Barcelonan paviljonki, arvottamisen kriteerit ja arvio Caroline Constantin artikkelista

Jyri Vuorisen kirjassa Estetiikan klassikoita (1996) avataan Beardsleyn esteettisen arvon kriteereitä. Näitä ovat yhtenäisyys, kompleksisuus ja intensiivisyys. Beardsleyn mukaan intensiivisen taidekokemuksen aikana tunne on niin voimakas, että huomio pysyy koko ajan kohteessa, eikä ajatus harhaile. Vuorinen selittää, että vaikka Beardsley ei erikseen mainitse elämyksen kompleksisuutta, se on kuitenkin elämyksessä mukana. Tämä johtuu Vuorisen mukaan siitä, että vain kompleksinen elämys voi sisältää eri osatekijöitä, joiden välille kehittyy koherenssia ja siten täydellisyyttä eli Vuorisen mukaan yhtenäisyyttä.
Kun näiden tekijöiden valossa tarkastellaan Mies van der Rohen Barcelonan paviljonkia, tulee ensiksi mieleen, että se tulisi kokea itse ”livenä”, jotta oikean arvostelun kykenisi antamaan. Harva taideteos, oli se dokumentoitu miten tahansa, pystyy esimerkiksi kuvien avulla välittämään sitä samaa elämystä kuin paikan päällä koettuna. Sen vuoksi yritin etsiä videota, jossa olisi kuljettu paviljongin läpi, mutta suurin osa näistä videoista keskittyi joko paviljongin esittelyyn tai 3D-malliin. Laitettuani kuitenkin esittelyvideoista äänet pois pystyin kuitenkin hieman ehkä tavoittamaan paikan ja paviljongin tunnelmaa myös videon välityksellä.
Barcelonan paviljongin kokeminen vaikuttaa intensiiviseltä. Sen eri tasot, pinnat ja heijastukset pitävät mielenkiinnon otteessaan. Herää halu nähdä mitä on nurkan takana: millainen tila, yksityiskohta tai heijastus, milloinkin paljastuu. Barcelonan paviljongissa on aikakautensa modernismiin nähden varsin runsaasti käytetty erilaisia materiaaleja ja värikkäitä kiillotettuja kivipintoja. Jos kompleksisuuden oletetaan tarkoittavan kokonaisuutta, joka koostuu toisiinsa vaikuttavista osasista, joiden vaikutukset ovat vaikeasti selitettäviä, voidaan todeta, että Barcelonan paviljonki on kompleksinen. Sen jokainen erillinen osanen kuitenkin täydentää kokonaisuutta, ja ainakin videolle valituista kuvakulmista katsoen, tuntuu, että jokaisella osasella on paikkansa. Jotain siis puuttuisi, eikä lopputulos olisi Vuorisen sanoin yhtenäinen, ilman näitä kaikkia eri osasia. Näiden perusteella voitaisiin siis todeta, että Barcelonan paviljonki täyttää Beardsleyn esteettisen arvon kriteerit, tuottaen intensiivisen, kompleksisen ja yhtenäisen taide-elämyksen kokijalleen.

 

Ihmisen ja luonnon suhde – ikuinen kysymys

Caroline Constant esittelee artikkelissaan THE BARCELONA PAVILION AS LANDSCAPE GARDEN – MODERNITY AND PICTURESQUE Barcelonan paviljongin maisemallisena puutarhana. Mies van der Rohen paviljongissa onkin monta valintaa tehty esteettisen kokemuksen ehdoilla – eikä aikalaistensa tavoin vain hyötynäkökulmasta käsin katsottuna. Mutta voiko rakennettu paviljonki olla maisemallinen puutarha, jos siinä itsessään ei ole mitään vihreää? Toisaalta pitääkö puutarhassa ylipäätään olla mitään vihreää? Mikä on puutarha?

Constant haluaa näyttää, että arkkitehtuuri voi olla työkalu luonnon näyttämiseen. Aikanaan englantilainen ylimystö katsoi savun läpi maisemaa kokeakseen sen maalauksena. Tuntuu, että ollessamme liian lähellä luontoa, meitä alkaa joko pelottaa tai emme edes kiinnitä siihen mitään huomiota. Tarvitsemme pienen etäisyyden luontoon, jotta voimme ihastella sitä ja nähdä sen jopa esteettisenä elämyksenä. Constant uskoo, että olemme historian saatossa sen vuoksi luoneet erilaisia instrumentteja, jotta voisimme saavuttaa tämän kokemuksen.

Barcelonan paviljonki on yksi näistä instrumenteista, sen rajaamat näkymät, heijastukset ja toisaalta myös staattisuus. Luonto on villi ja alati muutoksessa. Staattisesti paikallaan pysyvä pinta tai kehys auttaa meitä huomaamaan luonnon liikkeen ja muutoksen. Tarvitsemme tietyt raamit kokemuksillemme, jotta ne ovat riittävän intensiivisiä täyttääkseen tajuntamme.

Kun kuljemme tutussa lähimetsässä ajatuksemme vaeltelevat arjen kiemuroissa ja mieltämme painavissa asioissa. Vieraassa metsässä voimme kokea pelkoa siitä, että eksymme, varsinkin jos näkymät ovat lyhyitä ja katseelle ei ole oikein kunnon kiintopistettä. Sen sijaan, kun nousemme ylös vuorelle, näköalatasanteelle tai menemme jonkin vesistön rannalle, mielemme pyyhkiytyy usein tyhjäksi ja keskitymme vain näkemäämme maisemaan. Olemme saaneet siihen riittävästi etäisyyttä – jonkin sellaisen välimatkan, että pystymme tarkastelemaan sitä ilman, että olemme solmussa itse sen sisällä. Samaa kokemusta on tavoiteltu myös monin eri tavoin historian aikana. Yksi keino siihen on ollut Barcelonan paviljonki. Tässä asiassa Constant on ollut oikeassa.

Lähteet:
Constant, C, 1991, The Barcelona Pavilion as landscape garden – Modernity and picturesque, AA-files
Vuorinen, J., 1996, Estetiikan klassikoita, Tietolipas 126, SKS

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *