Muu maisema 1, vastauksia blogitehtävään ”Mitä maisema-arkkitehti voisi oppia kuvataiteilijalta?”

Blogikysymykseemme tuli hyvin samankaltaisia vastauksia. Monet pohtivat tekstissään ensin eroja taiteilijan ja maisema-arkkitehdin välillä. Näissä pohdinnoissa nousi esille erityisesti se, että maisema-arkkitehti joutuu toimimaan rajoitusten kanssa, kun taas taiteilija on vapaampi. Toinen ero näillä kahdella on asiakkaan toiveiden toteutus. Taiteilijalla ei parhaassa tapauksessa ole edes asiakasta, kun taas maisema-arkkitehtuuria ei ole ilman asiakasta. Kolmas toistuvasti esiintynyt pohdinta oli taiteilijan ja maisema-arkkitehdin ero ennakkoluulottomassa tarkastelussa. Taiteilija on kiinnostunut seuraamaan esimerkiksi luonnon prosesseja ja kuvioita, kun taas maisema-arkkitehti työskentelee rutiininomaisesti lähtötietojen pohjalta.

Joten miten kysymykseemme oli näiden pohdintojen jälkeen vastattu? Vastauksissa painotettiin erityisesti taiteilijan kykyä havainnoida kohdetta vapaasti, ei teknisesti suorittaen. Monen mielestä suunnittelukohdetta pitäisi tutkia taiteilijan uteliaisuudella, ilman suodattimia ja ennakkoluuloja.

Pohdittiin myös pitäisikö maisema-arkkitehdin unohtaa lähtötiedot kokonaan ja vain tutkia ja havainnoida paikan päällä. Uteliaisuutta ja tutkimisen iloa painotettiin muutamassa tekstissä. Tämä toki vaatisi maisema-arkkitehdiltä uusien lähestymistapojen kehittämistä.

Luovuuden ylläpitoa pidettiin tärkeänä keinona vaikuttaa myös maisema-arkkitehtoniseen jälkeen. Painotettiin myös sitä, että hyvännäköiset kuvat myyvät. Joten myös taiteellisia ominaisuuksia on pidettävä yllä.

Vastaukset olivat yllättävän samankaltaisia. Erityisesti Tuula Närhen tekstiä oli kommentoitu ja siinä kuvattua luonnon prosessien tutkimista. Koska vastaukset olivat niin samankaltaisia, herää kysymys, miksi teemme asiat aina samalla tavalla, rutiininomaisesti lähtötiedoista aloittaen?

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Muu maisema 3, teksti referaatit (poissaolo)

Ympäristöestetiikka

Toim. Kinnunen ja Sepänmaa

Tekstissä tarkastellaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen kautta ympäristöestetiikkaan vaikuttavia asioita. Ympäristön esteettisyys eroaa taiteiden estetiikasta sen vaatimien toiminnallisten arvojen takia. Ympäristön muokkaaminen lähtee elinkeinojen, asumisen tai liikenteen vaatimuksista, ei esteettisistä arvoista.

Ihmisen ja luonnon välinen suhde on muuttunut ajan saatossa. Ensin ihminen on ollut riippuvainen luonnosta ja kaikki aika on kulunut ruoan hankintaan, tällöin ei olla saatu etäisyyttä luontoon. Tällöin ei myöskään osattu arvostaa luonnon esteettisyyttä. Tähän liittyy myös esimerkiksi turistien kyky arvostaa toisen arkimaisemaa. Ihmisen ja luonnon välinen tasa-arvo saavutettiin, kun ihmisen arki erosi luonnon alaisuudesta, mutta ihmisillä säilyi kunnioittava pelko luontoa kohtaan. Tällöin ihminen tarkkaili edelleen luontoa ja sen prosesseja, kuitenkin päästen luonnon yliotteesta eroon. Nykyään suhde on suuntautunut teknologian aikaan ihmisen ylivaltaan, jolloin luontoa ei huomioida samassa määrin

Tekstissä kommentoidaan myös estetismin osaa esteettisyydessä. Estetismi ei tunnista hyödyllistä tai haitallista esteettiseksi. Taiteessa voidaan päästä kokonaan eroon hyödyistä ja haitoista, mutta ympäristössä nämä ovat aina läsnä. Taiteissa kuvitteellisuuden avulla voimme toimia sivullisina tarkkailijoina, toisin kuin ympäristössä liikkuessa.

 

Kulttuurin ja luonnon jäljet ympäristön esteettisessä kokemisessa

Tarja Rannisto

Ranniston tekstissä kommentoidaan ympäristöestetiikan arvoa, sekä miten se pitäisi nostaa taloudellisten arvojen ja hyötyarvojen kanssa samalle tasolle. Esteettiset arvot heikkenevät, kun päätöksentekoa ohjaavat ensisijaisesti taloudelliset tavoitteet. Rannisto kuitenkin tekstissään nostaa esteettisten arvojen vaikutusta laajemmin, esteettinen ympäristö ei ole vain ”kaunis” ympäristö. Esteettiset arvot ympäristössä vaikuttaa ihmisten viihtyvyyteen ja nostaa luonnon arvostusta. Ranniston tekstissä puhutaan nimenomaan luonnon tuottamasta esteettisestä mielihyvästä.

Rannisto määrittelee esteettisen kokemuksen olevan kyky vastaanottaa ja ymmärtää aistihavaintoja sekä yhdistää ne luontokohteessa havaittuihin ominaisuuksiin. Tekstissä Rannisto erottaa esteettisen kokemuksen ja sen tuottaman mielihyvän, luonnosta saadusta virkistymisestä. Virkistyminen on fyysinen hyvä olo, kun taas esteettinen mielihyvä syntyy luonnosta saatavista aistihavainnoista. Tämä on vahvasti linkittynyt myös luonnonsuojeluun, vaikka toisaalta esteettiset arvot usein ovat osa inhimillistä kulttuuria. Ranniston tekstin tarkoitus on korostaa esteettisen arvojen tärkeyttä.

 

Mutta mistä puhuisin juuri ympäristötaiteen yhteydessä?

Ossi Naukkarinen

Naukkarinen pohtii ympäristötaiteen osaa Tervetuloa-teoksen kautta. Naukkarinen määrittää ympäristötaiteen julkiseksi kannanotoksi ympäristön eettisiin ja esteettisiin kysymyksiin. Naukkarinen luettelee tekstissään ympäristötaiteen ominaisuuksia ja vertaa sitä ”normaaliin” taiteeseen. Naukkarisen luettelemat ominaisuudet jakautuvat kahteen aihealueeseen; toinen on ympäristötaiteen julkisuus ja toinen ympäristötaiteen kokemus.

Ympäristötaide on julkista, jolloin sen sanoma määrittyy ja rajoittuu enemmän, kuin museoissa ja gallerioissa esitetyssä taiteessa. Sen voi kokea kuka tahansa, jolloin kokija saattaa olla valmistautumaton kohdatessaan teoksen. Kokija voi olla myös toisaalta taidevihaaja. Toisaalta teoksen sijoituspaikka voi rajoittaa yleisöä. Esimerkiksi Naukkarinen mainitsee Tervetuloa-teoksen sijaitsevan taide- ja muotoilukoulun käytävällä, jolloin teoksen yleisö rajoittuu, vaikka paikka on julkinen.

Ympäristötaiteen kokeminen eroaa museossa tai galleriassa taiteen kokemisesta. Ulkona sijaitseva taide joutuu muutosten armoille, joko hallittuun tai hallitsemattomaan. Hallittu muutos on esimerkiksi Naukkarisen mainitsema kuparin värimuutos ajan myötä. Hallitsematon voi taas johtua esimerkiksi kovista myrskytuulista. Teoksen kokemiseen vaikuttaa myös kokijan liike; näkökulma teokseen vaihtuu kokijan kävellessä sen ohi. Naukkarinen mainitsee myös kokemukseen vaikuttavan ajallis-paikallis-kulttuurillisolosuhteet. Ympäristötaide voi myös olla laajempi aistikokemus, kuin ”normaali” taide.

 

Rakennetun ympäristön kauneus ja laatu

Tulkinnan puitteet

Muoto, aika puitteet

von Bonsdorf

Von Bonsdorf tutkii kirjoituksessaan arkkitehdin osaa, erityisesti absoluuttisen, toiminnallisuuden ja merkityksellisen arkkitehtuurin kautta.  Hän tutkii miten ne ilmenevät, sekä miten ne vaikuttavat arkkitehdin omakuvaan ja siten vaikuttaen myös rakentamiseen.

Absoluuttisessa arkkitehtuurissa suhtaudutaan aikaan ja arvoihin klassisesti. Se lähestyy muotoa objektiivisuudesta käsin; luominen on ongelmanratkaisua, jossa lähdetään nollatilanteesta luoden jotain uutta. Se saattaa kuitenkin perustua johonkin aikaisempaan ratkaisuun. Arkkitehdin rooli on olla nöyrä ja vastuullinen; arkkitehti on yhteiskunnan palvelija.

Toiminnallisuuden arkkitehtuurissa aikasuhtautuminen on moderni. Muoto syntyy toimintojen tuloksena. Arkkitehti ei ole etuoikeutettu, vaan toiminallisuuden arkkitehtuurissa lähtökohtana on tasa-arvo, jossa arkkitehti toimii asiantuntijana, jättäen kuitenkin käyttäjälle vallan tehdä päätökset. Toiminnallisuuden arkkitehtuurissa kehitys on tärkeää.

Kolmas tarkastelussa ollut arkkitehtuurin suuntaus on merkityksellinen arkkitehtuuri. Siinä aika- ja arvosuhde on kulttuurirelativisitinen. Arkkitehtuurin ilmiöt ovat aikaan sidottuja, mutta ymmärrettäviä. Merkityksellinen arkkitehtuuri haluaa palauttaa arkkitehdin erityisaseman, mutta vaatii samalla arkkitehdin laajaa käsitysosaamista kulttuuri koodeista.

 

Kommentoin Elinan, Kaisan ja Katjan Muu maisema 3 blogikirjoituksia.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Muu maisema 2

Onko tämä kansallismaisema?

Kansallismaisemat koskettavat monia suomalaisia. Sekä ne ”viralliset” kansallismaisemat, jotka on valinnut ympäristöministeriön kansallismaisematyöryhmä, sekä suomalaisten ”omat” kansallismaisemat, jotka kuvaavat erityisesti oman kokemuksen mukaan parhaiten kansallismaisemaa. Yleensä voidaan kansallismaisemien yhdistäväksi asiaksi lukea luonto sekä kulttuuri ja usein niille ”omille” kansallismaisemille löytyy tuosta virallisesta listasta jokin vastine; erityisesti vesiaiheet toistuvat suomalaisissa kansallismaisemissa. Yksi ympäristöministeriön kansallismaisematyöryhmän valitsemista kohteista on Tapiola, mikä, vaikka onkin puutarhakaupunki ja näin myös luonnon ja kulttuurin keskittymä, antaa aiheen pohtia millaisia muita rakennettujen ympäristöjen kansallismaisemia voisi olla. Myös lisääntyvä kaupungistuminen voisi luoda tarpeen tähän tarkasteluun. Toisaalta suomalaisille luonto on niin tärkeä, että usein juuri se miellettään tärkeäksi paikaksi, ei rakennettuympäristö, missä eletään ja työskennellään.

Jokainen suomalainen voi varmasti allekirjoittaa ympäristöministeriön kansallismaisematyöryhmä tekemän listauksen suomen kansallismaisemista, mutta loppujen lopuksi ihmisille se tärkein kansallismaisema on heille henkilökohtaisesti merkittävä paikka, eikä paikka, jonne matkustetaan kerran tai kaksi elämän aikana turisteina. Kansallismaisema saattaa rajautua hyvinkin paljon oman lähiympäristön mukaan, vaikka toki varsinaissuomalaisena tunnistan kansallismaisemaksi myös Lapin tunturit, Saimaan järvimaisemat, sekä Pohjanmaan laakeat maisemat.

Nautelankoski peltomaisemassa.

Kun ajattelen omaa kansallismaisemaa, ajatukset siirtyvät omaan taustaani ja lapsuuteeni, maisemaan, joka on luonut jonkinlaisen jonnekin kuulumisen tunteen. Oma kansallismaisemani (kuva) sisältää (Nautelan)kosken, sen yhteydessä olevat vanhat rakennukset (mm. vanha mylly), jokeen ulottuvat pellot, sekä herkkä ja kaunis luonto, joka kehystää maismaa. Olen kasvanut Aurajoen varrella, ja tämä alue on edelleen kiintopiste omassa elämässä, koska se muistuttaa tästä jonnekin kuulumisen tunteesta. Nyt, asuessani jo monta vuotta kaukana Aurajoesta, tämä oma kansallismaisemani vaikuttaa siihen millaisiin paikkoihin hakeudun, etsin sitten uutta asuntoa tai vain uutta lenkkireittiä. Omalla kansallismaisemalla saattaa siis olla erittäin merkittävä osa ihmisten arjessa ja valintojen teossa.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 8

Nykymaisema-arkkitehtuurin kompastuskivet

Maisema-arkkitehti James Corner on yksi tämän hetken merkittävimmistä maisema-arkkitehdeistä. Hänen ehkä kuuluisin työ on New Yorkissa sijaitseva High Line, käytöstä poistunut korotettu rahtirata, jonka hän muutti julkiseksi puistoksi ja kaupunkilaisten ajanviettopaikaksi. High Line kuvastaa Cornerin ajatusmaailmaa: hän on luonut jotain aivan uutta, mutta ottanut myös huomioon vanhan radan historian suunnitelmissa.

Corner onkin kritisoinut nykyisin maisema-arkkitehtuurissa vallalle päässeitä suuntauksia: paradigmat, positivismi, sekä toisaalta myös avantgarde. Nämä Cornerin mukaan rajoittavat suunnittelutyötä, ja hän nimittääkin näitä kolmea suuntausta kolmeksi tyranniksi. Tyranni nimitys johtuu siitä, että nämä suuntaukset tahollaan vaikuttavat suuresti suunnittelijan työhön, poistaen siten taiteellisen joustavuuden.

Paradigmat, hyväksi todetut mallit tai kaaviot, ohjaavat tekemistä aina samalla kaavalla, jolloin suunnitelmasta puuttuu kokonaan ajatus. Tällöin pystytään johdattamaan suunnittelua vakaasti ja johdonmukaisesti. Cornerin mukaan paradigmoissa piilee se vaara, että kaaviot ja mallit jäävät elämään, vaikka taustalla ollut ajattelutapa on vanhentunut ja unohtunut. Ei siis tarkastella kriittisesti mallien toimivuutta tässä hetkessä, vaan käytetään sen enempiä ajattelematta suunnittelumallia, mikä on sen luomishetken mukainen.

Positivismi, asioiden mitattavuus, rajoittaa suunnittelua ”oikeiksi” todettujen ratkaisujen käytöllä. Tällöin on mahdotonta tehdä uusia tai innovatiivisia suunnitteluratkaisuja ilman, että pystytään jollain lailla todistamaan sen toimivuus tai hankkia kaikki siihen liittyvä dataa. Vaikka tällä tavalla saadaankin toimiva ja joustava suunnitelma aikaiseksi, on se Cornerin mukaan innoton ja köyhä.

Avantgarden, radikaalit ajatukset vietynä äärirajoille, voisi kuvitella olevan vapaampaa, mutta myös siihen liittyy paljon rajoittavia tekijöitä. Corner kirjoittaa artikkelissaan The Three Tyrannies, ettei avantgarden tavoita suuria ryhmiä vahvoilla kannanotoillaan. Ja koska rakennettu ympäristö on useimmin tarkoitettu julkisiksi alueiksi, on sen tyydytettävä enemmistöä.

Kaiken kaikkiaan edellä mainitut kolmen tyrannia, on suunnittelun kannalta erittäin joustamattomia ja tiukkoja. Cornerin vastaus näiden kolmen tyrannin tilalle on hermeneutiikka. Hermeneutiikassa korostuu ennen kaikkea tulkinta ja ymmärrys merkityksestä. Suunnittelussa onkin oltava joustava erityisesti kulttuurin ja tradition kannalta; suunnitelman on tarkoitus luoda mahdollisuus merkitysten pohtimiseen; se ei saa olla rajoittunutta. Hermeneutiikka antaa vapauksia, kuitenkin rajoittaen suunnittelua aina kohteen ja paikan mukaan; näin se mahdollistaa kulttuurin jatkuvuuden.

Kirjoitus pohjautuu James Cornerin kirjoitukseen:

Corner, James (1991). A discourse on theory II: Three tyrannies of contemporary theory and the alternative of hermeneutics. Landscape Journal 10: 2, 115 – 133.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 7

Luonnonsuojelu ja luonto maisemassa

Maisema ja luonto, nämä kaksi asiaa on helposti yhdistettävissä toinen toiseen: maisema pitää yleensä sisällään luontoa ja luonnossa liikkuvalle avautuu erilaisia maisemia. Maisema-arkkitehtuuri on jo hieman vieraantuvampi luonnosta, se yhdistetään pikemmin urbaaniin suunnitteluun ja siisteihin puistoihin, tasaisine nurmialueineen. Voi myös helposti ajatella, että maisema-arkkitehtuurissa yritetään kontrolloida luontoa. Mutta mikä on oikeastaan maisema-arkkitehtuurin ja luonnon tai luonnonsuojelun suhde?

1960-luvulla alkanut ympäristöliike vaikutti myös maisema-arkkitehtuuriin. Tällöin osa maisema-arkkitehdeistä otti suunnittelun pohjaksi juuri luonnon ja ympäristön arvot. Erityisesti Ian McHargin luoma ”kerroskakku” (layer cake) teoria sai kannatusta. Tämä kerroskakuksi nimetty teoria otti huomioon laajasti eri tieteenalojen tiedot paikasta, jolloin niistä kerrostui useiden karttakerrosten sarja. Toisten mielestä tässä kohtaa oli unohdettu taideaspekti kokonaan. Koska maisema-arkkitehtuuri on myöskin taidetta, ei tätä uutta täysin luonnon määräämää suunnittelusuuntausta hyväksytty kuitenkaan kaikkien taholta.

Jos hypätään nykyaikaan ja tämän hetkiseen ilmastokriisiin, huomataan, että maisema-arkkitehtuurissa ollaan taas korostamassa luontoa, luonnonmonimuotoisuutta, sekä muita ympäristöarvoja. Jälleen täytyy muistaa tarkastella taidenäkökulmaa. Jos halutaan jättää luonnontilaisia, luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeitä alueita kaupunkiympäristöön, alkaa kaupunkilaisten ihmetys ränsistyneitä viheralueita kohtaan, kun on totuttu hoidettuihin ja siisteihin viheralueisiin. On siis tärkeää, että luontolähtöinen suunnittelu ei aiheuta taiteellisuuden häviämistä. Näin kaupunkilaiset pystyvät arvostamaan uusia viheralueita oikealla tavalla ja luomaan uuden käsityksen viherarvoista. Taidehan ei välttämättä ole kaunista, varsinkin nykytaide on myös kantaaottavaa ja innovatiivista; näin voidaan jopa perehdyttää ihmisiä tärkeistä arvoista

Luonnonsuojeluhan on loppujen lopuksi ihmistensuojelua. Ilman luonnon tuottamia ekosysteemipalveluja, ei ihmiselämäkään jatkuisi kovin hyvänä. On siis tarpeen valistaa ihmisiä nykypäivän ongelmakohdista (mm. ilmaston muutos, luonnonmonimuotoisuuden katoaminen), kuten muukin taide sen tekee, eli kantaaottavalla teoksella.

Maisema-arkkitehtuuri on ottanut vahvan kannan nykyajan tilanteeseen ja toimii erityisesti ajankohtaisten ongelmien ratkaisijana. Maisema-arkkitehdit ovat luonnonkin asialla ja luonto tulee aina olemaan osana suunnittelua. On mielenkiintoista seurata, miten maisema-arkkitehdit milloinkin ratkaisevat luonnon, luonnonsuojelun, sekä ympäristön arvojen ja taiteen yhdistämisen.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 6

Aalto-yliopistoon globaalimpaa ongelmien ratkaisua

Maisema-arkkitehtuurin ala on kehittymässä ongelman ratkaisijaksi globaaleihin ongelmiin. Erityisesti ilmaston muutoksen aiheuttamat ongelmat nousevat maisema-arkkitehtuurissa yhä useammin esiin, mutta myös sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyys ja kodittomuus. Näin voi ainakin päätellä Aalto-yliopistossa esillä olleesta näyttelystä, jossa oli esillä maisema-arkkitehtiopiskelijoiden töitä eri maista. Tämä näyttely toi The International Competition of Landscape Architecture Programmes 2018 -kilpailun finalistien ja semifinalistien työt esille. Suomikin oli edustettuna, kun Aalto-yliopiston työt ylsivät kilpailussa finaaliin asti. Voittajaksi valikoitui kuitenkin Edinburghin yliopisto.

Edinburghin lisäksi kiinnostusta herätti erityisesti Alankomaiden työt, jossa aiheena oli Alankomaille hyvin tyypillinen aihe, eli vesi. Koska ilmastonmuutoksen myötä myös muissa kouluissa oli töitä liittyen merenpinnan nousun haasteisiin, on Alankomaiden tietotaito veden kesyttämisessä globaalisti kiinnostava.

Näyttelyssä oli myös paljon luonnonmonimuotoisuuteen kantaaottavia töitä. Muutamat koulut, mm. Toronton yliopisto, olivat töissään yrittäneet vastata haasteeseen luoda kaupunkiin biodiversiteetiltaan parempi ympäristö. Näissä töissä oli suunniteltu hyönteiskeitaita ja villikukkaistutuksia luomaa urbaania, villiä luontoa kaupunkiin.

Aalto-yliopiston työt poikkesivat muista kouluista erityisesti erilaisella ulkoasulla. Työt olivat analyyttisempiä ja keskittyivät lähinnä Suomeen (vaikka yksi Aallon töistä käsittelikin Marssia). Muiden koulujen työt olivat osittain globaalimpia kuin Aallolla esillä olleet työt. Koska Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin koulutusala pärjäsin näinkin hyvin kansainvälisessä kilpailussa, herää ajatus, jos Aallon koulutus sisältäisi laaja-alaisempaa, globaalimpaa ongelmien ratkaisua, pärjäisikö se kilpailussa vielä paremmin?

Koulutuksen kansainvälistäminen on tarpeen, onhan Aallon opiskelijoilla tarpeeksi osaamis- ja tietotasoa pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Tämä taito menee hukkaan, kun toimitaan vain Suomen kokoisessa maassa.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 5

Onko maisemalla merkitystä?

Tämä kysymys on pohdittanut maisema-arkkitehtejä jo yli kaksikymmentä vuotta. Luoko maisema-arkkitehti, tuo ympäristömme muotoilija, suunnittelemillaan maiseman, joka on taidetta, jollan on merkitystä? Onko maisema-arkkitehtuuri samanveroinen, kuin muukin taide? Kansallismaisemat ovat helppo ymmärtää merkityksellisiksi maisemiksi, onhan niihin vaikuttanut historiamme sekä kulttuurimme. Mutta kun puhutaan nykyajan maisema-arkkitehtuurista ja maisemien merkityksestä, on vaikeaa hahmottaa maiseman merkitystä, osittain siksi, että jo merkityksellisyyden määrittäminen voi olla vaikeaa.

Jane Gillette, maisema-arkkitehtuurin professori Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, kirjoittaa Can Gardens Mean? -artikkelissaan, että maisema-arkkitehtuuri ei ole taidetta, vaan maiseman tarkoitus tai merkitys on vain tekijän ja kokijan mielessä. Näin ollen maisemalla ei voi olla merkitystä. Mutta eikö taidekin herätä tunteita ja merkitystä nimenomaan kokijassa ja hänen mielessään? Se miten taide koetaan, riippuen itse kokijasta ja tämän kokemuksista sekä kulttuurisesta taustasta. On myös hyvä pohtia, mitä merkitys merkitsee. Onko se jotain ihmistä suurempaa, tajunnan ylittävää, vai riittääkö merkittäväksi jokin tarkoituksellinen maisema, kuten esimerkiksi merkittävän rakennuksen piha, joka korostaa rakennuksen arvomaailmaa? Osa tämän keskustelun vaikeudesta juontuu juuri sen vaikeasta tulkittavuudesta.

Jos tutkitaan sanaa merkitys, joka on johdettu sanasta merkki, se voidaan yhdistää esimerkiksi symboleihin ja ikonografiaan. Ikonografiassa merkeillä ja symboleilla on ollut kirjallinen tarkoitus, joiden avulla on rikastettu esimerkiksi maalauksia. Toisaalta taas hermeneutiikka tarkastelee kaikkea merkkeinä; esimerkiksi voidaan pohtia, miksi joku pukeutuu mustaan paitaan ja toisaalta semiotiikka löytää piilomerkityksiä eri asioista. Tähän ei ole selkeitä oikeita tai vääriä vastauksia, kuten ikonografiassa, joten semiotiikan avulla maisemasta voi olla helpompaa löytää erilaisia merkityksiä. Maisemaa voi siis tulkita ja löytää sieltä omiin kokemuksiin ja elämään perustuvaa symboliikkaa tai piilomerkityksiä.

William S. Saunders kirjoittaa artikkelissaan How Does Landscape Mean? kuinka maisema erottuu taiteesta siinä, että luontoa ei voi hallita tai sen muutosta estää. Voiko luontoa verrata jonkinlaiseen aina jatkuvaan ja alati muuttuvaan performanssiin, jota luonto esittää ajasta toiseen, hitaasti mutta varmasti. Tai voiko tämän luonnon muutoksen tulkita jo itsessään merkitseväksi elementiksi maisemassa.

Marc Treib, myöskin professori Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, yrittää pohtia maisema merkitystä systemaattisesti artikkelissaan Must Landscapes Mean? Treib tulee siinä tulokseen, että maiseman merkitys syntyy ajan kanssa ja kokijoiden kautta. Treib vertaa maisemaa patinaan: se tulee ajan kanssa ja vain jos on oikeanlaiset puitteet. Nämä oikeanlaiset puitteet mahdollistaa maisema-arkkitehtien ammattitaito, sekä heidän kykynsä käyttää paikan lähtötietoja suunnittelun pohjana. Maisema ei siis vain synny mielivaltaisten asioiden pohjalta, vaan perustuu kyseisen paikan tietoihin. Joskus kuitenkin maiseman merkitys jää suunnitteluvaiheeseen eikä toteudu tai yksinkertaisesti toimi valmiina. Tästä syystä myös puiston tai paikan kokijan kokemus on tärkeää. En halua ajatella, että vastuu paikan merkityksellisyydestä on sen kokijoilla, vaan vastuu on aina suunnittelijan, mutta kokija toimii ikään kuin merkityksen vahvistajana tai sen kumoajana.

Puistoja ja muita viheralueita, sekä aukioita, suunniteltaessa on suunnittelijalla jokin merkitys tai tarkoitus, konsepti, johon suunnitelma pohjautuu. Mitä merkittävämpi paikka on, johon suunnitellaan, sitä tärkeämpää on perustella oma suunnitelmansa. Tällöin voidaan ajatella, että maisemaan on tarkoitus luoda merkitys. Voidaan todeta, että maiseman suunnittelussa maisemalle luodaan merkitys tai tarkoitus, mutta se, siirtykö tämä itse maisemaan sen valmistuttua on arvoitus vielä suunnitteluvaiheessa.

Lähteet:

Gilette, Jane (2005). Can Gardens Mean? Landscape Journal 24: 1, 85 – 97

Saunders, William S. (2012). How Does Landscapes Mean? A Review Essay on Meaning in Landscape Architecture & Garden. Landscape Architecture Magazine, 6.

Treib, Marc. (1995). Must Landscapes Mean?: Approaches to Significance in Recent Landscape Architecture.  Landscape Journal, 14: 1, 47 – 62.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 4

Bloedel Reservi – monitulkittu maisema

Bloedel Reservi on jokaisen maisema-arkkitehdin tuntema, monitulkittu puisto, joka on yksi harvoista esimerkeistä kompleksisista maisema-arkkitehtuurin kohteista. Bloedelin suvun aikoinaan omistama saari Seattlessa, on kokenut merkittävän ihmisen aiheuttaman muutoksen. Bloedelin suku on ansainnut mahtavan varallisuutensa hakkaamalla saaren puut metsäteollisuuteen. Nykyään tämä second-growth (käytännössä uusi kasvu) metsäinen saari kuulu voittoa tavoittelemattomalle järjestölle, kun Bloedelin suku lahjoitti alueen Washingtonin yliopistolle.

Bloedel Reserviä on kuvattu sublimeksi (ylevä, tajunnan ylittävä). On siis kyseessä erittäin merkittävä kohde. Tämä ylevyys hajautuu alueella neljään merkittävään puutarhaan, jotka ovat yhteydessä määrätyn kulkureitin kautta.  Puistoon kuuluu garden of planes (tasojen puutarha), moss garden (sammalpuutarha), reflection garden (heijastus/pohdiskelu puutarha) ja bird sanctuary (lintujen rauhoitusalue). Näiden puutarhojen ympärillä ja välissä toimii neutraloivana elementtinä yhtenäinen metsä. Alueen läpi, kaikkien neljän puutarhan kautta kulkee polku, juuri edellä mainitussa järjestyksessä puutarhojen läpi. Susan Rademacher Frey kuvailee Landscape architecture magazinessa, tätä puutarhojen rytmitystä musiikkiin tai matematiikkaan liittyvällä a-b-a-b sarjalla: ensimmäinen puutarha, sekä kolmas puutarha (a) ovat enemmän rakennettuja, geometrisia puutarhoja ja toinen puutarha, sekä viimeinen puutarha (b) ovat luonnonmukaisempia puutarhoja. Tämä rytmitys yhdistää puiston kokonaisuudeksi, ympärillä kasvavan metsän lisäksi.

Bloedel Reservin on suunnitellut Richard Haag, amerikkalainen maisema-arkkitehti. The garden of planesiin, jossa sijaitsi jo valmiiksi japanilainen vierastalo, Haag suunnitteli kummun, joka rajaa aluetta sekä täytti alueella sijaitsevan, japanilaisen vierastalon edessä olevan altaan kivillä ja muodosti siitä tasoteoksen (tästä tasojen puutarha nimi).

The moss gardenissa Haag halusi korostaa paikan avohakkuu historiaa, korostamalla alueella olevia kantoja ja lahoavia puun runkoja. Alueella on vallitsevana elementtinä sammal, jonka lisäksi alueella kasvaa saniaisia sekä aralioita.

The reflection gardenissa sijaitsi jo entuudestaan suorakulmainen vesiallas. Haag muutti altaan ympäröivän kivitasanteen nurmitasanteeksi ja reunusti alueen muotoon leikatulla pensasaidalla. Pensasaita rajaa alueen selkeämmin metsän keskellä.

The bird sanctuary on linnuille rauhoitettu alue, luonnontilainen metsä, jossa sijaitsee lampia.

Richard Haagin tuotantoon kuuluu myös Seattlessa sijaitseva Gas Works Park. Kuten Gas Works Parkissa, Haag on Bloedel Reservissä keskittynyt erityisesti luomaan tunteita herättävää, merkityksellistä maisema-arkkitehtuuria: Haagin lisäykset näihin puistoihin on hyvin hienovaraisia, kuten edellä kuvauksista huomaa. Mutta juuri ne pienet hienosäädöt vaikuttavat merkittävästi koettuun maisemaan. Haagin töissä luonnon kokemia häiriöitä on korostettu, kuin muistomerkkeinä historiasta ja ihmisen kyvystä tuhota tai muuttaa luontoa.

Juuri siksi Haagin suunnittelemaa Bloedelin Reserviä pidetään hyvänä esimerkkinä maisema-arkkitehtuurikohteesta; siinä on tulkittu itse kohdetta, eikä vain tuotettu maisemasuunnittelua eräässä paikassa. Tajunnan ylittävää maisema-arkkitehtuurilla ei vain tarkoiteta kaunista ja ihastusta, vaan se herättää myös kauhun ja tuskan tunteita. Puiston luomaa kokemusta voi myös kuvailla eräänlaiseksi heräämiseksi, jolloin materia ja mieli kohtaavat, tai näin ainakin Haag itse on kuvaillut suunnitteluperiaatteitaan Bloedel reservissä. Tämä kaikki kuvaa kohteen monitulkintaisuutta, sekä sen kompleksisuutta, mikä on usein maisema-arkkitehtuurissa harvassa.

Jos haluaa tutkia maisema-arkkitehtuurin merkittävää taidonnäytettä, on siis otettava kohteekseen Seattle ja Bloedel reservi.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 3

Constantin tekstit kiinnostaa ja haastaa lukijaansa

Caroline Constantin artikkeli The Barcelona Pavilion As Landscape Garden – Modernity and Picturesque, käsittelee nimensä mukaan Barcelona paviljonkia, jonka on suunnitellut Ludwig Mies van der Rohe 1929 Barcelona International Exposition -tapahtumaan. Artikkelissa Constant tutkii paviljonkia maisemana. Tämä aihe kuuluu hänen erityisalaansa the modern architectural landscape (suom. moderni arkkitehtoninen maisema). Artikkeli ilmestyi AA files:n julkaisussa vuonna 1991.

Constant on arvostettu arkkitehtuurin professori, joka on kirjoittanut paljon edellä mainitusta aiheesta (the modern architectural landscape). Constantin pätevyys ja ammattimaisuus kuultaa tekstissä. Hän kuvailee tarkasti ja havainnollistavasti arvioitavasta Barcelona paviljongista, jota artikkelin kuvat parhaansa mukaan tukee (tekstissä kuvaillut asiat eivät aina näy kuvassa, paikka on siis toisin sanoen koettava paikan päällä). Teksti on sulavaa ja pätevän kuuloista; Constantin tulkinta paviljongista on tuettu monilla lähdemateriaaleilla. Hän on hyvin perillä Mies van der Rohen aikaisemmista teoksista ja hänen saamista vaikutteistaan uralla. Artikkelin teksti on melko neutraalia: Constant ei suoraan esitä mielipiteitään paviljongista, vaan tuo omaa arviota esille tyylissään kirjoittaa. Teksti on kunnioittava suunnittelijaa ja tämän ratkaisuja kohtaan, tämä tulee esiin siitä, miten Constant löytää kaikki suunnittelijan suunnitteluperiaatteet ja pystyy perustelemaan Mies van de Rohen tekemät suunnitteluratkaisut.

Constantin perusteita rakennuksen tulkitsemiseksi maisemana, ei ole helppo löytää. Teksti on hyvin taidokkaasti kirjoitettu ja osoittaa merkittävää ammattitaitoa, mutta helppo sitä ei ole lukea. Muutamat kohdat kuitenkin selittävät Constantin perusteluja tulkita paviljonki maisemana. Hän esimerkiksi kuvailee tekstissä, miten Mies van de Rohe käyttää erilaisia pintoja heijastamaan tai jäljittelemään luontoa (esimerkiksi värit ja kuviot). Kuten myös rakennuksen sisällä heijastuvat ja kimaltavat pinnat muistuttavat entisaikojen grotto -puutahraelementtiä. Grotossa seinät usein kimalteli erilaisten kivien hioutuneista pinnoista. Rakennuksen avoimuuden, sekä rajojen puutteen Constant tulkitsee myös merkitsevän ennemminkin maismaa, kuin rakennusta. Myös Constantin kuvailua rakennuksen sijoittumisesta, voi tulkita perusteluksi tulkita paviljonki maisemana. Sijainnissa on otettu huomioon maastonmuoto ja ympäröivät puut näkyvät melko laskelmallisesti eri näkymissä rakennuksesta käsin.

Vaikka artikkeli on vaikeaa lukea sen sisältämän tarkan ammattimaisen kuvailun ja tulkinnan vuoksi, on tekstin rakenne johdonmukainen ja selkeä. Constant aloittaa artikkelinsa kuvaamalla Mies van de Rohen töitä ja hänen saamiaan vaikutteita (kuten myös muualla tekstissä vielä tarkemmin). Constant kuvailee myös pittoreskin merkitystä ja miten se on tulkittavissa tässä Barcelona paviljongissa: maalauksellinen maisema, joka ei varsinaisesti ole luonnollinen, vaan rakennettu tai tehty. Constant kuvailee myös pittoreskipuutarhaa näkymien sarjana, joka on helposti siirrettävissä Barcelona paviljonkiin, jossa seinät on sommiteltu niin, että missään kohtaa rakennusta ei hahmota kokonaan, vaan taloa kierrettäessä avautuu erilaisia näkymiä tai maisemia.

Alun johdatuksen jälkeen Constant tutkii tarkasti jokaisen rakennuksen elementin ja eri materiaalin tarkoituksen. Tämä vaihe tekstissä avaa hyvin paviljongin ihmeellisyyksiä sille, joka sitä ei ole paikan päällä kokenut. Lopuksi Constant vertaa paviljonkia Alexander Popen puutarhassa sijaitsevaan grottoon.

Artikkeli on itsessään taidonnäyte Constantin ammatillisesta pätevyydestä ja ylivoimaisesta asiantuntijuudesta.

Posted by Salla

Uncategorized - Leave a comment

Dialogi 2

Romantiikan ihanteet ja nykypäivän suunnittelun rajoitteet

Margareta von Bonsdorff korostaa tekstissään Retkiä romantiikan maisemissa (lyhennetty versio tekstistä ilmestynyt Villiviiva-opiskelijalehdessä 1993), romantiikan ajan vaikutuksia ajan ajatteluun puistoista sekä arkkitehtuurista. Tekstissä suorastaan mollataan arkkitehtuuria, sekä korostetaan, että ainoastaan rauniot ovat aitoa arkkitehtuuria. Miksi sitten raunio rakenne oli oikeaa arkkitehtuuria? Siinä korostui aikakauden ihanne, mikä luonnossa oli jo luonnostaan, eli hetkellinen, ajaton ja ohimenevä kauneus. Raunioitunut rakennus oli muuttuva ja täten romantiikan kauneuskäsityksen mukaan oikeaa. Tekstissä korostetaankin puistojen tärkeyttä, kuinka ne ovat eräänlaisia laboratorioita taiteen alalla. Myös tunnetilojen luominen ja erilaisten assosiaatioiden aikaansaaminen oli tärkeää romantiikan puistoissa ja puutarhoissa.

Margareta von Bonsdorffin teksti on kirjoitettu 1993 ja siitä on jo vajaa kolmekymmentä vuotta (2019). Nykymaailmassa arkkitehtuuri on pysyvämpää, järkähtämättömämpää ja puistojen päätarkoitus on täyttää rakennusten välissä oleva tila. Puistojen arvostus Suomessa ei ylety arkkitehtuurin saaman arvostuksen tasolle. Erityisesti Suomessa arvossa on edelleen ”villi” luonto tai ”aito” luonto, joka myös romantiikan aikaan oli pääarvossa (tosin silloin siihen liittyi tekoelementtejä, joilla korostettiin luonnonvoimia ja ihmeellisyyttä).

Puistot eivät toimi nykyään niinkään laboratorioina, vaan yrityksenä luovuuteen, tiukkojen rajojen ja turvallisuussääntöjen sisällä. Kaikki on rakennettu käytännön ja hoidon näkökulmasta, sekä budjetin. Tämä rajoittaa myös mahdollisten edelläkävijöiden mahdollisuutta tuottaa uutta rakennustaidetta (kuuluuko puistot rakennustaiteeseen ylipäätään?). Kun luovuutta rajaa ensin turvallisuutta koskevat säännökset ja rajoitukset, sekä hoidon ja käytännön puoli, ja tämän jälkeen vielä raha, on vaikeaa saada jotain mullistavaa aikaan. Arkkitehtuurilta vaaditaan käytännön lisäksi innovaatiota, kun puistoilta vaaditaan taas kauneutta ja yleistä vehreyttä, siistiyttä ja helppoa lähestymistä.

Tällä hetkellä pinnalla oleva puhe luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä on herättänyt suuntauksen epätäydellisten viheralueiden luomiseen, kuten esimerkiksi joutomaiden jättäminen omaan varaansa, puistojen reunojen epätäydelliseen hoitamiseen (eli luonnon mukaisempaan, ei niinkään epäsiisteyteen). Nämä romantiikan raunioituneet arvot ovat nousussa nyt, kun monimuotoisuus on luonnossa heikkenemässä. Tämä tarkoittaa, että arvot ovat enemmänkin pääosassa, kuin tunteet ja esteettisyys, unohtamatta kuitenkaan siis vieläkään turvallisuutta sekä käytännöllisyyttä.

Posted by Salla

Uncategorized - 1 Comment