Itämeri on osa ympäristöämme!

Lainasin tällä viikolla ympäristökasvatuksen kirjoja konseptin kehittelyä ja suunnittelua varten. Tarkoituksenani kurssilla on suunnitella ympäristö, jossa korostuvat ympäristökasvatuksen tavoitteet keskittyen Itämereen ympäristönä.

Ympäristökasvatuksen synty ajoittuu 1960 luvun lopulle, jolloin järjestettiin useita ympäristökonferensseja. Unescon järjestämässä ympäristökonferenssissa vuonna 1977 laadittiin kansainväliset ympäristökasvatuksen tavoitteet. Ympäristökasvatuksen tavoitteiksi laadittiin kuusi kohtaa, jotka esitetään seuraavassa taulukossa:

Ympäristökasvatus tapahtuu yleensä ohjatusti. Ympäristökasvatuksen on mietitty tarkoittavan kaikilla koulutusasteilla tapahtuvaa elinikäistä oppimisprosessia. Koska ympäristökasvatus on myös elinikäinen oppimisprosessi, ei sitä näin ollen voi jättää vain peruskoulujen vastuulle. Ohjatun ympäristökasvatuksen lisäksi omaehtoinen ympäristöön tutustuminen saattaa tuntua monelle mielekkäämmältä. Haluaisin suunnitelmassani korostaa omaehtoisuuden lisäksi yhteisöllistä omaehtoisuutta eli vanhempien ja muiden läheisten merkitystä ympäristökasvatuksessa, sillä sosiaalisella ulottuvuudella on iso merkitys ympäristösuhteen muodostumisessa.

Ympäristön itsessään ilman varsinaista kommunikaatiota on vaikea toteuttaa Unescon kaikkia tavoitteita ympäristökasvatuksesta, sillä ne ovat pääasiassa suunniteltu juuri ohjattuun ympäristökasvatukseen. Ympäristöllä on kuitenkin mahdollisuuse viestiä symbolisesti, taiteen ja toimintojen keinoin sekä altistaa ihmiset ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan ympäristöä.  Ympäristökasvatuksessa tärkeää on henkilökohtaisen suhteen muodostuminen ympäristöön ja mikä synnyttäisi paremmin suhteen ympäristöön, kuin omaehtoinen tutustuminen ympäristöön rauhassa yksin, kavereiden tai perheen kanssa.

Aikaisemmassa blogi-kirjoituksessani kerroin, tekemästäni kyselystä liittyen ihmisten Itämerisuhteeseen. Tekemissäni kyselyissä tuli esille, että vaikka moni tietää Itämeren kohdanneen paljon ongelmia, ei tietoisuus ongelmista tai varsinkaan niiden ratkaisuista ole kaikilla tiedossa ja tilanne koetaan melko toivottomana. Unescon ensimmäisessä tavoitteessa tietoisuus, pyritään herkistämään yksilöitä ympäristön ongelmille.  Olen miettinyt, että haluaisin tuoda suunnitelmassani esille näitä Itämeren ongelmia ratkaisujen kautta aktivoivalla ja hauskalla tavalla. Tämä voisi onnistua symbolisesti erilaisilla toiminnallisilla aktiviteeteilla, joita ympäristö tarjoaisi. Esimerkiksi Itämeren happikatoa voitaisiin kuvata symbolisesti pumppaamalla veteen ilmaa. Tämä olisi lapsille hauskaa aktiviteettia, jossa lapset pääsisivät leikkimään ja seuraamaan ilmakuplien nousua pintaan. Aikuisille tietoisuutta voitaisiin vahvistaa myös hauskojen kokeilujen kautta, mutta lisäksi esimerkiksi taiteen kautta puurakenteisiin kaiverretuin kuvin ja herättelevin tekstein.

Toinen tärkeä Unescon ympäristökasvatuksellinen tavoite on tiedonkeruu. Tätä tavoitetta pyrin edesauttamaan suunnittelemassani ympäristössä, mahdollistamalla ihmisille datan keräämistä Itämerestä. Veden korkeutta  voisi seurata esimerkiksi rannassa olevalla tolppalla, johon on merkitty normaali merivedenkorkeus sekä mittajana siitä ylös- ja alaspäin. Myös muita Itämeren ominaisuuksia olisi mahdollista seurata, kuten esimerkiksi meriveden kirkkautta. Näiden erilaisten mittareiden avulla ihmiset kiinnittäisivät enemmän huomiota Itämeren ominaisuuksiin ja tällainen konkreettinen havainnointi voisi kannustaa ihmisiä seuraamaan Itämeren tilaa ja hankkimaan tietoa Itämerestä.

Ympäristökasvatuksesta on kehitetty paljon erilaisia malleja. Yhdysvaltalaiset Hungerford ja Volk (1990) ovat määritelleet ympäristövastuullisen käyttäytymisen tekijät kolmeen eri muuttujaluokkaan. Nämä ovat lähtötason muuttujat, henkilökohtaisen merkityksen muuttujat ja voimaantumisen muuttujat. Lähtötason muuttujat ovat merkittävimmässä asemassa ympäristösuhteen muodostumisessa ja näistä tärkeimpänä on ympäristöherkkyys eli empaattinen suhtautuminen ympäristöön.  Ympäristöherkkyyden syntyyn vaikuttavatHugerfordin ja Volkin mukaan lapsuuden positiiviset luontokokemukset.

Jerosen ja Kaikkosen  (2001)  ”talomallissa” on Hungerfordin ja Volkin mallia kehitetty ikäasteet huomioivaan suuntaan. Siinä onkin muuttujien lisäksi otettu huomioon lapsuus-aikuisuus akseli. Jeronen ja Kaikkonen korostavat myös ympäristöherkkyyden olevan lapsuudessa ympäristökasvatuksen tärkein tavoite. Olen miettinyt, että omassa suunnitelmassani voisin ottaa ympäristöherkkyyden vahvistamisen yhdeksi päätavoitteeksi.

Hugerfordin ja Volkin henkilökohtaisen merkityksen muuttujat ja voimaantumisen muuttujat ovat vaikeammin toteutettavissa pelkän ympäristön keinoin. Henkilökohtaisen merkityksen muuttujat, kuten syvällinen tieto ympäristöasioista vaatii omaa perehtyneisyyttä tai ohjausta. Ympäristöllä on kuitenkin mahdollisuus motivoida henkilöä perehtymään syvällisesti ympäristöasioihin ja tämä onkin tavoitteenani vanhempien lasten ja aikuisten kohdalla.

Toinen tämän kategorian muuttuja on henkilökohtainen sijoitus ympäristöasioihin. Tämä on ensiaskel viimeisen voimaantumisen kategorian muuttujiin. Voimaantumisen muuttujat ovat toimintaan liittyviä. Nämä voimaantumisen muuttujat antavat ihmiselle tunteen, että hänen teoillaan ja toiminnallaan on merkitystä. Tekemäni kyselyiden perusteella vaikuttaa, että kukaan vastaajista ei ole varsinaisesti päässyt tälle voimaantumisen tasolle. Kyselyiden kautta en saanut kuitenkaan tarpeeksi tietoa voidakseni varmasti väittää tätä vastaajien kohdalla, mutta kuten Hugerfordin ja Volk väittävät, voimaantuminen on ympäristökasvatuksen kulmakivi, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle. Mielestäni vielä nykypäivänäkin liian harva kokee teoillaan olevan merkitystä vaikka, edistystä tähän suuntaan on varmasti havaittavissa. Olisi hienoa, jos keksisin keinoja vahvistaa suunnitelmani kautta myös ylemmän kategorian muuttujia.

 

Lähteet:

Hungerford, H.R. ja Volk, t.l. 1990. Changing learner behavior through environmental education. The Journal of Environmental Education 21 (3), 8-21.

Jeronen, E. ja Kaikkonen, M. (2001) Ympäristökasvatuksen kokonaismallin tavoitteet ja sisällöt arvioinnin kehittämisen tukena. Teoksessa Jeronen, E. ja Kaikkonen, M. Ympäristötietoisuus- näkökulmia eri tieteenaloilta. Oulun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunnan selosteita ja katsauksia 3, 22-41.

 

Millainen suhde sinulla on Itämereen?

Tein kyselyn Google Formsilla kartoittaakseni helsinkiläisten suhdetta Itämereen. Julkaisin kyselyn Facebookissa Jätkäsaari-Liike ryhmässä, jossa sain 120 vastausta. Kyselyssä, kartoitin mielikuvia Itämerestä, toiminnasta merenrannalla ja vastaajien tietoisuudesta koskien Itämeren ongelmia. Kysely koostui kahdeksasta kysymyksestä ja kysymyksiin neuvottiin vastaamaan ensimmäisenä mieleen tulevilla asioilla. Taustatietona kysyin vastaajilta, olivatko he kotoisin Helsingistä. 58 % vastaajista ilmoittivat olevansa kotoisin Helsingistä.

Ensimmäiseksi kysyin kyselyssä vastaajien mielikuvia Itämerestä. Itämeri koettiin kyselyssä kauniiksi ja tärkeäksi, mutta hyvin voimakkaasti esiin tuli myös mielikuvat Itämeren likaisuudesta ja saastuneisuudesta.

Sanapilvi kyselyn vastauksista kysymykseen: Mielikuvasi Itämerestä muutamalla sanalla.

Toisessa kysymyksessä kysyttiin suoraan vastaajien suhdetta Itämereen. Suurin osa vastaajista koki suhteensa Itämereen läheiseksi tai kunnioittavaksi. Myös Itämeren rauhoittavaa vaikutusta tuotiin esille ja moni koki olevansa huolestunut Itämeren tilasta.

”Pidän merestä ja sen läheisyydessä olemisesta. Itämeri rauhoittaa minua. Samalla olen surullinen siitä, miten huonossa kunnossa se on.”

Monelle myös Itämeren läsnäolo tai visuaalisuus oli tärkeä, mutta suhde varsinaisesti etäisempi.

“Näen meren ikkunasta joten suhde on päivittäinen, mutta uin ja veneilen siinä vain muutamia kertoja vuodessa. Minulle tärkeää on nimenomaan sen läsnäolo. En haluaisi asua kaukana siitä, vaikken fyysisesti sitä paljon käytäkään.”

Jonkin verran tuli myös vastauksia, joissa suhde koettiin suoraan etäisemmäksi. “Ei erikoinen”,  “Vähän pelottava, kylmä, likainen ei houkuttele uimaan”, “Risteilylätäkkö lähinnä lapsuudessa.. mut haluaisin suojella sitä, jotta se ei rehevöityisi ja peittyisi muoviin.” Uskon, että kyselyssä on jonkin vererran yliedustettuna läheinen suhde mereen, sillä moni läheisen suhteen Itämereen omaava, vastaa mieluummin kyselyyn, jossa kysellään juuri merisuhteesta, kuin taas henkilö, joka ei koe erityistä suhdetta mereen ei koe myöskään luultavasti tarvetta vastata tällaiseen kyselyyn.

Kyselyssä kartoitin lempipaikkoja meren äärellä Helsingistä. Lempipaikat sijoittuivat Jätkäsaaren ympärille, mikä varmasti selittyy sillä, että suurin osa vastaajista asuu Jätkäsaaressa. Lähes kaikki lempipaikat meren äärellä olivat kohdissa, missä on viheraluetta rannassa. Moni myös mainitsi, että yleisesti kallioiset meren rannat tai saaret ovat lempipaikkoja meren äärellä. Myös korkeat kukkulat, joista on pitkät näkymät merelle, koettiin mieleisinä paikkoina.

Karkea esitys kyselyn vastaajien lempipaikoista. Pisteen koko kuvaa, kuinka moni mainitsi paikan lempipaikakseen. Pisteiden sijainnit karkeasti kartalla.

Suurin osa kyselyyn vastanneista käy lähes päivittäin meren rannalla. Kyselyssä ei tarkkaan osoitettu miten, käyminen meren rannalla määritellään, joten osalla vastanneista käymiseksi saatetaan määritellä esim. kotimatka töistä. Joka tapauksessa kyselyn vastaukset yllättivät, sillä itse asun myös aivan meren rannalla ja työmatkallani pyöräilen monessa kohtaa rantaa pitkin, mutta itse olisin vastannut kyselyyn käyväni rannalla vain muutaman kerran viikossa. En kuitenkaan vastaa kyselyyn vastanneiden enemmistöä Itämeri suhteen kannalta, sillä luokittelisin oman suhteeni mereen olevan hieman etäinen ja varautunut.

Kyselyn viimeiset kysymykset liittyivät tietoisuuteen Itämeren ongelmista ja ratkaisuista ongelmiin. Moni oli tietoinen rehevöitymisestä ja osasi yhdistää sen maatalouden päästöihin. Todella monessa vastauksessa tuotiin itänaapurin huono jätevesien käsittely ja laivojen jätevesien päästäminen merii. Muita yleisiä vastauksia olivat, mikromuovi ja sinilevä. Osassa vastauksista oltiin osattu luetella, monia konkreettisempia ongelmia kuten happikato, suolapulssien puute, mutta monessa, ongelmaksi oli kuvattu karkeasti vain saastuneisuus tai “likaisuus”.  Yhdessä vastauksessa oli määritelty ongelmaksi “pahasti saastunut” ja tätä oli kommentoitu “minua ei saisi sinne uimaan, ei millää”. Tämä lause herätti, minut miettimään, kuinka huono mielikuva Itämerestä voi vaikuttaa ihmisen haluun huolehtia merestä. Jos, Itämeren näkee jo todella ällöttävänä ja saastuneena, näkeekö myös tällöin merestä huolehtimisen menetettynä tapauksena ja voiko tällöin enää muodostua välittävää suhdetta mereen.

Lainsäädännön ja säätelyn merkitys korostui monessa vastauksessa, kun lueteltiin ratkaisuja Itämeren ongelmiin. Sain vastauksista sellaisen vaikutelman, että omat vaikutusmahdollisuudet nähtiin hyvin pieninä. Ratkaisuja ongelmiin oli suurimmaksi osaksi kuvattu hyvin ympäripyöreästi kuten “Päästöjen vähennys, meren putsaus erilaisin keinoin, kansainvälinen yhteistyö”. Tämä voi johtua, siitä että varsinaista hahmotusta ratkaisuista ei vastaajilla ollut tai että kyselyssä ei oltu kannustettu kertomaan konkreettisista ratkaisuista. Muutamassa vastauksessa oli osattu mainita konkreettisia parannusehdotuksia, kuten uusi keksintö kipsikäsittely tai pellolta valuvien ravinteiden imeytysaltaat. Muutamissa vastauksissa ei oltu osattu luetella yhtäkään ratkaisua.

 

Itämeren kannalta hyvä ranta = lapsen kannalta hyvä ranta?

Kuten aikaisemmassa blogi kirjoituksessani esittelin, haluaisin suunnitella leikkiin, tutkimiseen ja oppimiseen motivoivan ympäristön, joka vahvistaisi Helsinkiläisten suhdetta Itämereen. Tärkeää olisi myös, että luonto suhdetta vahvistettaisiin myös ns. oikeaan suuntaan eli tuotaisiin ihmiselle tutuksi mahdollisimman luonnontilainen ranta, jossa on monipuolisesti elämää sekä meren pohjassa, veden alla, veden rajassa ja maalla. Tärkeää olisi myös tuoda esille Itämeren suuria ongelmia, mutta ratkaisujen kautta, jotta ihmisille saataisiin läheinen ja lämmin suhde Itämereen, mutta myös kunnioituksellinen ja vastuuntuntoinen suhde.

Olen tämän valitsemani lähestymistavan vuoksi perehtynyt paljon Itämerta koskevaan tutkimukseen. Olen oppinut todella paljon uutta Itämeren tilasta. Haluaisinkin suunnitelman kautta jakaa oppimaani tietoa ja hyvässä tapauksessa myös motivoida ihmisiä ottamaan itse selvää. 

Itämeren tilanne on huono, minkä kaikki varmaan tietävät. Monet saattavat myös hahmottaa, mistä Itämeren huono kunto johtuu (mm. maatalouden lannoitteet, jätevedet, roskat ympäristöstä, kosteikkojen vähentyminen, ilmaston lämpeneminen jne.).  Harva kuitenkaan hahmottaa tärkeimpiä asioita, eli niitä, mitä näistä ongelmatekijöistä seuraa ja miten voimme ehkäistä ongelmien syntymistä ja korjata jo tapahtuneita virheitä. Kaikkiin luettelemiini ongelmatekijöihin on olemassa ratkaisuja, joihin jopa jokainen meistä voisi vaikutta. Suurin ongelma siis on vain, että tieto ratkaisuista ja itse ongelmien seurauksista ei ole päässyt leviämään! 

Paljon olisi tietoa, mitä jakaa, mutta pitää vain pohtia, miten tuoda nämä asiat esille hienovaraisesti ja osallistavalla osana ympäristöä. Parasta olisi, jos ympäristö itsessään näyttäisi ratkaisuja tai saisi ihmiset itse oivaltamaan ratkaisuja. Tämän toteuttaminen tulee kuitenkin olemaan hyvin hankalaa.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessa pohdin vielä sijaintia suunnitelmalle Jätkäsaaren ja Munkkiniemenrannan välillä. Nyt olen kuitenkin tehnyt valinnan ja valitsin suunnitelman kohteeksi vielä rakentamattoman Jätkäsaaren osan Tritoninpuiston, jonka rantaan on kaava määrännyt tulevan luonnonmukaisesti käsiteltyjä osia. Tässä otteita VELMU-aineistosta: minkälaista meriluontoa löytyy Jätkäsaaren ympäriltä:

VELMU-aineistot: Luontotyyppien esiintymistodennäköisyyksien mallinnus. Jätkäsaaren aikaisemmalla rannalla on mallinnettu voivan esiintyä seuraavia luontotyyppejä: Punaleväpohjaa, Haurupohjaa, viitapohjaa ja yksivuotisten rihmalevien luonnehtimaa pohjaa. Väri kertoo kuinka todennäköistä on luontotyypin esiintyminen ollut. Väritön= 0 % todennäköisyys, Vaaleat = 20-60 % todennäköisyys, punaiset = 60-100 %todennäköisyys.

 

VELMU-aineistot: lajihavainnot. Lajihavaintojen kartoitusalue merkitty kuvaan pinkillä. Lajihavainnot merkitty kuvaan erivärisinä pisteinä. Pisteitä monessa kohtaa päällekkäin.

Jätkäsaaren lähialueilta (aluerajaus kartalla pinkillä) on kartoituksissa löytynyt 32 eri lajin havaintoja. Kartaan on merkitty alueella kartoitetuja näkinpartaisleviä kahta eri lajia,  punaleviä neljää eri lajia, ruskoleviä kahta eri lajia, viherleviä neljää eri lajia, Putkilokasveja neljää eri lajia ja pohjaeläimiä kolmea eri lajia. Näiden 19 kartalla näkyvän lajin lisäksi alueelta on kartoitettu muita lajeja, joiden kartoituspisteitä ei valitettavasti ole merkitty kartalle VELMU-aineistoissa. Kartalla näkyy myös näiden 32 lajin esiintyminen kartoituksen aluerajauksen ulkopuolella.

VELMU-aineisto: avainyhteisöt ja niiden arvotus. Kuvassa avainyhteisöt arvotettuina asteikolla 0-5. Valkoinen = 0.

Kurssilla ei varmastikaan ole aikaa suunnitella istutussuunnitelma rakennettavalle rannalle meriluonnon lajistosta, mutta haluaisin kuitenkin tuoda alueen lajistoa ilmi taiteen kautta leikkialueella ja näin ollen näkyväksi myös maan päällä ihmisille. Raannan muotoilun miettimisen tueksi, selvittelin myös läheisiä monipuolisia luonnonrantoja, mutta tässäkään varsinaiseen maaperä-analyysiin ja maasuunnitelmaan ei ole kurssilla varmastikaan tarkoitus perehtyä.

 

Lähteet:

VELMU-aineistot. Saatavissa: http://paikkatieto.ymparisto.fi/velmuviewers/Html5Viewer_2_11_1/Index.html?configBase=http://paikkatieto.ymparisto.fi/Geocortex/Essentials/REST/sites/VELMU_karttapalvelu/viewers/HTML5/virtualdirectory/Resources/Config/Default

Ideologia löytynyt!

Suhde Itämeren luontoon voisi syntyä jo lapsena, jos lapset pääsisivät leikimään rannoilla ja tutkimaan luotoa muuallakin kuin hiekkarannoilla, missä luontoa ei juurikaan ole.

Haluaisin luoda leikkipaikan, joka vahvistaisi Helsinkiläisten lasten suhdetta Itämereen. Usein luontosuhteesta puhuttaessa, mietitään vain suhdetta metsään tai maatalousympäristöön, vaikka luonto jatkuu myös maalta merelle ja merenpinnan alle. Lähes kaikki, jotka ylipäätänsä kokevat omaavansa suhteen Itämereen, ovat muodostaneet suhteensa muualla, kuin Helsingissä tai ainakin näin vaikutti olevan nyt samaan aikaan menevällä Landscape of production kurssilla, jonka teemana on Itämeri. Helsinki markkinoi itseään merellisenä kaupunkina, mutta väitän, että monelle asukkaalle suhde mereen on melko etäinen. Tämä tilanne tulee kasvamaan entisestään, jos rantaviiva on kuollutta, vesi on vaikeasti saavutettavissa ja lasten ei anneta leikkiä meressä turvallisuuden vuoksi.

Helsingissä etenkin keskustan läheisyydessä lähes kaikki rannat ovat jo rakennettuja ja rakennettuja niin, että veden ääreen on vaikea päästä. Myös ranta- sekä vesikasvillisuutta on tällä hetkellä hyvin vähän. Meri näyttäytyy helposti kaupungista katsottuna elottomalta ja tyhjältä. Houkuttelemalla ihmiset meren ääreen, heidän kiinnostuksensa merta kohtaan kasvaa ja syntyy läheinen suhde mereen. Parhaassa tapauksessa puisto auttaa kasvattamaan lapsia ja nuoria, jotka tulevat tulevaisuudessa ajattelemaan merta päätöksissään ja kantavat vastuunsa Itämerestä huolehtimisessa.

Kurssityötä varten on valittava alue, jolle leikkiä suunnitellaan. Olen miettinyt kahta sijaintivaihtoehtoa tälle merelliselle leikkialueelle:

Toinen vaihtoehto olisi Munkkiniemenranta ja toinen olisi Jätkäsaaressa vielä rakentamaton alue Tritoninpuisto. Munkkiniemessä olisi jo luontoa, mitä hyödyntää suunnitelmassa ja päätehtävänä olisikin, miettiä miten helpottaa rantaan pääsyä, sovittaa leikkiä rantaan ja arvokkaaseen maisemaan. Jätkäsaaressa taas luonto pitäisi kokonaan luoda tyhjästä ja mutta maisema ei toisi niin kovia paineita, siitä miten leikkialue sopisi puistoon. 

Vaikeuksia tulee varmasti molemmissa vaihtoehdoissa tulemaan, turvallisuuden, meren jäätymisen ja veden kuluttavuuden suhteen sekä vesilain ja kaavoituksen suhteen.

Maastohavainnointia

Tällä viikolla kävin maastossa Munkkiniemessä ja Pikku Huopalahdessa viikkotehtävän toteuttamisen vuoksi. Maastossa tutkiminen lasten ja leikkimisen ajatus taustalla, oli hyödyllistä. Maastossa saa parhaiten käsitystä, mikä toimii ja mikä taas ei. Myös lasten käyttäytymisen seuraamisesta saa hyvää osviittaa, miten lapset käsittävät ympäristöään.

Monipuolinen ympäristö kiinnostaa lapsia, mutta myös aikuiset kokevat monipuolisen ympäristön viihtyisänä. Lapsi käyttää ympäristöään luovemmin: lapsi kyseenalaistaa ja tutkii ympäristöä, kun taas aikuinen on jo oppinut ja tottunut tiettyihin toimintamalleihin.

Kun kiertelin maastossa, yritin löytää lapsia kiinnostavia elementtejä, jotka eivät olisi selkeästi suunniteltu lapsia varten. Katuympäristöstä en osannut löytää lapsia kiinnostavia elementtejä, lukuun ottamatta reunakiviä, joilla tasapainoilu on varmasti houkutellut monia lapsena. Katuympäristöt ovat hyvin standardisoituja, eikä kadun puolelle ole yleensä jätetty tilaa edes pystähtelyyn saati sitten leikkimiseen. Se, että kaduilla ei ole lapsia leikkiin houkuttelevia elemenettejä, on varmasti kuitenkin hyvä, sillä katutila, jossa autot liikkuvat on aina vaarallinen, jos ei keskitytä liikenteen tarkkailuun. Kadulla ei siis kuulu unohtaa olevansa katutilassa.

Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin katutiloihin. Jos katu on rauhoitettu autoilta tai on kyseessä hyvin vähäliikenteinen “shared space” tyyppinen katu, jossa nopeudet ovat pieniä ja kaikki väistävät tasapuolisesti toisiaan, liikkumistyylistä huolimatta. Tällaisten katutilojen hyödyntämistä erilaisiin toimintoihin, voisikin miettiä ennakkoluulottomasti. Leikin sijoittamisessa katutilaan on kuitenkin aina riskinsä, jos siellä liikkuu autoja. Tärkeintä tällaisessa tilassa olisi hyvä näkyvyys, jotta törmäämisiä ei sattuisi. 

Pyörät ja muut nopeasti liikkuvat kulkuvälineet voivat olla yhtä vaarallisia tai vaarallisempiakin kuin autot. Mukkiniemessä Munkinpuiston läpi kulkeva pyörätie ja Pikku Huoplahdessa Pikku Huopalahden puiston läpi kulkeva pyörätie ovat myös vaarallisia paikkoja lapsille. Näissä molemmissa paikoissa on kävelytie ja pyörätie kulkevat vierekkäin vain kaistaviivalla erotettuina. Molemmat ovat myös tasaisia suoria, missä pyörät tykittävät useaa kymmentä kilometriä tunnissa. Vaarallisen näistä tekee myös se, että puistoissa ihmiset eivät osaa olla yhtä varuillaan liikenteen suhteen, kuin katutilassa. Pyöräilyssä ja kävelyssä on yleensä huomattava nopeusero, minkä vuoksi, jos nämä erottaa toisistaan omilla kaistoilla olisi ne hyvä erottaa, myös kunnolla, jolloin pyöräilijä ehtii huomata ajoissa, jos joku on liikkumassa pyöräkaistan ylitse.

Vilkas pyörätie ja kävelytie puistossa vierekkäin kaistaviivoilla eroteltuina.

Pyrin leikkipuistoissa ja pihoilla kiinnittämään huomiota, missä lapset leikkivät. Kaikissa Mukkiniemen ja Pikku Huopalahden leikkipuistoissa oli jätetty paljon tyhjää hiekka-, nurmi tai kivituhka pintaa. Näin iltaiseen aikaan, kun alueilla liikuin, ei niillä näkynyt yhtään käyttöä. Eikä sinänsä ihme, sillä leikkipuistoissa oli lähinnä vanhempiensa kanssa alle kouluikäisiä lapsia, joita kiinnostaa mielummin tyhjän ja yksinkertaisen tilan sijaan, värikkäät monipuoliset leikkivälineet. 

Vanhemmat lapset saattaisivat hyödyntää, myös tätä tyhjää heikkapintaa, opittuihin leikkeihin ja peleihin. Tällaisten pelien ja leikkien edellytyksenä on kuitenkin myös, isompi porukka lapsia. En kuitenkaan törmännyt alueilla liikkuessani, yhteenkään lapsiporukkaan. Ainoat vanhemmat lapset, joihin törmäsin olivat poikia heittelemässä koripalloa Munkkineimen ala-asteen sekä Hoplaxskolanin pihoilla ja näissäkin molemmissa tapauksissa oli poikia vain kaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, missä kaikki Munnkineiman ja Pikku Huoplalahden ala-aste ikäiset lapset olivat arki-iltana kuuden aikoihin, kun olin kävelyllä näillä alueilla. Olisivatko ne olleet taloyhtiöiden pihoilla? Ei ainakaan niillä muutemalla pihalla, missä itse piipahdin. Vai olivatko suurin osa näiden kaupunginosien lapsista harrastuksissaan? Vai eivätkö lapset näillä alueilla vain saa liikkua niin vapaasti, että jaksaisivat mennä ulos leikkimään ja tutustumaan muihin lapsiin. Voisiko olla, että jos lapset eivät saa liikkua ja tutustua alueen lapsiin ennen kouluikää vapaasti, ei sitä enää koulu iässä tule tehtyä, vaikka sillon saisikin jo liikkua kaukanakin kodista.

