Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2020

Maastohavainnointia

Tällä viikolla kävin maastossa Munkkiniemessä ja Pikku Huopalahdessa viikkotehtävän toteuttamisen vuoksi. Maastossa tutkiminen lasten ja leikkimisen ajatus taustalla, oli hyödyllistä. Maastossa saa parhaiten käsitystä, mikä toimii ja mikä taas ei. Myös lasten käyttäytymisen seuraamisesta saa hyvää osviittaa, miten lapset käsittävät ympäristöään.

Monipuolinen ympäristö kiinnostaa lapsia, mutta myös aikuiset kokevat monipuolisen ympäristön viihtyisänä. Lapsi käyttää ympäristöään luovemmin: lapsi kyseenalaistaa ja tutkii ympäristöä, kun taas aikuinen on jo oppinut ja tottunut tiettyihin toimintamalleihin.

Kun kiertelin maastossa, yritin löytää lapsia kiinnostavia elementtejä, jotka eivät olisi selkeästi suunniteltu lapsia varten. Katuympäristöstä en osannut löytää lapsia kiinnostavia elementtejä, lukuun ottamatta reunakiviä, joilla tasapainoilu on varmasti houkutellut monia lapsena. Katuympäristöt ovat hyvin standardisoituja, eikä kadun puolelle ole yleensä jätetty tilaa edes pystähtelyyn saati sitten leikkimiseen. Se, että kaduilla ei ole lapsia leikkiin houkuttelevia elemenettejä, on varmasti kuitenkin hyvä, sillä katutila, jossa autot liikkuvat on aina vaarallinen, jos ei keskitytä liikenteen tarkkailuun. Kadulla ei siis kuulu unohtaa olevansa katutilassa.

Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin katutiloihin. Jos katu on rauhoitettu autoilta tai on kyseessä hyvin vähäliikenteinen “shared space” tyyppinen katu, jossa nopeudet ovat pieniä ja kaikki väistävät tasapuolisesti toisiaan, liikkumistyylistä huolimatta. Tällaisten katutilojen hyödyntämistä erilaisiin toimintoihin, voisikin miettiä ennakkoluulottomasti. Leikin sijoittamisessa katutilaan on kuitenkin aina riskinsä, jos siellä liikkuu autoja. Tärkeintä tällaisessa tilassa olisi hyvä näkyvyys, jotta törmäämisiä ei sattuisi. 

Pyörät ja muut nopeasti liikkuvat kulkuvälineet voivat olla yhtä vaarallisia tai vaarallisempiakin kuin autot. Mukkiniemessä Munkinpuiston läpi kulkeva pyörätie ja Pikku Huoplahdessa Pikku Huopalahden puiston läpi kulkeva pyörätie ovat myös vaarallisia paikkoja lapsille. Näissä molemmissa paikoissa on kävelytie ja pyörätie kulkevat vierekkäin vain kaistaviivalla erotettuina. Molemmat ovat myös tasaisia suoria, missä pyörät tykittävät useaa kymmentä kilometriä tunnissa. Vaarallisen näistä tekee myös se, että puistoissa ihmiset eivät osaa olla yhtä varuillaan liikenteen suhteen, kuin katutilassa. Pyöräilyssä ja kävelyssä on yleensä huomattava nopeusero, minkä vuoksi, jos nämä erottaa toisistaan omilla kaistoilla olisi ne hyvä erottaa, myös kunnolla, jolloin pyöräilijä ehtii huomata ajoissa, jos joku on liikkumassa pyöräkaistan ylitse.

Vilkas pyörätie ja kävelytie puistossa vierekkäin kaistaviivoilla eroteltuina.

Pyrin leikkipuistoissa ja pihoilla kiinnittämään huomiota, missä lapset leikkivät. Kaikissa Mukkiniemen ja Pikku Huopalahden leikkipuistoissa oli jätetty paljon tyhjää hiekka-, nurmi tai kivituhka pintaa. Näin iltaiseen aikaan, kun alueilla liikuin, ei niillä näkynyt yhtään käyttöä. Eikä sinänsä ihme, sillä leikkipuistoissa oli lähinnä vanhempiensa kanssa alle kouluikäisiä lapsia, joita kiinnostaa mielummin tyhjän ja yksinkertaisen tilan sijaan, värikkäät monipuoliset leikkivälineet. 

Vanhemmat lapset saattaisivat hyödyntää, myös tätä tyhjää heikkapintaa, opittuihin leikkeihin ja peleihin. Tällaisten pelien ja leikkien edellytyksenä on kuitenkin myös, isompi porukka lapsia. En kuitenkaan törmännyt alueilla liikkuessani, yhteenkään lapsiporukkaan. Ainoat vanhemmat lapset, joihin törmäsin olivat poikia heittelemässä koripalloa Munkkineimen ala-asteen sekä Hoplaxskolanin pihoilla ja näissäkin molemmissa tapauksissa oli poikia vain kaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, missä kaikki Munnkineiman ja Pikku Huoplalahden ala-aste ikäiset lapset olivat arki-iltana kuuden aikoihin, kun olin kävelyllä näillä alueilla. Olisivatko ne olleet taloyhtiöiden pihoilla? Ei ainakaan niillä muutemalla pihalla, missä itse piipahdin. Vai olivatko suurin osa näiden kaupunginosien lapsista harrastuksissaan? Vai eivätkö lapset näillä alueilla vain saa liikkua niin vapaasti, että jaksaisivat mennä ulos leikkimään ja tutustumaan muihin lapsiin. Voisiko olla, että jos lapset eivät saa liikkua ja tutustua alueen lapsiin ennen kouluikää vapaasti, ei sitä enää koulu iässä tule tehtyä, vaikka sillon saisikin jo liikkua kaukanakin kodista.

Onko lapsia vain nykyään niin vähän, ettei oman kodin ympäristössä tule törmättyä ja tutustuttua muihin lapsiin, eikä näin ollen tule leikittyä pihalla? Miten saisimme lapset tapaamaan ja tutustumaan lähialueen lapsiin, kun nykyään lapset voivat olla helposti sisälläkin?

Olen joutunut hiljattain pohtimaan tätä asiaa, kun hyvä ystäväni on muuttanut ekaluokkalaisen lapsensa kanssa naapuriini Otaniemeen. Olen käynyt hänen lapsensa kanssa leikkipuistoissa leikkimässä, mutta yhtään lähellekään samanikäistä lasta ei ole tullut vastaan. Pienempiä lapsia noin 1-4 vuotiaita on kyllä välillä näkynyt, mutta ei vanhempia lapsia, koska ala-asteikäiset eivät yleensä enää lähde vanhempiensa kanssa leikkipuistoon.  Koska leikkikavereita ei löydy ulkoa, leikkii ystäväni lapsi mieluummin sisällä leluillaan. Otaniemessä on hyvin vähän lapsia ja vaikka Otaniemessä asuisikin toinen lähes samanikäinen lapsi on hyvin epätodennäköistä, että lapset kohtaisivat, koska varmasti molemmat leikkivät mielummin sisällä, kun kavereita ei ulkoa löydä. 

Koripallokori käytössä, mutta muuten lapsista tyhjä piha.

 

Munkinpuistossa pieniä lapsia vanhempiensa kanssa.

Missä tilaa leikille?

Omassa lapsuudessani on ollut reilusti tilaa leikille. Rivitalotaloyhtiössä, jossa kasvoin koko lapsuuteni oli paljon erilaisia ulkotiloja, joissa leikkiä: oli pieni oma leikkipaikka keinulla ja hiekkalaatikolla, oli paljon pensaskaistaleita sekä rauhallinen parkkipaikka, missä myös saimme leikkiä. Tämän lisäksi taloyhtiötämme ympäröi metsä, jossa leikimme paljon. Meillä oli myös veljeni kanssa omat huoneet, joissa leikkiä, mutta olimme mieluummin ulkona, jossa oli enemmän tilaa. Taloyhtiössämme oli myös paljon lapsia, minkä vuoksi leikimme mielellämme ulkona ja usein kaikki yhdessä.

Kurssin viikkotehtävänä oli lukea Lia Kirstenin (2005) artikkeli It all used to be better? Different generations on continuity and change in urban children’s daily use of space. Tässä artikkelissa vertailtiin 1950-luvun leikkimistä nykypäivän leikkiin. Aihetta tutkittiin vertailemalla kolmen eri kadun muutosta 50 luvulta nykypäivään ja muutosten vaikutuksia lasten leikkiin ja elämään. Tutkimus sijoittui Amsterdamiin.

Yksi tutkimuksen kaduista on Bankastraat, jossa tuli huolestuttavia tuloksia lasten olojen suhteen nykypäivänä (2005). Katu kuvailtiin tutkimuksessa roskaiseksi ja levottomaksi, jossa oli autoja täydeltä matkaa kohtisuoraan jalkakäytävään eikä lapsille ollut tilaa leikkiä. Kirsten kertoi tutkimuksessa ulkona olevan lähinnä poikia pelaamassa jalkapalloa ja tyttöjen olevan lähinnä sisällä katsomassa televisiota. Kadulla pelaavat pojat valittivat usein olevansa tylsistyneitä ja tämän tylsyyden nähtiinkin johtavan usein negatiiviseen käytökseen. Bankastraatin asukkaat olivat suurimmaksi osaksi alempaa luokkaa sekä maahanmuuttajia.

Toinen tutkimuksen katu on Wognumerstraat, jonka asukkaat ovat myös suurelta osaa alempaa luokkaa. Tämä katu on kuitenkin paljon väljemmin rakennettu ja alueella on isot ja vihreät takapihat. Kirstenin mukaan tällä kadulla ihmiset vaikuttivat viihtyvän asuinalueellaan: lapsien annettiin leikkiä ulkona, ihmiset tunsivat jonkin verran toisiaan ja kokivat, että alueella sosiaalinen kontrolli toimii. Tällä kadulla lasten elämä olikin muuttunut vähiten 1950-luvulta.

Kun vertaan tutkimusten tapauksia omaan lapsuuteeni, on minun leikkiympäristöni lähimpänä Wognumerstaatin tilannetta. Huomaan, kuinka paljon oma leikkiympäristöni on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja tottumuksiini nyt aikuisena. Kuten alkuun jo avasin taustaani, asuin lapsena rivitaloyhtiössä, joka oli melko erillään kaikesta. Meillä oli taloyhtiössä erityisesti lasten kesken tiivis yhteisö ja tiesimme kaikkien 20 asunnon asukkaat hyvin. Vietimme suuren osan ajasta ulkona ja usein isolla porukalla. Sosiaalinen kontrolli toimi, koska kaikki tunsivat toisensa, myös vanhemmat ja lapsettomat.

Tällaisesta yhteisöstä on jäänyt minulle tietynlailla normi ja olenkin kaivannut samanlaista yhteisöä ja paikkaa, missä voi oleskella ja törmätä tuttuihin. Tällaista on vaikea enää saada tai ainakaan nuorena aikuisena ulkotila pelkästään ei enää ole se paikka, missä kohdattaisiin ja oleskeltaisiin säällä kuin säällä.

Olen yliopistoaikanani onnistunut löytämään tiiviin yhteisön, jonka kerhotila ajaa lähes saman asian kuin taloyhtiön piha lapsena ajoi minulle. Pidän kuitenkin ulkona ja tietynlailla julkisella paikalla oleskelusta ja suljettu ikkunaton kerhotila ei täytä tätä tarvetta. Kerhotila on tietynlailla eristyksissä muusta maailmasta, kun kaipaisin taas usein yhteyttä ulkomaailmaan. Jos kerhotilallamme olisi piha, voisi tämä jo täyttää lähes saman yhteisön tarpeen, mikä minulle on lapsena syntynyt. Pihan kautta oppii tuntemaan naapureita ja näin ollen olisi helpommin myös osa isompaa paikallista yhteisöä.

Näistä pohdinnoista, minulle syntyi ajatus: voisiko leikkipaikkojen luonnetta, muuttaa myös aikuisille ja kaikenikäisille sopivaksi? Aikuisetkin kaipaisivat rentoutumista ja irtiottoa arjesta oleskelun ja ns. leikin keinoin. Voisiko leikkipaikka brändäytyä lasten paikan sijaan yhteisölliseksi paikaksi. Voisiko leikkipaikan yhteydessä olla sisätiloja, jotka olisivat myös muidenkin, kuin lasten ja lastellisten käytössä vahvistamassa yhteisöllisyyttä ja paikkaan sitoutuvuutta kaikille. Voisiko leikki jatkua sulavasti sisältä ulos ja toisinpäin ja koostua yksityisemmistä sekä julkisemmista tiloista, jossa kaikki iästä huolimatta voisivat oleskella ja leikkiä.

Tutkimusta lukiessani tajusin, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys kaupunkisuunnittelulla ja leikkipaikkojen suunnittelulla voi olla. Kuten minulla, lapsuuteni leikkiympäristö on vaikuttanut minuun suuresti, vaikuttaa myös Bankastreetilla asuvien lasten leikkiympäristö heihin. Lapsista kasvaa aikuisia, ja jos yhteiskunta on antanut huonot heille lähtökohdat, on myös tulevaisuuden yhteiskunnasta vaikea odottaa kovinkaan turvallista, kannustavaa tai tasapainoista. Bankastraatin tapauksessa lasten kokema tylsyys, yksipuolisuus ja turvattomuus tulevat varmasti vaikuttamaan lasten kehitykseen. Surullista ajatella, kuinka tällainen jatkaa myös tulevaisuudessa segregaatiota entisestään. Sijoittamalla varoja ja suunnittelemalla parempaa kaupunkiympäristöä lapsille, voitaisiin saada pitkällä tähtäimellä suuret hyödyt.

 

Lia Karsten (2005) It all used to be better? Different generations on continuity and change in urban children’s daily use of space, Children’s Geographies, 3:3, 275-290.

Lähtökohdat

Kurssin teemana on lapsen ja leikin ympäristöt. Kurssin päätehtävänä on suunnitella teeman mukainen maisema-arkkitehtonisesti korkeatasoinen ulkotila Helsinkiin. Suunnitelman suhteen on hyvin vapaat kädet, sillä edes paikkaa ei ole sen tarkemmin määritelty, vaan sen saa valita itse Helsingin alueelta. Luulenkin, että alkuun pääseminen voi olla hyvin vaikeaa, sillä vaihtoehdot ovat lähes rajattomat.

Minulla ei ole aikaisempaa suunnittelukokemusta leikkiympäristöistä, mikä voi itseasiassa olla hyväkin asia, sillä tavoitteenani on kyseenalaistaa tyypillinen leikkipuisto keinulla, hiekkalaatikolla ja kiipeilytelineellä, jotta pääsisin leikin ytimeen. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan painaa hyviksi todettuja leikkivälineitä alas vaan vain pohtia, mitä muita tapoja on leikkiä ja liikkua ulkona. Koska leikkiminen voi olla lähes minkälaista vain, on kummallista, että kaikki leikkipaikat ovat hyvin samanlaisia.

Tarkoituksenani on kurssin alkuun perehtyä tutkimuksiin leikistä, jos keksisin sitä kautta suunnittelutyölleni lähtökohtateeman. Sen jälkeen valitsisin lähtökohtateemaan soveltuvan paikan Helsingistä. Toinen vaihtoehto olisi etsiä puhutteleva paikka Helsingistä ja sen tuomien rajoitusten ja haasteiden mukaan keksiä leikkiympäristölle punainen lanka. Toivon, että suunnittelutyön pääteeman jahkailuun ei menisi liikaa aikaa, jotta pääsisin todella tutkimaan erilaisia suunnitteluratkaisuja.

Kurssin teema innostaa minua kovasti, sillä osaan helposti eläytyä eri leikkeihin ja koen leikkimisen vapauttavana. Käyn usein läheisissä leikkipuistoissa leikkimässä 6-vuotiaan kummityttöni kanssa. Häneltä saan varmasti inspiraatiota sekä heijastuspintaa, kurssin myötä esille tulevissa mietityttävissä asioissa.  Koska minulla ei kuitenkaan ole omia lapsia, voi leikkiympäristön turvallisuuden huomioon ottaminen monipuolisesti tuottaa hankaluuksia. Minulla tuleekin varmasti paljon pohdittavaa siinä, mikä vanhemman rooli on leikkiympäristössä.