Muu maisema, osa 4: Luontoa kaupunkeihin

”Luontopohjaisilla ratkaisuilla perustellaan ylitiivistä kaavoitusta”. Tämä ajatus nousi esille vilkkaassa keskustelussa, jossa pohdittiin muun muassa sitä onko kaupunki irrallaan luonnosta ja onko kaupungeista muodostunut aistityhjiöitä. Keskustelussa myös mietittiin, onko ihminen erottanut itsensä luonnosta ja kuinka lähelle luonto kaupungeissa päästetään. Nämä ovat hyviä ja ajankohtaisia kysymyksiä, kun kaupunkimme tiivistyvät koko ajan enemmän ja enemmän.

Ihmisten tietoisuus ja ymmärrys kehittyy pikkuhiljaa pala palalta. Siinä missä ennen nurmikoiden haluttiin olevan golfkenttiä muistuttavia tiukasti muutaman senttimetrin korkeuteen leikattuja vihreitä kenttiä, nyt ymmärretään niittyjen ja pölyttäjien merkitys ja rooli ekosysteemissä. Luontopohjaiset ratkaisut auttavat meitä monin tavoin esimerkiksi käsittelemään hulevesiä tiiviissä ja paljon imemättömiä pintoja sisältävässä ympäristössä. Mutta menetämmekö samalla jotain muuta? Vaikka saisimme luotua pienen kostean keitaan kivikaupungin keskelle, miten esimerkiksi sen ympärillä oleva maaperä voi?

Joudumme joka kerta kaavoittaessamme päättämään samalla mistä luovumme. Luovummeko lähimetsästä, avokalliosta vai vanhasta torpasta ja sen pihapiiristä. Joka kerta kun rakennamme jotain uutta, sen alle jää jotain muuta. Suhteemme luontoon on nykyään erilainen kuin se oli edellisillä sukupolvilla. Emme myöskään osaa lukea luontoa samalla lailla kuin ennen, mikä tekee luonnon eri osista meille näkymättömiä. Emme siis uutta rakentaessamme aina edes tiedä mistä jo kyseisellä paikalla olemassa olevasta samalla luovumme.

Tämän vuoksi kaupungeissa tulisi olla myös luontoa. Meidän tulisi päästää luonto osaksi kaupunkia, eikä pitää sitä kaupungin ulkopuolella. Rakennettu puisto ei pysty imitoimaan lähimetsää – eikä sen tarvitsekaan. Eri paikoilla on eri käyttötarkoitus ja luonnolla se on rakennettuja paikkoja laajempi: luonnon tehtävä on myös tarjota elinympäristö monille eri eliö- ja eläinlajeille, huolehtia veden ja aineiden kierrosta ja tuottaa meille happea. Meillä pitää olla vähemmälle hoidolle jätettyjä virkistysalueita asuinpaikkojemme kupeessa, koska niistä saatava hyöty hyödyttää paljon laajemmin kuin vain ihmisten virkistyksen kautta saatavien hyötyjen kautta – vaikka ihmistenkin niistä saatava hyöty on terveyden kannalta mitattuna äärimmäisen arvokasta.

Muu maisema, osa 3: Mitä ympäristöestetiikka antaa maisema-arkkitehtuurille?

Kummala (2012) avaa ympäristöestetiikan määritelmää Filosofian ensyklopediassa kertomalla, että ympäristöestetiikka tutkii luonnon ja kulttuuriympäristöjen arvottamista esteettisestä näkökulmasta käsin. Ympäristöestetiikassa lisäksi tutkitaan luonnon ja kulttuuriympäristöjen kokemista ja määrittelyä. Akateemisen estetiikan yhdeksi sivuhaaraksi ympäristöestetiikka alkoi kehittyä Kummalan mukaan 1960-luvun lopulla.

Kummala kertoo, että ihmisen ja luonnon välistä suhdetta on pohdittu jo antiikin ajoista lähtien. Sen sijaan estetiikasta puhui ensikertaa vasta Baumgarten 1700-luvulla. Samalla estetiikan kenttä laajeni käsittämään myös muita kauneuden lajeja kuten ylevän eli subliimin ajatusta. Sen synty heijastelee myös muutosta ihmisen luontosuhteessa, johon tuli ajatuksia villistä luonnosta, erämaista ja pelottavista luonnonilmiöistä. Pittoreski sen sijaan syntyi paikkaamaan luonnon esteettisen kokemisen ääripäiden väliin jäänyttä aukkoa. Pittoreski kattaa tähän väliin jäävän alueen tarkoittaen kuvankaunista pienimittakaavaisempaa ympäristöä, esimerkiksi maaseudun esteettisyyttä. Pittoreski kehittyi samanaikaisesti maisemamaalauksen kanssa 1800-luvulla romantiikan myötä.

1970-luvulla kehittyi niin kutsuttu tietoperustainen ympäristöestetiikka. Sen perusteesinä on, että koska luonto on moninainen ja koska itse olemme osa esteettistä tilannetta ja sitä kautta välittömässä moniaistisessa suhteessa tarkasteltavaan kohteeseen, on tärkeä tietää mikä luonnon tarkastelussa on olennaista. Eli tarkoituksena on tietää mihin kohdistaa huomionsa luonnon esteettisessä tarkastelussa, eli mikä luonto kohteena pohjimmiltaan on. Tämän vuoksi tarvitaan myös tietoa luonnonhistoriasta ja luonnon prosesseista, jotta voidaan saavuttaa ymmärrys siitä, millainen esteettinen tarkastelu tekee oikeutta luonnolle (Tieteen termipankki).

Ymmärrämme maailmaa sanojen avulla. Vain sanallistamalla voimme pilkkoa näkemäämme pienempiin osiin ja koettaa ymmärtää mistä kokonaisuus koostuu. Tunteet voivat olla suuria ja vaikeasti sanallistettavia. Tunteet saadaan kuitenkin hallintaan samalla tavalla sanallistamalla, kuin sanallistamme maailmaakin. Näin olemme myös pyrkineet ymmärtämään luontoa ja sen meissä aiheuttamia tunteita.

Jotta maisema-arkkitehtina voi suunnitella maankäyttöä, tulee ymmärtää, millaisista erilaisista osasista se koostuu. Lisäksi jos taiteilijana haluaa herättää työllään tunteita, tulee olla ymmärrys ja intuitio tunteiden synnystä ja luonteesta. Näissä molemmissa meitä auttaa sanallistaminen.

Sanojen avulla voimme merkitä muistiin asioita, analysoida niitä ja ideoida uutta. Ympäristöestetiikka on yhtenä tieteenalana auttanut maisema-arkkitehtuuria sanallistamaan sekä luontoa, että kulttuuriympäristöä. Tieteenalat tarvitsevat kuitenkin toinen toisiaan ja ne voivat myös ottaa vaikutteita toisistaan ja tarkastella samaa asiaa eri näkökulmista käsin. Tämä on kaikki arvokasta keskustelua, jota tarvitsemme, jotta eri tieteenalat voivat kehittyä ja mennä eteenpäin. Ympäristöestetiikan tarjoama ymmärrys on arvokasta maisema-arkkitehtuurille, mutta niin on myös maisema-arkkitehtoninen tieto esimerkiksi kaupunkiympäristöistä ympäristöestetiikalle, kun se ottaa uusia askelia ymmärtääkseen paremmin myös jokapäiväisten ympäristöjemme estetiikkaa.

 

Lähteet:

Kummala P., 2012, Filosofian ensyklopedia: Ympäristöestetiikka,  https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/ymparistoestetiikka

Tieteen termipankki: Ympäristöestetiikka,
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:ymp%C3%A4rist%C3%B6estetiikka

Muu maisema, osa 1: Taiteen vaikutus

Taide näyttää todellisuuden. Toisaalta taide voi myös tuoda lisää ajateltavaa. Taide sitoo meidät historiaan. Taide esittää kysymyksiä ja saa meidät pohtimaan asioita uudesta näkövinkkelistä. Monet maisemaan liittyvät taideteokset ovat paikkasidonnaisia. Ne näyttävät meille jotain uutta kyseisestä paikasta. Se voi olla jokin täysin uusi lisä maisemaan tai se voi olla historiankerros, joka on nostettu esille.

Ihmiset ovat kautta vuosisatojen arvostaneet puita. Puut ovat olleet jumalia ja pyhä Lehto on ollut maallinen temppeli. Puu on myös nähty välikappaleena maailman ja tuonpuoleisen välillä – onhan sen lehvästö tai neulaset kurkottaneet kohti taivaita. Puut ovat toimineet myös esimerkiksi uhripuina tai maamerkkeinä. Vanha puu on saattanut seistä samassa paikassa usean sukupolven ajan. Ei siis ihme, että koemme puiden yhdistävän meidät historian jatkumoon.

Puut on siis historian saatossa koettu arvokkaina. Onko niiden arvo ollut silloin samankaltaista kuin esimerkiksi taiteen arvo nykyisin on? Ainakin puut sitovat meidät aika-paikka-ulottuvuuteen. Niiden kokeminen herättää aistimme ja herättää meissä tunteita. Myös taide herättää meissä tunteita ja sitoo meidät historialliseen jatkumoon. Tunteet sinällään voidaan ajatella arvokkaiksi. Tunnearvo on elämyksellinen kokemus, jossa koemme joko mielihyvää tai mielipahaa.

Samanlainen vaikutus on myös taiteella. Taide herättää meissä tunteita ja herättää meissä ajatuksia. Nykyajan esimerkki voisi olla esimerkiksi Jussi Kivi ja hänen teoksensa Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja, jossa Kivi vie lukijansa elämykselliselle löytöretkelle. Löytöretkien kohteena on urbaani joutomaa, jonka varjoista, lähimetsiköiden sotilaallisista rotankoloista ja maanalaisista tunneleista näyttää sivilisaatiomme historian, mutta toisaalta myös modernin edistyksen ongelmakohdat. Vaikka kohteet ovat jopa luotaantyöntäviä ne ovat täysin todellisia ja sitä kautta vaikuttavia. Niitä katsoessamme koemme kenties enemmän mielipahaa kuin mielihyvää, mutta se auttaa meitä heräämään tähän todellisuuteen. Nämä kaikki kohteet eivät välttämättä ole arvokkaita, mutta ne herättävät meissä arvokkaita ajatuksia. Ne sitovat meidät paikka-aika-ulottuvuuteen ja ravistelevat meidät pois siloteltujen Instagram kuvien maailmasta lähemmäksi todellisuutta. Siinä missä alkuaikojen ihmiset hakivat yhteyttä tuonpuoleiseen pyhien puiden luota, me tarvitsemme useammin herätystä todellisuuteen ja tiputtautumista alas pilvilinnoistamme.

Lähteet:
Eskola, T., 2001, Tamme-Laurin tapaus, Musta Taide / Opus

Kovalainen R., Seppo S., 2014, Puiden kansa, Hiilinielu tuotanto ja Miellotar

Psykologiaa, 2018, Tunteet, Psykologiaa for dummies,
saatavilla:  https://psykologiaa.wordpress.com/2018/01/23/tunteet/

Kuva: Kivi J., Hämäräperäisiä tutkimusmatkoja, poimittu: https://syrjaseutu.blogspot.com/2015/

Dialogi 8: Esittelyssä James Corner


James Corner on vuonna 1961 syntynyt maisema-arkkitehti ja teoreetikko. Hän on pyrkinyt töissään käyttämään innovatiivista lähestymistapaa. Hänen suunnittelemiaan kohteita ovat muun muassa High Line, joka on 1,5 kilometrin pituinen entinen rautatiesilta, joka on muutettu dynaamiseksi puistoksi, Fresh Kills Park, joka oli maailman suurin kaatopaikka, joka on sittemmin muokattu villieläimiin, virkistykseen, tieteeseen, koulutukseen ja taiteeseen keskittyneeksi puistoksi ja Cornell NYC Tech-kampusalue, joka on korkean teknologian kampusalue Roosevent Islandilla.
James Corner on siis kovanluokan tekijä, jolla löytyy näyttöjä myös suunnittelun saralla. Tämän lisäksi hän on professori ja emeritus, joka on julkaissut muun muassa Alex MacLeanin kanssa Take Measures Across the American Landscape teoksen, joka voitti AIA International Book of the Year -palkinnon vuonna 1997. Lisäksi hän on toimittanut Recovering Landscape: Essays in Contemporary Landscape Architecture -julkaisun, jossa pohditaan maisemaan kohdistuvan mielenkiinnon lisääntymistä ja millaisia mahdollisuuksia sitä kautta voi syntyä. Cornerin kirjoituksia on lisäksi koottu teokseen The Landscape Imagination The Collected Essays of James Corner 1990—2010.

Corner käsittelee kirjoituksissaan erilaisia aiheita kuten maisema-arkkitehtuurin teoriaa, suunnittelijasukupolvien luovuutta ja prosesseja ja maisema-arkkitehtuurin käyttämistä strategisena välineenä. Lisäksi hän tarkastelee rakennettuja projekteja kriittisesti. Hänen kirjotustensa kerrotaan vaikuttaneen käytännöntyöhön. Hän itse kertoo kirjoittamisen olevan hänelle voimaattuttava työkalu tiedon taltioinnin, analysoinnin ja ideoinnin kannalta.

Corner ei halua vain palauttaa maisemia entisen kaltaisiksi tai seurata historian jalanjälkiä. Hän pyrkii työssään löytämään uusia ideoita ja maisemasta vielä paljastumattomia mahdollisuuksia. Tällä hetkellä hän kokee, että nyky-yhteiskunta ja rakentaminen asettaa suuria haasteita maankäytön suunnittelulle. Maisemaprojektit voivat parhaimmillaan korjata ja ottaa uudelleen käyttöön esimerkiksi kaupungin saastuneita alueita ja nostaa niiden arvoa. Corner muistuttaakin, että maisema on erottamattomasti sidottu markkinoihin ja talouteen.

Lähteet:
Corner J. & Bick Hirsch A., 2014, Landscape Imagination – The Collected Essays of James Corner 1990—2010, New York : Princeton Architectural Press

Walker C., 2014, From ”The Landscape Imagination” – James Corner’s Essay on the High Line, ArchDaily, June 14, 2014, saatavilla: https://www.archdaily.com/516847/from-the-landscape-imagination-james-corner-s-essay-on-the-high-line

Weitzman School of Design, University of Pensylvania: James Corner, https://www.design.upenn.edu/landscape-architecture/people/james-corner

Kuva: Highline.org

Luonto opettaa

Lama-ajan seurauksena Yhdysvalloissa erityisesti Texasissa alettiin rakentaa tähän mennessä suurinta työllistämistöiden tiehanketta. Moottoritien lisäksi uutena innovaationa oli rakentaa eroosion kestäviä ja turvallisia teitä, jotka houkuttelisivat matkailijoita. Moottoritien rakentamiseen käytettävissä oleva budjetti oli tiukka, sillä rahaa haluttiin säästää myös tien kunnostus- ja huoltotöihin. Tämä kuitenkin onnistui, kun tien rakentamisen yhteydessä hyödynnettiin tietoa maisemasta ja luonnonprosesseista. Moottoritiet sovitettiin maisemaan, maisemaa ja luonnonoloja kunnioittaen. Lisäksi kasvillisuutta säilytettiin ja istutettiin lisää estämään muun muassa eroosiota. Istutettavaksi kasvillisuudeksi valittiin mahdollisimman luonnonmukaisia ja helppohoitoisia kasvilajeja. Näin saatiin aikaan myös matkailijoille houkuttelevia ja viihtyisiä teitä, joita oli ilo katsella auton ikkunoista. Teiden varsille rakennettiin samoilla periaatteilla myös pysähdys- ja virkistysalueita. Näiden toimien avulla saatiin samalla parannettua maaseudun tieverkostoa, torjuttua sosiaalisia ongelmia ja työllistettyä suuri joukko ihmisiä. (Cushman, 2000)

Ihmisen suhde luontoon on herättänyt kysymyksiä ja ajatuksia kenties ajanlaskun alustamme saakka. Historiansaatossa ihminen on pelännyt luontoa suojautuen sitä vastaan muun muassa rakentamalla suojia ja vaatteita, ihminen on oppinut käyttämään luontoa hyödyksi muun muassa opettelemalla viljelemään ja ihminen on alkanut myös hallita luontoa muun muassa valjastamalla kosket vesivoimanlähteiksi.

Luonto on viisas ja se toimii sulavasti omilla lainalaisuuksillaan. Niin kauan kuin ihminen esimerkiksi rakensi luontoa kunnioittaen ja hyödyntäen siitä saatua tietoa, meillä oli esimerkiksi talot perustettu sellaisiin maastonkohtiin, johon ne oli helppo perustaa ja joissa oli suotuisa pienilmasto.

Meillä on paljon tämänkaltaista perimätietoa – ja myös uutta tieteellistä tutkimustietoa, kuinka ihmisen ja luonnontoiminta voitaisiin sulauttaa yhteen. Me tarvitsisimme vähemmän jopa niin kutsuttua luonnonsuojelua, jos lähtökohtaisesti toimisimme luonnonprosessit huomioon ottavammin. Kuten Texasin tieprojekti esimerkiksi osoittaa, toimimalla yhdessä luonnon kanssa voimme myös säästää rahaa ja tehdä esteettisesti miellyttävää vehreää ja rikasta ympäristöä ihmisille.

Meillä on enää vähän jäljellä niin kutsuttua aitoa luontoa, sillä lähes kaikkialla näkyy ihmisen kädenjälki tavalla tai toisella. Meillä on onneksi tällä hetkellä kulttuurissamme käynnissä tiedostavampi vaihe, jonka puitteissa monen eri alan myyntipuheissa lupaillaan ekologisesti kestävämpiä valintoja. Myös poliittisella päätöksenteolla nähdään olevan suuri merkitys ja ihmiset odottavat ohjausta. Erilaiset kriisit ovat kuitenkin hyvä vaihe katsoa asioita uudesta perspektiivistä. Tarkastella esimerkiksi sitä pitävätkö myyntipuheet ekologisen kestävyyden kannalta paikkaansa vai ovatko ne vain sanahelinää. Meillä on paljon tieteellistä tietoa tukenamme, jota voisimme jatkossa hyödyntää lähtökohtaisesti ilman, että sitä tarvitsisi erikseen kyseenalaistaa.  Voimme kulttuurimme kautta opetella uudelleen elämään vuoropuhelussa luonnon kanssa sitoutumalla luonnon ehtoihin ja luonnon tarpeisiin voimakkaammin.

 

Lähteet:
Cushman G., 2000, Environmental Therapy for Soil and Social Erosion: Landscape Architecture and Depression-Era Highway Construction in Texas, s.45-70, Environmentalism in Landscape Architecture, Dumbarton Oaks Research Library and Collection  Washington, D.C.

Kritiikin väylät maisema-arkkitehtuurissa: Ri-Vista


Ri-Vista on italialainen vertaisarvioitu tieteellinen aikakausilehti, jonka pääsisältöä ovat maisema-arkkitehtuuria käsittelevät vertaisarvioidut tutkimukset. Ri-Vista ilmestyy kaksi kertaa vuodessa sähköisessä muodossa. Ri-Vista on perustettu alun perin vuonna 2003, mutta vuonna 2015 se liitettiin osaksi Firenzen yliopiston tieteellisiä lehtijulkaisuja. Ri-Vista käsittelee maisemasuunnittelua monilta eri tieteenaloilta käsin tarkasteltuna. Jokainen numero on koottu tietyn teeman ympärille, ja tavoitteena on tieteellisen tiedon jakamisen lisäksi myös edistää innovatiivista ja vastuullista maisema-arkkitehtuuria, joka huomioisi niin maisemien suunnittelun, suojelun, ennallistamisen kuin hoidonkin.

Suurin osa artikkeleista on italiaksi, mutta muutamia löytyy myös englanniksi. Jokaisesta artikkelista löytyy lisäksi abstrakti englanniksi.

Ri-Vista on ilmaiseksi saatavilla sähköisessä muodossa. Sen toimintaa voi tukea avustuksilla. Ri-Vista ei kerää artikkeleiden käsittelystä maksuja. Lehden toimitus ja hallitus, sekä toimituskuntien jäsenet arvioivat lehteen esitetyt artikkelit ja jos käsikirjoituksen katsotaan sopivan julkaisuun, se lähetetään vielä vähintään kahdelle arvioijalle. Lehdellä on päätoimittaja, toimitus, jossa kaikki ovat tällä hetkellä italialaisia, kansainvälinen tiedelautakunta, jossa edustajia löytyy Italian lisäksi muun muassa Ranskasta, Saksasta, Iranista, Yhdysvalloista ja Kiinasta, sekä muutamia toimitusavustajia. Lehden päätoimipaikka sijaitsee Firenzessä. Ri-Vistan sivuilta löytyy tarkat ohjeet kuinka seuraavaan julkaisuun tulevia artikkeleita voi ehdottaa ja missä muodossa ne tulee lähettää. Esitys ei saa olla aiemmin julkaistu eikä samanaikaisesti jonkin toisen julkaisun käsiteltävänä.

Viimeisin numero on julkaistu 5.8.2021 ja se on syntynyt koronasulun aikana. Tähän Ri-Vistan numeroon on ollut pyrkimys koota muistiinpanoja ja huomioita pandemian ajalta. Sen tarkoitus on muistuttaa, millaisia asioita meidän on lisättävä maisemasuunnittelussamme, jotta voisimme parantaa kaikkien planeetalla elävien olentojen elämänlaatua.

Lehti on A4 kokoinen ja taitto on tehty kahdelle palstalle. Lehden visuaalinen ilme on miellyttävä.
Ri-Vistalla on lisäksi facebook sivu, jossa he tiedottavat tulevista numeroistaan.

Lehtiä ja vanhoja artikkeleita pystyy lukemaan täältä: https://oaj.fupress.net/index.php/ri-vista/index

Lähteet:
Ri-Vistan nettisivut: https://oaj.fupress.net/index.php/ri-vista/about
Ri-Vistan Facebook -sivut: https://www.facebook.com/rivista.landscape.research/
Kuva: Ri-Vistan Facebook-sivut

Sanoittajaa vailla

Maisema-arkkitehtuuria opiskellaan maailmalla erityyppisissä kouluissa. Tätä yliopistotason koulutusta on saatavilla esimerkiksi teknillisten tiedekuntien alaisuudessa, taidekorkeakouluissa, mutta myös maa- ja metsätieteellisissä tiedekunnissa. Skaala on siis laaja, osassa painotetaan enemmän teknistä osaamista, osassa taiteellista ilmausta, kun taas toisaalla kasvilajien tuntemusta ja niiden taidokasta käyttöä.  Nämä ovat myös niitä eri osatekijöitä, joista maisema-arkkitehtuuri koostuu: tekniikasta, arkkitehtuurista ja maisemasta.

Tämä tekee maisema-arkkitehtuurista myös kinkkisen taiteenlajin. Vaikka esimerkiksi ympäristötaiteessa tehdään ympäristötaideteos maisemaan, se kuitenkin poikkeaa maisema-arkkitehtuurista. Välillä rajat voivat kyllä olla hiuksenhienoja ja riippua myös tekijästä. Myös muut taideinstallaatiot ja esimerkiksi veistokset voivat vaikuttavasti ottaa tilan haltuun.

Maisema-arkkitehtuuri voi toimia monissa eri mittakaavoissa. Siihen kuuluu muun muassa pienenpienten detaljien suunnittelu, joiden merkitys korostuu esimerkiksi pienissä intiimeissä puutarhoissa. Toisaalta skaala voi laajentua puistojen suunnittelusta myös laajempiin aluekokonaisuuksiin tai vaikkapa tielinjausten maisemalliseen sommitteluun. Ja kaikki nämä ovat yhtä paljon maisema-arkkitehtuuria keskenään.

Maisema-arkkitehtuurin moniulotteisuuden vuoksi maisema-arkkitehtuurin tulkinta ja sen merkityksellisyyden luominen ja hahmottaminen on haastavaa. Usein projektien työryhmät ovat todella monialaisia ja lopulliseen teokseen vaikuttaa myös monta reunaehtoa. Esimerkiksi ennen puiston rakentamista aluerakennetta on pitänyt tutkia ja puiston on pitänyt käydä läpi pitkä kaavoitusprosessi. Puistoa suunniteltaessa on myös huomioitava lukuisia reunaehtoja, joita liittyy niin puiston käytettävyyteen, turvallisuuteen kuin huollettavuuteenkin, mutta myös esimerkiksi puiston rooliin osana alueen siniviherverkostoa ja vaikkapa mahdollisuutena viivyttää ja imeyttää alueen hulevesiä. Maisema-arkkitehtuurilla on esteettisyyden lisäksi myös monia käytännönfunktioita täytettävänään.

Monelle suomalaiselle merkityksellinen maisema voi tarkoittaa luonnonmaisemaa. Elämykset, tulkinnat ja merkityksenanto paikalle on tapahtunut luontosuhteen kehittymisen kanssa käsikädessä. Monesti kuitenkin ne luonnonmaisemat, joita ihailemme ovat olleet historian saatossa myös kansallisromanttisia symboleita, niitä, joita kutsumme nykyisin kansallismaisemiksi. Merkityksellinen maisema sisältääkin yleensä myös kulttuurihistoriaa ja ihmisen kädenjälkeä. Harvaa maisemaa voimme enää nykypäivänä pitää täysin luonnonmaisemana sillä ihminen on muokannut maisemaa lähes kaikkialla. Eikä se ole ollut vain huono asia: esimerkiksi monen suomalaisen lempimetsä on tutkimusten mukaan mäntyvaltainen kangas, josta pensaskerros puuttuu tai se on hyvin vähäistä. Tällaista metsätyyppiä ei oikeasti ole olemassa, vaan se on ihmisen luomaa talousmetsää, joka on syntynyt puuntuotanto edellä.

Emme ehkä aina tiedosta mikä kaikki on ihmisen muovaamaa. Lisäksi sanavarastomme on suuntautunut historian saatossa sanoittamaan ja tulkitsemaan luonnon eri elementtejä ja sen kiertoa. Rakennetut ulkotilat on tehty käytettävyys edellä, eikä mikään ole saanut maksaa kovin paljoa. Pienen kunnan 70-luvulla rakentunut keskusta on syntynyt yhden kadun varrelle. Vanhat puutalot on purettu alta pois, kun uudet ovat tulleet tilalle. Puistoja ei ole tarvittu, onhan ympärillä ollut metsiä ja peltoja silmänkantamattomiin. Nykyään suurin osa suomalaisista asuu kuitenkin yhä ahtaammin kaupungeissa. Julkiset ulkotilat antavat kaupunkiasujalle lisää tilaa hengittää ja myös ilmaisen paikan vapaa-ajanvietolle. Rakennettujen viheralueiden merkitys kasvaa koko ajan. Silti meidän ymmärryksemme niistä on edelleen vaillinaista.

Kenties tarvitsemme uudenlaisia puistoja ja viheralueita kaupunkeihin, jotta saamme ihmiset paremmin ymmärtämään niitä. Rakennettujen viheralueiden tulee olla niin laadukkaita, että ne ovat muutakin kuin nopeita läpikulkupaikkoja, joiden kohdalla askeleet kiihtyvät. Tarvitsemme niin paljon rakennettuja viheralueita, että levittäessämme piknikvilttiä, emme heti pyytele anteeksi sitä, että viemme tässä tilaa, jota joku muu olisi voinut joskus tarvita. Tarvitsemme lisäksi enemmän sanoja ja sanoittajia tulkitsemaan rakennettua ympäristöämme. Sanojen avulla kiinnitämme huomion ympäristöön ja sitä kautta voimme alkaa muovaamaan sitä omaksemme ja antamaan sille merkityksellistä sisältöä. Tarvitsemme sanoja, jotka ottavat huomioon kaikki eri maisema-arkkitehtuurin lähtökohdat: tekniikan, taiteen ja maiseman.

Bloedel Reserve ja luontosuhde

Jatkotehtävä / BLOGI Bloedel Reserve

Bloedel Reserve ja luontosuhde

Bloedel Reserve on 150 hehtaarin kokoinen metsäpuutarha, joka sijaitsee Bainbridgen saarella Washingtonissa. Metsäpuutarhan suunnitelman laati Richard Haag puutavarayhtiössä vaikuttaneiden Virginia ja Prentice Bloedelin toiveiden mukaan. He halusivat, että metsäpuutarha olisi länsimaalainen tulkinta japanilaisesta puutarhasta. Bloedel Reserve koostuu neljästä eri puutarhan osasta: tasojen puutarhasta, sammalpuutarhasta, heijastusten/harkinnan puutarhasta ja lintujen suojelualueesta. Reitti kiertää näiden eri osien läpi.

Tasojen puutarhassa katse osuu tarkoin harkittuihin objekteihin ja tasoihin. Puutarha muistuttaa japanilaista puutarhaa ja siinä näkyy ihmisen kädenjälki. Sammalpuutarha on kuin metsä, josta on poistettu kenttäkerros. Siellä on vain puiden muodostama katto ja sammaleen muodostama matto. Tunnelma on hämyisä ja katse hakeutuu alaviistoon tutkimaan mitä maanpinnalla tapahtuu. Heijastusten/harkinnan puutarhassa on taivasta ja puiden latvoja peilaava suorakaiteenmuotoinen vesiaihe, jota kiertää nurmikaistale ja tiukasti leikattu pensasaita. Lintujen suojelualueella rehevä metsä sulkee näkymät orgaanisenmallisen lammen ympäriltä.

Bloedel Reserve on melko monitulkintainen kohde ja tuntuu, että sen eri puolet avautuvat kerroksittain. Jos ajatellaan Bloedel Reserven syntyhistoriaa, kuinka sen on saanut alkunsa metsäteollisuudesta varallisuutensa saaneen perheen toiveesta, sen sanoma on jopa pysähdyttävä.
Bloedel Reservestä on sanottu, että se ei ole yksin huutava monologi, vaan harkittu dialogi luonnon, taiteen ja arkkitehtuurin välillä. Bloedel Reservessä voidaan nähdä ihmisen ja luonnon välinen suhde. Näissä neljässä puutarhassa valta ei ole liiaksi kummallakaan vaan se on nivottu ja sovitettu yhteen. Estetiikka on välillä piilotettua. Toisaalta symbolisessa mielessä alati muutoksessa olevasta luonnosta voi ammentaa loputtomiin.

Bloedel Reserven on myös sanottu olevan buddhalainen Zen puutarha. Tähän tulkintaan liittyy ajatus, että buddhalainen puutarha koostuu vain kolmesta Bloedel Reserven osasta: tasojen puutarha, sammalpuutarhasta ja heijastusten/harkinnan puutarhasta. Ihmisen kulkiessa puutarhat tässä järjestyksessä hän ensin keskittyy visuaaliseen näkemiseen ja mietiskelyyn tasojen puutarhassa. Sammalpuutarhaan siirtyessään ihmisen valtaa primitiiviset kokemukset ja kenties jopa pelko hallitsematonta ja villiä luontoa kohtaan. Saapuessaan heijastusten/harkinnan puutarhaan ihminen saa kuitenkin otettua etäisyyttä luontoon. Vesipeili toimii kuin instrumentti ihmisen ja luonnon välillä – nyt luontoa voi tarkastella pienen etäisyyden päästä, jolloin se ei enää pelota. Tässä kohdassa ajatuksista ja tunteista voi päästää irti ja saavuttaa satorin, valaistumisen, ymmärryksen ja heräämisen tilan. Satorin on kerrottu viittaavan vahvaan kenshō -kokemukseen, jossa voi ”nähdä omaan luontoonsa”. Ken tarkoittaa ”näkemistä”, shō tarkoittaa ”luontoa” tai ”olemusta”. Bloedel Reserve onkin vahva tulkinta ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, jonka kulloistakin olemusta voi pohtia eri mittakaavoissa ja yhteyksissä lähes loputtomiin, niin on myös Bloedel Reservessä.

Barcelonan paviljonki, arvottamisen kriteerit ja arvio Caroline Constantin artikkelista

Jyri Vuorisen kirjassa Estetiikan klassikoita (1996) avataan Beardsleyn esteettisen arvon kriteereitä. Näitä ovat yhtenäisyys, kompleksisuus ja intensiivisyys. Beardsleyn mukaan intensiivisen taidekokemuksen aikana tunne on niin voimakas, että huomio pysyy koko ajan kohteessa, eikä ajatus harhaile. Vuorinen selittää, että vaikka Beardsley ei erikseen mainitse elämyksen kompleksisuutta, se on kuitenkin elämyksessä mukana. Tämä johtuu Vuorisen mukaan siitä, että vain kompleksinen elämys voi sisältää eri osatekijöitä, joiden välille kehittyy koherenssia ja siten täydellisyyttä eli Vuorisen mukaan yhtenäisyyttä.
Kun näiden tekijöiden valossa tarkastellaan Mies van der Rohen Barcelonan paviljonkia, tulee ensiksi mieleen, että se tulisi kokea itse ”livenä”, jotta oikean arvostelun kykenisi antamaan. Harva taideteos, oli se dokumentoitu miten tahansa, pystyy esimerkiksi kuvien avulla välittämään sitä samaa elämystä kuin paikan päällä koettuna. Sen vuoksi yritin etsiä videota, jossa olisi kuljettu paviljongin läpi, mutta suurin osa näistä videoista keskittyi joko paviljongin esittelyyn tai 3D-malliin. Laitettuani kuitenkin esittelyvideoista äänet pois pystyin kuitenkin hieman ehkä tavoittamaan paikan ja paviljongin tunnelmaa myös videon välityksellä.
Barcelonan paviljongin kokeminen vaikuttaa intensiiviseltä. Sen eri tasot, pinnat ja heijastukset pitävät mielenkiinnon otteessaan. Herää halu nähdä mitä on nurkan takana: millainen tila, yksityiskohta tai heijastus, milloinkin paljastuu. Barcelonan paviljongissa on aikakautensa modernismiin nähden varsin runsaasti käytetty erilaisia materiaaleja ja värikkäitä kiillotettuja kivipintoja. Jos kompleksisuuden oletetaan tarkoittavan kokonaisuutta, joka koostuu toisiinsa vaikuttavista osasista, joiden vaikutukset ovat vaikeasti selitettäviä, voidaan todeta, että Barcelonan paviljonki on kompleksinen. Sen jokainen erillinen osanen kuitenkin täydentää kokonaisuutta, ja ainakin videolle valituista kuvakulmista katsoen, tuntuu, että jokaisella osasella on paikkansa. Jotain siis puuttuisi, eikä lopputulos olisi Vuorisen sanoin yhtenäinen, ilman näitä kaikkia eri osasia. Näiden perusteella voitaisiin siis todeta, että Barcelonan paviljonki täyttää Beardsleyn esteettisen arvon kriteerit, tuottaen intensiivisen, kompleksisen ja yhtenäisen taide-elämyksen kokijalleen.

 

Ihmisen ja luonnon suhde – ikuinen kysymys

Caroline Constant esittelee artikkelissaan THE BARCELONA PAVILION AS LANDSCAPE GARDEN – MODERNITY AND PICTURESQUE Barcelonan paviljongin maisemallisena puutarhana. Mies van der Rohen paviljongissa onkin monta valintaa tehty esteettisen kokemuksen ehdoilla – eikä aikalaistensa tavoin vain hyötynäkökulmasta käsin katsottuna. Mutta voiko rakennettu paviljonki olla maisemallinen puutarha, jos siinä itsessään ei ole mitään vihreää? Toisaalta pitääkö puutarhassa ylipäätään olla mitään vihreää? Mikä on puutarha?

Constant haluaa näyttää, että arkkitehtuuri voi olla työkalu luonnon näyttämiseen. Aikanaan englantilainen ylimystö katsoi savun läpi maisemaa kokeakseen sen maalauksena. Tuntuu, että ollessamme liian lähellä luontoa, meitä alkaa joko pelottaa tai emme edes kiinnitä siihen mitään huomiota. Tarvitsemme pienen etäisyyden luontoon, jotta voimme ihastella sitä ja nähdä sen jopa esteettisenä elämyksenä. Constant uskoo, että olemme historian saatossa sen vuoksi luoneet erilaisia instrumentteja, jotta voisimme saavuttaa tämän kokemuksen.

Barcelonan paviljonki on yksi näistä instrumenteista, sen rajaamat näkymät, heijastukset ja toisaalta myös staattisuus. Luonto on villi ja alati muutoksessa. Staattisesti paikallaan pysyvä pinta tai kehys auttaa meitä huomaamaan luonnon liikkeen ja muutoksen. Tarvitsemme tietyt raamit kokemuksillemme, jotta ne ovat riittävän intensiivisiä täyttääkseen tajuntamme.

Kun kuljemme tutussa lähimetsässä ajatuksemme vaeltelevat arjen kiemuroissa ja mieltämme painavissa asioissa. Vieraassa metsässä voimme kokea pelkoa siitä, että eksymme, varsinkin jos näkymät ovat lyhyitä ja katseelle ei ole oikein kunnon kiintopistettä. Sen sijaan, kun nousemme ylös vuorelle, näköalatasanteelle tai menemme jonkin vesistön rannalle, mielemme pyyhkiytyy usein tyhjäksi ja keskitymme vain näkemäämme maisemaan. Olemme saaneet siihen riittävästi etäisyyttä – jonkin sellaisen välimatkan, että pystymme tarkastelemaan sitä ilman, että olemme solmussa itse sen sisällä. Samaa kokemusta on tavoiteltu myös monin eri tavoin historian aikana. Yksi keino siihen on ollut Barcelonan paviljonki. Tässä asiassa Constant on ollut oikeassa.

Lähteet:
Constant, C, 1991, The Barcelona Pavilion as landscape garden – Modernity and picturesque, AA-files
Vuorinen, J., 1996, Estetiikan klassikoita, Tietolipas 126, SKS

 

 

Dialogi 2: Jatkotehtävä – Tulevaisuuden maailma

Tulevaisuuden maailma

Maailmamme on selvästi murroskohdassa. Tuntuu, että monella eri alalla odotetaan seuraavaa siirtoa, seuraavaa suuntaa, jota kohti kääntyä ja jota kohti lähteä kulkemaan. Niin on myös maisema-arkkitehtuurissa. Maisema-arkkitehtuurin kritiikki nimisellä kurssilla maisema-arkkitehtiopiskelijat vaihtoivat mielipiteitä muun muassa maisema-arkkitehtuurin nykytilasta. Keskustelussa pohdittiin, millaisia ajanilmiöitä maisema-arkkitehtuuri heijastelee nyt ja millaisena opiskelijat näkevät esimerkiksi luonnon ja kaupungin välisen suhteen tällä hetkellä.
Keskustelussa esille nousivat niin visuaaliset arvot kuin myös ekologinen näkökulma. Kestäväkehitys nähtiin tärkeänä päämääränä. Lisäksi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta pohdittiin muun muassa hyvinvointi näkökulmasta käsin. Vahvimpana teemana nousivat esille kuitenkin ekologiset arvot ja luonnonprosessit. Luonto nähtiin kenties jopa korjaavana ja elvyttävänä asiana. Esteettisyys ei yksin riittänyt vaan sen rinnalle tarvittiin ekologisia arvoja, joiden avulla pystyttäisiin parantamaan laaja-alaisemmin ympäristöä. Samalla luonnon nähtiin tuottavan myös ihmisille hyvinvointia.

Samoja teemoja nousee esille myös maisema-arkkitehtuurijulkaisuissa. Esimerkiksi Landizer listasi ennen koronapandemiaa 31.12.2019 kymmenen vuosikymmenen vaikutusvaltaisinta maisema-arkkitehtuurihanketta. Lähes kaikissa näissä hankkeissa luonnon prosessit ja luonnon monimuotoisuus on jollainlailla läsnä. Esimerkiksi toiseksi merkittävimmäksi hankkeeksi nostettiin Bill and Melinda Gates säätiön kampusalue, jonka on suunnitellut Gustafson Guthrie Nichol Landscape Architecture. Tämä kampusalue rakennettiin alueelle, jonka maaperän oli ensin saastuttanut alueella oleva teollisuus, ja sen jälkeen paikalla oli ollut valtava paikoitusalue. Suunnittelussa haluttiin palauttaa aiemmin menetettyjä luontotyyppejä ja samalla tukea ihmisten hyvinvointia myös laajemmalla alueella.

Olemme alkaneet taas nähdä luonnon tarjoamia arvoja uudessa valossa. Olemme ymmärtäneet millainen voima ja potentiaali on esimerkiksi luonnon maaperällä verrattuna teollisesti valmistettuihin kasvualustoihin. Korona-aika lisäksi tulee jättämään jälkensä ja näkymään uudenlaisina arvoina ja aatteina. Korona-aikaan moni ehti hidastaa tahtiaan ja miettiä esimerkiksi hyvinvointiaan eri näkökulmasta käsin. Näitä erilaisia ajatuksia ja ilmiöitä on varmasti havaittavissa myös arkkitehtuurin puolella. Korona-aika myös opetti, miten arvokasta on työskennellä yhdessä ja jakaa ajatuksia muiden kanssa. Seuraava arvokas keskustelu voisikin olla maisema-arkkitehtiopiskelijoiden ja arkkitehtiopiskelijoiden välinen keskustelu siitä, millaisena paikkana me yhdessä näemme tulevaisuuden maailman ja millaisia arvoja me haluaisimme tukea tulevaisuuden työelämässämme?

Lähteet: Landizer 31.12.2019: THE 10 MOST INFLUENTIAL LANDSCAPE ARCHITECTURE PROJECTS OF THE DECADE, saatavilla: http://landizer.net/the-10-most-influential-landscape-architecture-projects-of-the-decade/ vierailtu: 26.09.2021