Missä tilaa leikille?

Omassa lapsuudessani on ollut reilusti tilaa leikille. Rivitalotaloyhtiössä, jossa kasvoin koko lapsuuteni oli paljon erilaisia ulkotiloja, joissa leikkiä: oli pieni oma leikkipaikka keinulla ja hiekkalaatikolla, oli paljon pensaskaistaleita sekä rauhallinen parkkipaikka, missä myös saimme leikkiä. Tämän lisäksi taloyhtiötämme ympäröi metsä, jossa leikimme paljon. Meillä oli myös veljeni kanssa omat huoneet, joissa leikkiä, mutta olimme mieluummin ulkona, jossa oli enemmän tilaa. Taloyhtiössämme oli myös paljon lapsia, minkä vuoksi leikimme mielellämme ulkona ja usein kaikki yhdessä.

Kurssin viikkotehtävänä oli lukea Lia Kirstenin (2005) artikkeli It all used to be better? Different generations on continuity and change in urban children’s daily use of space. Tässä artikkelissa vertailtiin 1950-luvun leikkimistä nykypäivän leikkiin. Aihetta tutkittiin vertailemalla kolmen eri kadun muutosta 50 luvulta nykypäivään ja muutosten vaikutuksia lasten leikkiin ja elämään. Tutkimus sijoittui Amsterdamiin.

Yksi tutkimuksen kaduista on Bankastraat, jossa tuli huolestuttavia tuloksia lasten olojen suhteen nykypäivänä (2005). Katu kuvailtiin tutkimuksessa roskaiseksi ja levottomaksi, jossa oli autoja täydeltä matkaa kohtisuoraan jalkakäytävään eikä lapsille ollut tilaa leikkiä. Kirsten kertoi tutkimuksessa ulkona olevan lähinnä poikia pelaamassa jalkapalloa ja tyttöjen olevan lähinnä sisällä katsomassa televisiota. Kadulla pelaavat pojat valittivat usein olevansa tylsistyneitä ja tämän tylsyyden nähtiinkin johtavan usein negatiiviseen käytökseen. Bankastraatin asukkaat olivat suurimmaksi osaksi alempaa luokkaa sekä maahanmuuttajia.

Toinen tutkimuksen katu on Wognumerstraat, jonka asukkaat ovat myös suurelta osaa alempaa luokkaa. Tämä katu on kuitenkin paljon väljemmin rakennettu ja alueella on isot ja vihreät takapihat. Kirstenin mukaan tällä kadulla ihmiset vaikuttivat viihtyvän asuinalueellaan: lapsien annettiin leikkiä ulkona, ihmiset tunsivat jonkin verran toisiaan ja kokivat, että alueella sosiaalinen kontrolli toimii. Tällä kadulla lasten elämä olikin muuttunut vähiten 1950-luvulta.

Kun vertaan tutkimusten tapauksia omaan lapsuuteeni, on minun leikkiympäristöni lähimpänä Wognumerstaatin tilannetta. Huomaan, kuinka paljon oma leikkiympäristöni on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja tottumuksiini nyt aikuisena. Kuten alkuun jo avasin taustaani, asuin lapsena rivitaloyhtiössä, joka oli melko erillään kaikesta. Meillä oli taloyhtiössä erityisesti lasten kesken tiivis yhteisö ja tiesimme kaikkien 20 asunnon asukkaat hyvin. Vietimme suuren osan ajasta ulkona ja usein isolla porukalla. Sosiaalinen kontrolli toimi, koska kaikki tunsivat toisensa, myös vanhemmat ja lapsettomat.

Tällaisesta yhteisöstä on jäänyt minulle tietynlailla normi ja olenkin kaivannut samanlaista yhteisöä ja paikkaa, missä voi oleskella ja törmätä tuttuihin. Tällaista on vaikea enää saada tai ainakaan nuorena aikuisena ulkotila pelkästään ei enää ole se paikka, missä kohdattaisiin ja oleskeltaisiin säällä kuin säällä.

Olen yliopistoaikanani onnistunut löytämään tiiviin yhteisön, jonka kerhotila ajaa lähes saman asian kuin taloyhtiön piha lapsena ajoi minulle. Pidän kuitenkin ulkona ja tietynlailla julkisella paikalla oleskelusta ja suljettu ikkunaton kerhotila ei täytä tätä tarvetta. Kerhotila on tietynlailla eristyksissä muusta maailmasta, kun kaipaisin taas usein yhteyttä ulkomaailmaan. Jos kerhotilallamme olisi piha, voisi tämä jo täyttää lähes saman yhteisön tarpeen, mikä minulle on lapsena syntynyt. Pihan kautta oppii tuntemaan naapureita ja näin ollen olisi helpommin myös osa isompaa paikallista yhteisöä.

Näistä pohdinnoista, minulle syntyi ajatus: voisiko leikkipaikkojen luonnetta, muuttaa myös aikuisille ja kaikenikäisille sopivaksi? Aikuisetkin kaipaisivat rentoutumista ja irtiottoa arjesta oleskelun ja ns. leikin keinoin. Voisiko leikkipaikka brändäytyä lasten paikan sijaan yhteisölliseksi paikaksi. Voisiko leikkipaikan yhteydessä olla sisätiloja, jotka olisivat myös muidenkin, kuin lasten ja lastellisten käytössä vahvistamassa yhteisöllisyyttä ja paikkaan sitoutuvuutta kaikille. Voisiko leikki jatkua sulavasti sisältä ulos ja toisinpäin ja koostua yksityisemmistä sekä julkisemmista tiloista, jossa kaikki iästä huolimatta voisivat oleskella ja leikkiä.

Tutkimusta lukiessani tajusin, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys kaupunkisuunnittelulla ja leikkipaikkojen suunnittelulla voi olla. Kuten minulla, lapsuuteni leikkiympäristö on vaikuttanut minuun suuresti, vaikuttaa myös Bankastreetilla asuvien lasten leikkiympäristö heihin. Lapsista kasvaa aikuisia, ja jos yhteiskunta on antanut huonot heille lähtökohdat, on myös tulevaisuuden yhteiskunnasta vaikea odottaa kovinkaan turvallista, kannustavaa tai tasapainoista. Bankastraatin tapauksessa lasten kokema tylsyys, yksipuolisuus ja turvattomuus tulevat varmasti vaikuttamaan lasten kehitykseen. Surullista ajatella, kuinka tällainen jatkaa myös tulevaisuudessa segregaatiota entisestään. Sijoittamalla varoja ja suunnittelemalla parempaa kaupunkiympäristöä lapsille, voitaisiin saada pitkällä tähtäimellä suuret hyödyt.

 

Lia Karsten (2005) It all used to be better? Different generations on continuity and change in urban children’s daily use of space, Children’s Geographies, 3:3, 275-290.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *