Itämeri on osa ympäristöämme!

Lainasin tällä viikolla ympäristökasvatuksen kirjoja konseptin kehittelyä ja suunnittelua varten. Tarkoituksenani kurssilla on suunnitella ympäristö, jossa korostuvat ympäristökasvatuksen tavoitteet keskittyen Itämereen ympäristönä.

Ympäristökasvatuksen synty ajoittuu 1960 luvun lopulle, jolloin järjestettiin useita ympäristökonferensseja. Unescon järjestämässä ympäristökonferenssissa vuonna 1977 laadittiin kansainväliset ympäristökasvatuksen tavoitteet. Ympäristökasvatuksen tavoitteiksi laadittiin kuusi kohtaa, jotka esitetään seuraavassa taulukossa:

Ympäristökasvatus tapahtuu yleensä ohjatusti. Ympäristökasvatuksen on mietitty tarkoittavan kaikilla koulutusasteilla tapahtuvaa elinikäistä oppimisprosessia. Koska ympäristökasvatus on myös elinikäinen oppimisprosessi, ei sitä näin ollen voi jättää vain peruskoulujen vastuulle. Ohjatun ympäristökasvatuksen lisäksi omaehtoinen ympäristöön tutustuminen saattaa tuntua monelle mielekkäämmältä. Haluaisin suunnitelmassani korostaa omaehtoisuuden lisäksi yhteisöllistä omaehtoisuutta eli vanhempien ja muiden läheisten merkitystä ympäristökasvatuksessa, sillä sosiaalisella ulottuvuudella on iso merkitys ympäristösuhteen muodostumisessa.

Ympäristön itsessään ilman varsinaista kommunikaatiota on vaikea toteuttaa Unescon kaikkia tavoitteita ympäristökasvatuksesta, sillä ne ovat pääasiassa suunniteltu juuri ohjattuun ympäristökasvatukseen. Ympäristöllä on kuitenkin mahdollisuuse viestiä symbolisesti, taiteen ja toimintojen keinoin sekä altistaa ihmiset ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan ympäristöä.  Ympäristökasvatuksessa tärkeää on henkilökohtaisen suhteen muodostuminen ympäristöön ja mikä synnyttäisi paremmin suhteen ympäristöön, kuin omaehtoinen tutustuminen ympäristöön rauhassa yksin, kavereiden tai perheen kanssa.

Aikaisemmassa blogi-kirjoituksessani kerroin, tekemästäni kyselystä liittyen ihmisten Itämerisuhteeseen. Tekemissäni kyselyissä tuli esille, että vaikka moni tietää Itämeren kohdanneen paljon ongelmia, ei tietoisuus ongelmista tai varsinkaan niiden ratkaisuista ole kaikilla tiedossa ja tilanne koetaan melko toivottomana. Unescon ensimmäisessä tavoitteessa tietoisuus, pyritään herkistämään yksilöitä ympäristön ongelmille.  Olen miettinyt, että haluaisin tuoda suunnitelmassani esille näitä Itämeren ongelmia ratkaisujen kautta aktivoivalla ja hauskalla tavalla. Tämä voisi onnistua symbolisesti erilaisilla toiminnallisilla aktiviteeteilla, joita ympäristö tarjoaisi. Esimerkiksi Itämeren happikatoa voitaisiin kuvata symbolisesti pumppaamalla veteen ilmaa. Tämä olisi lapsille hauskaa aktiviteettia, jossa lapset pääsisivät leikkimään ja seuraamaan ilmakuplien nousua pintaan. Aikuisille tietoisuutta voitaisiin vahvistaa myös hauskojen kokeilujen kautta, mutta lisäksi esimerkiksi taiteen kautta puurakenteisiin kaiverretuin kuvin ja herättelevin tekstein.

Toinen tärkeä Unescon ympäristökasvatuksellinen tavoite on tiedonkeruu. Tätä tavoitetta pyrin edesauttamaan suunnittelemassani ympäristössä, mahdollistamalla ihmisille datan keräämistä Itämerestä. Veden korkeutta  voisi seurata esimerkiksi rannassa olevalla tolppalla, johon on merkitty normaali merivedenkorkeus sekä mittajana siitä ylös- ja alaspäin. Myös muita Itämeren ominaisuuksia olisi mahdollista seurata, kuten esimerkiksi meriveden kirkkautta. Näiden erilaisten mittareiden avulla ihmiset kiinnittäisivät enemmän huomiota Itämeren ominaisuuksiin ja tällainen konkreettinen havainnointi voisi kannustaa ihmisiä seuraamaan Itämeren tilaa ja hankkimaan tietoa Itämerestä.

Ympäristökasvatuksesta on kehitetty paljon erilaisia malleja. Yhdysvaltalaiset Hungerford ja Volk (1990) ovat määritelleet ympäristövastuullisen käyttäytymisen tekijät kolmeen eri muuttujaluokkaan. Nämä ovat lähtötason muuttujat, henkilökohtaisen merkityksen muuttujat ja voimaantumisen muuttujat. Lähtötason muuttujat ovat merkittävimmässä asemassa ympäristösuhteen muodostumisessa ja näistä tärkeimpänä on ympäristöherkkyys eli empaattinen suhtautuminen ympäristöön.  Ympäristöherkkyyden syntyyn vaikuttavatHugerfordin ja Volkin mukaan lapsuuden positiiviset luontokokemukset.

Jerosen ja Kaikkosen  (2001)  ”talomallissa” on Hungerfordin ja Volkin mallia kehitetty ikäasteet huomioivaan suuntaan. Siinä onkin muuttujien lisäksi otettu huomioon lapsuus-aikuisuus akseli. Jeronen ja Kaikkonen korostavat myös ympäristöherkkyyden olevan lapsuudessa ympäristökasvatuksen tärkein tavoite. Olen miettinyt, että omassa suunnitelmassani voisin ottaa ympäristöherkkyyden vahvistamisen yhdeksi päätavoitteeksi.

Hugerfordin ja Volkin henkilökohtaisen merkityksen muuttujat ja voimaantumisen muuttujat ovat vaikeammin toteutettavissa pelkän ympäristön keinoin. Henkilökohtaisen merkityksen muuttujat, kuten syvällinen tieto ympäristöasioista vaatii omaa perehtyneisyyttä tai ohjausta. Ympäristöllä on kuitenkin mahdollisuus motivoida henkilöä perehtymään syvällisesti ympäristöasioihin ja tämä onkin tavoitteenani vanhempien lasten ja aikuisten kohdalla.

Toinen tämän kategorian muuttuja on henkilökohtainen sijoitus ympäristöasioihin. Tämä on ensiaskel viimeisen voimaantumisen kategorian muuttujiin. Voimaantumisen muuttujat ovat toimintaan liittyviä. Nämä voimaantumisen muuttujat antavat ihmiselle tunteen, että hänen teoillaan ja toiminnallaan on merkitystä. Tekemäni kyselyiden perusteella vaikuttaa, että kukaan vastaajista ei ole varsinaisesti päässyt tälle voimaantumisen tasolle. Kyselyiden kautta en saanut kuitenkaan tarpeeksi tietoa voidakseni varmasti väittää tätä vastaajien kohdalla, mutta kuten Hugerfordin ja Volk väittävät, voimaantuminen on ympäristökasvatuksen kulmakivi, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle. Mielestäni vielä nykypäivänäkin liian harva kokee teoillaan olevan merkitystä vaikka, edistystä tähän suuntaan on varmasti havaittavissa. Olisi hienoa, jos keksisin keinoja vahvistaa suunnitelmani kautta myös ylemmän kategorian muuttujia.

 

Lähteet:

Hungerford, H.R. ja Volk, t.l. 1990. Changing learner behavior through environmental education. The Journal of Environmental Education 21 (3), 8-21.

Jeronen, E. ja Kaikkonen, M. (2001) Ympäristökasvatuksen kokonaismallin tavoitteet ja sisällöt arvioinnin kehittämisen tukena. Teoksessa Jeronen, E. ja Kaikkonen, M. Ympäristötietoisuus- näkökulmia eri tieteenaloilta. Oulun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunnan selosteita ja katsauksia 3, 22-41.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *