide ja elämän käytäntö lankeavat yhteen ja muodostavat keskeisen juonteen suomalaisen hyvinvointivaltion menestystarinassa. Mitä Hegeliin tulee – historia ei siis loppunutkaan Preussiin, vaan konsensus-Suomeen. Ja Henki onkin Materiaa ja Paimion parantola sen temppeli. Ehkä Enso-Gutzeitin pääkonttori on sitten sen painajainen.”

Kuitenkin, jos Aalto on ollut avantgardnisti ja hänen luomansa rakennukset osa kansallista identiteettiä, niin jossain vaiheessa tästä näkökulmasta on tullut osa valtavirtaa ja osa suomalaista arkkitehtuuria ja muotoilua. Aallon työt ovat erottuneet muiden joukosta, mutta jossain vaiheessa lakannut olemasta avantgardea. Toisaalta Aallolla oli hyvin vahva luottamus käsityöläisiin, kuten kirvesmiehiin ja heidän perinteiseen ammattitaitoon, joten täysin perinteiden hylkäämisestä ei myöskään ollut kyse.

Mikä onkaan nykyhetken avantgardnisti niin taiteen, arkkitehtuurin kuin maisema-arkkitehtuurin kentällä? Ehkä taidekentällä hermeneutiikka on luonnollinen osa työtä. Ehkä avantgardisteille tekisi hyvää pehmeä historiallinen tarkastelu ja sen lisääminen prosessiin.