Maisema-arkkitehtuurilla ratkaisuja luonnon hyväksi

(Johdanto)

Maisema-arkkitehtuuri korostaa ympäristön merkitystä

Maisema on kudos luonnon ja ihmisen toimintaa, joten maisema-arkkitehtuuria luonnehditaan ihmisen ja luonnon toiminnan yhteensovittamisen kautta. Maisema-arkkitehtuurissa luodaan uutta ja hoidetaan vanhaa maisemaa. Siinä yhdistyy monta eri osa-aluetta, esimerkiksi luonnonsuojelu, ekologiset kysymykset, taide sekä suunnittelu, joiden välille halutaan luoda tasapaino. Tyypillisesti maisema-arkkitehti työskentelee ihmisen ympäristön parissa. Aiheina voi olla maan käytön kysymykset, viherverkoston toimivuus tai pihasuunnitelma. Toisaalta toimenkuvaan kuuluu myös laajemmat strategiset kysymykset, missä korostuu ympäristönsuojelu sekä ympäristöhaasteisiin vastaaminen.

(teksti)

Ratkaisuja luonnon hyväksi

Maisema-arkkitehtuurissa etsitään ratkaisuja luontoa korostaen. Tällä hetkellä puhututtaa erityisesti biodiversiteettikato sekä ilmaston muutokseen sopeutumisen haasteet. Kaupunkiympäristöjen kasvaminen ja niiden tiivistyminen ovat yleisiä puheenaiheita ja erityisesti tiivistämisestä on tullut useassa kaupunkisuunnittelukeskustelussa puhuttu ”normi”. Tiivistyminen kuitenkin tarkoittaa monen lajiympäristön katoamista sekä muuttaa kaupunkiympäristön muutoksiin sopeutumismahdollisuuksia. Maisema-arkkitehtuurissa haetaan keinoja tuoda tiiviisiin kaupunkiympäristöihin vehreitä keitaita, esimerkiksi käyttämällä luonnonkasveja viherkatoilla tai suunnittelemalla hulevesien luonnonmukaista hallintaa imeyttämällä ja viivästyttämällä niitä. Suunnittelun kohteena voivat hyvin olla myös mullan terveyttä edistävät pienet mikrobit, joiden tuomista takaisin kaupunkiympäristöön ratkaistaan.

Luonnon ja luonnonmukaisuuden määrittelymuutos

Luonnon, luonnonmukaisuuden ja ympäristön määrittely on vaihdellut maisema-arkkitehtuurissa. Frederick Law Olmsted esitteli itsensä 1800-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa maisema-arkkitehtina. Hän osallistui ja suunnitteli monia suuria puistoja ja kaupunkitilaa, kuten New Yorkin keskuspuiston. Hänen työssään ulkotila ja puisto muodostivat luonnon, jonne tuotiin pehmeitä kukkuloita, loivia kaartelevia teitä, paikallista sekä vierasta kasvillisuutta. Puistot olivat kaupunkiympäristön tärkeitä henkireikiä, paikkoja, jonne kaupunkilaiset saivat tulla viettämään vapaa-aikaansa hevosajelulle, piknik-alueille tai urheilemaan. Puistot olivat ja ovat edelleen rakennettuja, ja niissä kasvien kasvua kontrolloidaan vahvasti.

Toisaalta luonto ja luonnonmukaisuus voi liittyä politiikkaan. Saksassa maailman sotien välissä etsittiin endeemisiä lajeja, jotka voisi liittää arjalaiseen luontoon. Näiden käyttö oli puhdasta ja oikeaa luonnonmukaisuutta.

Nykyään keskustellaan ekologisesta rakentamisesta, jossa korostetaan rakentamisen sovittamista ympäristöön sekä mahdollisimman ekologisten materiaalien käytöstä. Lisäksi vaikka luonnonmukaiseen puistosuunnitelmaan liittyy hulevesien käsittelyn lisäksi esimerkiksi dynaamisia monilajisia istutuksia tai niin sanottuja ryteikköjä, joita voidaan säästää puistoalueilla. Tämä luonnonmukaisuus näkökulma voi tuntua hassulta biologista, joka saattaa nähdä luonnonmukaisuuden nimenomaan luonnonympäristöjen ja niiden omien prosessien kautta.

Tapausesimerkki: luonnonmukaisuus eläintarhoissa

Eläintarhat ovat omalla tavallaan ääriesimerkki rakennetusta ympäristöstä, mutta niiden muutos kuvaa hyvin maisema-arkkitehtuurissa tapahtunutta muutosta. Jeffrey Hyson kuvaa tätä Jungles of Eden: the design of American zoos artikkelissaan Dumbarton Oaks:n Ympäristö ja maisema-arkkitehtuuri sarjassa. Siinä missä Olmsted korosti eläintarhan puistomaisuutta, kulkureittejä ja aitauksia kävijöitä ajatellen, 1880-1890-luvulla eläintarhojen eläinten suojelutyö nousi tärkeäksi tekijäksi. Sotien välissä eläintarhojen aitaukset muuttuivat eräänlaisiksi näyttämöiksi, jossa eläimet olivat esillä. Näyttämön rekvisiitta koostui sekä aidoista puista ja kasveista, mutta myös muovisista puista. Sotien jälkeen 50- ja 60-luvuilla eläintarhoihin piti tuoda pikemminkin oikeita olosuhteita luonnonmukaisuuden matkimisen sijaan, mutta keinoina käytettiin hyvinkin vapaita tapoja, kuten geometrisia altaita pingviineille tai munuaisen mallisia puulatvuksia apinoille. 70-luvun ympäristöliike sai eläintarhat muuttumaan osittain laajoiksi alueiksi, joilla kävijät liikkuivat paikasta toiseen raitiovaunuilla. Nyt eläintarhoissa pyritään tuomaan uudelleen luonnonmukaisuutta, kuten Amazonian sademetsää tai Afrikan savanneja, jopa niin, että jotkut häkit saattavat visuaalisesti näyttää aidoilta. Eläinten häkkeihin kuitenkin on suunniteltu näkymälinjoja, jotta kävijä pääsee näkemään itse eläimen.

Monitieteisyys avaa mahdollisuuksia luonnonsuojeluun

Kuten luonnonmukaisuus termin muutos kuvaa, maisema-arkkitehtuuri liittyy vahvasti ajan politiikkaan, tutkimukseen ja on kulttuurisidonnaista eri tavalla kuin esimerkiksi ”puhtaat ympäristötieteet”. Nykyhetken suuret ilmasto ja luontokatoon liittyvät kysymykset ovat monipolvisia eikä niitä pystytä ratkaisemaan yhden alan sisällä. Tarvitaankin vanhaa luonnontieteellistä tutkimusta ja asiantuntijuutta, mitä voidaan yhdistää maisema-arkkitehtuurilliseen suunnitteluun. Monitieteisyys ja yhteistyö ovat mahdollisuuksia. Luonnon heikkenevä tila tarvitsee apuun kaikkia.

 

(Kirjoitus on lähetetty luonnonsuojelulehteen.)