Caroline Constatin kritiikki Mies van der Rohen Barcelonan palvingonki maisemapuutarhana.

Caroline Constant on julkaissut perusteellisen ja monipuolisen kritiikin ”Barcelonan paviljongista maisemapuutarhana” (The Barcelona Pavilion as Landscape Garden), AA Files-lehdessä numerossa 20. Kritiikki alkaa lainauksella Mies van der Rohen Saksalle suunnittelemaansa paviljongin kuvauksesta: ”Arkkitehtuurillisen teoksen ei kuulu seisoa valmiina ja itsenäisenä objektina. Aidon ja puhtaan mielikuvituksen, kun on ensin heittäytynyt teoksen ideaa kuvaavaan virtaan, kuuluu laajeta työn yli, levittäytyä, olla lopulta päättymätön. Paviljonki suunniteltiin Barcelonan maailmannäyttelyyn vuonna 1929. Kritiikissä Caroline vertailee suunnitelmia ja materiaaleja, mutta viittaa myös poliittisiin olosuhteisiin. Barcelonan paviljongin arkkitehtuurin tuli edustaa modernia, edistyksellistä Saksaa, joka oli esillä kansainvälisesti ensimmäistä kertaa. Kaksi liehuvaa lippua etuovella olivat ainoat edustukselliset tunnukset. Paviljonki pystytettiin uudelleen alkuperäiselle paikalle 1986. Vaikka Barcelonan paviljonkia pidetään pittoreskina, Mies kuvaili työtään ja tarkoituksiaan rationalismilla ja muodollisten aiheiden hylkäämisellä sekä realismilla.

Kritiikissä Caroline Constant vastaa Miehen rationalisuuden tavoitteluun liittyen, että käsittelemällä Barcelona paviljonkia pittoreskin maisema perinteen kautta nostetaan spekulaatiota sekä rakennuksen merkityksestä sekä pittoreskin asemasta modernismissa. Caroline puolustaa tätä näkemystä viittaamalla Mies van der Rohen kirjoitukseen, jossa hän määrittelee, että ”työn, taiteen ja yhteisön välinen aita on poistettavissa puutarha lähestymisen kautta. Jokaisen Barcelonan paviljongin tulkinnan täytyy liittyä Mies van der Rohen tulkintaan. Mies argumentoi, että ”Työmme tarkoitus ei ole tuottaa muotoa, mutta se on lopputulos”. Carolinen mukaan asia on juuri näin, paviljonki on hyvin arkkitehtuurillinen eikä sillä ollut muuta tarkoitusta, kuin esittää Weimarin tasavaltaa. Se mahdollisti Mieshen työn ja ideoiden esille tuomisen, sillä samaan aikaan Mies kehitti modernismin suuntausta. Caroline kuitenkin esittää, että samaan aikaan kun katsoja uppoutuu paviljongin kokemiseen, hän myös etäytyy siitä. Juuri tällaiset ristiriidat olivat pittoreskin ytimessä.

Caroline käsittelee kritiikissä pittoreskia vaikeasti ymmärrettävänä konseptina, jonka määrittelyssä vakiinnuttiin 1700-luvulla tarkoittamaan maisemamaalauksen lajia. Sillä viitataan usein epäsäännöllisyyden tuomaan esteettiseen laatuun, karkeuteen, monimutkaisuuteen, mutta myös tulkitsijan mielikuvituksen voimaan. Caroline viittaa myös termin paviljongin alun perin liittyneen puutarhoihin rakennettuihin väliaikaisiin suojiin, joita oli ensin englantilaisissa maisemapuutarhoissa ja ne levisivät myöhemmin laajemmalle. Barcelonan paviljonki toisaalta hylkää historialliset viitteet. Carolinen mukaan siinä ei esimerkiksi ole julkisivua perinteisessä mielessä. Samalla myös perinteinen tarve ulkotilan ja sisätilan määrittelylle poistuu. Barcelonan paviljonki on labyrintti ja sen merkitys muodostuu rakennuksessa liikkumisen kautta, kuten englantilaisessa maisema liikkeessä.

Caroline jatkaa monipuolisessa ja polveilevassa kritiikissä Mies van der Rohen suunnitelmien käsittelyä pittoreskina kohteena. Ensin Mies van der Rohe oli suunnitellut kolmea patsasta, jotka olisivat olleet näkymälinjojen päissä. Lopulta patsaita jäi yksi sisäpihalle, mikä samalla suuntaa huomion enemmän arkkitehtuuriin kuin kohteeseen.

Maisema-arkkitehtejä kiinnostavat luonnon ja ympäristön elementit ja niiden suhde oli Carolinen kritiikin mukaan rajattuja. Caroline esittää, että Mies van der Rohe määritteli kaikki luonnolliset objektit arkkitehtuurin määrittelemien rajojen taakse. Sisälle tulon kohdalla kasvavat viiniköynnökset ovat rajattuja, samoin myös sisällä rakennuksessa oleva ylellinen vihreä Tinian marmoriseinä heijastaa rakennuksen ulkopuolella oleviin vihreisiin puiden latvuksiin. Takapuutarha on korotetulla puolikaarella. ”Luonnon” olemassaolo on arkkitehtuurin mahdollistama ”hyve”, ihmisen rakentama. Mies van der Rohe käyttää vettä rakennuksessa samalla tavalla kuin marmoria tai terästä rakentamalla illuusioon sisäpuutarhan vesialtaan loputtamasta syvyydestä käyttämällä altaan reunamateriaalina mustia lasitiiliä. Ulkoaltaan tiilissä hän käytti sinistä lasia.

Perustellisen paviljongin materiaalivalintojen ja taustojen käsittely osuuden jälkeen Carolinen kritiikki jatkuu vertailemalla Mies van der Rohen omia puheita ja paviljongin osia englantilaiseen puutarhaan. Caroline esimerkiksi sanoo, että materiaalinen laatu vastaa aikaisia englantilaisia puutarhoja ja erityisesti luolaa. Puutarhojen luola liittyi runollisuuteen ja siihen, kuinka sen seiniin heijastui osia puutarhasta. Heijastumisissa saatettiin käyttää lasia tai tummaa kiveä. Carolinen mukaan samalla tavalla Barcelonan paviljongissa tumman marmoriseinän viereen heijastuu ulkotila. Samalla voi ajatella maailman tiivistyvän puutarhan ulkonäkymään.

Näistä päästään Carolinen kritiikin loppuosuuteen, jossa Caroline perustelee, kuinka historiallisesti puutarhat ovat olleet ilmaisukeinoja, joissa näkyy ihmisen suhde luontoon ja samalla mikrokosmiseen. Samaan aikaan kun puutarhataide alkoi erottua arkkitehtuurista ja sulautua enemmän maisemaan, se sai suuremman kulttuurisen arvon, mutta kuitenkin samalla menetti taiteellista arvoaan. Kuten puutarha, Barcelonan paviljongilla on puhtaasti instrumentaalinen tarkoitus. Se edustaa taukoa todellisuuteen, perusten historiaan antaen vaihtoehtoisen todellisuuden.

Carolinen artikkelin lopussa hän kirjoittaa, että Mies van der Rohe muutti pittoreskin kahtiajaon staasin ja liikkeen muodon ja havainnon kahtiajaoksi. Työn tarkoituksessa korostuu pittoreskille tyypillisen kierroksen muuttuminen reitiksi tietoisuuteen. Jos pittoreskiyteen liittyi epäilyksen elementti, niin Mies van der Rohe tunnusti luovan tulkinnan merkityksen.

Kritiikki loppuu Mies van der Rohen sanontaan: ”Arkkitehtuuri on aikakauden tahto heijastettuna avaruuteen: elämä, muutos, uusi”. Schinkel jatkaa ”eteenpäin vievää, kuplivaa, kristallisoituvaa, avautuvaa, johdattelevaa,  vetävää, työntävää, taivuttavaa, kannattelevaa, paikoittavaa, värähtelevää, yhdistävää, pitävää, makaavaa ja lepäävää .. nämä ovat arkkitehtuurin elämän manifestoinnin tapoja”.