Onko lapsia vain nykyään niin vähän, ettei oman kodin ympäristössä tule törmättyä ja tutustuttua muihin lapsiin, eikä näin ollen tule leikittyä pihalla? Miten saisimme lapset tapaamaan ja tutustumaan lähialueen lapsiin, kun nykyään lapset voivat olla helposti sisälläkin?

Olen joutunut hiljattain pohtimaan tätä asiaa, kun hyvä ystäväni on muuttanut ekaluokkalaisen lapsensa kanssa naapuriini Otaniemeen. Olen käynyt hänen lapsensa kanssa leikkipuistoissa leikkimässä, mutta yhtään lähellekään samanikäistä lasta ei ole tullut vastaan. Pienempiä lapsia noin 1-4 vuotiaita on kyllä välillä näkynyt, mutta ei vanhempia lapsia, koska ala-asteikäiset eivät yleensä enää lähde vanhempiensa kanssa leikkipuistoon.  Koska leikkikavereita ei löydy ulkoa, leikkii ystäväni lapsi mieluummin sisällä leluillaan. Otaniemessä on hyvin vähän lapsia ja vaikka Otaniemessä asuisikin toinen lähes samanikäinen lapsi on hyvin epätodennäköistä, että lapset kohtaisivat, koska varmasti molemmat leikkivät mielummin sisällä, kun kavereita ei ulkoa löydä. 

Koripallokori käytössä, mutta muuten lapsista tyhjä piha.

 

Munkinpuistossa pieniä lapsia vanhempiensa kanssa.

Missä tilaa leikille?

Omassa lapsuudessani on ollut reilusti tilaa leikille. Rivitalotaloyhtiössä, jossa kasvoin koko lapsuuteni oli paljon erilaisia ulkotiloja, joissa leikkiä: oli pieni oma leikkipaikka keinulla ja hiekkalaatikolla, oli paljon pensaskaistaleita sekä rauhallinen parkkipaikka, missä myös saimme leikkiä. Tämän lisäksi taloyhtiötämme ympäröi metsä, jossa leikimme paljon. Meillä oli myös veljeni kanssa omat huoneet, joissa leikkiä, mutta olimme mieluummin ulkona, jossa oli enemmän tilaa. Taloyhtiössämme oli myös paljon lapsia, minkä vuoksi leikimme mielellämme ulkona ja usein kaikki yhdessä.

Kurssin viikkotehtävänä oli lukea Lia Kirstenin (2005) artikkeli It all used to be better? Different generations on continuity and change in urban children’s daily use of space. Tässä artikkelissa vertailtiin 1950-luvun leikkimistä nykypäivän leikkiin. Aihetta tutkittiin vertailemalla kolmen eri kadun muutosta 50 luvulta nykypäivään ja muutosten vaikutuksia lasten leikkiin ja elämään. Tutkimus sijoittui Amsterdamiin.

Yksi tutkimuksen kaduista on Bankastraat, jossa tuli huolestuttavia tuloksia lasten olojen suhteen nykypäivänä (2005). Katu kuvailtiin tutkimuksessa roskaiseksi ja levottomaksi, jossa oli autoja täydeltä matkaa kohtisuoraan jalkakäytävään eikä lapsille ollut tilaa leikkiä. Kirsten kertoi tutkimuksessa ulkona olevan lähinnä poikia pelaamassa jalkapalloa ja tyttöjen olevan lähinnä sisällä katsomassa televisiota. Kadulla pelaavat pojat valittivat usein olevansa tylsistyneitä ja tämän tylsyyden nähtiinkin johtavan usein negatiiviseen käytökseen. Bankastraatin asukkaat olivat suurimmaksi osaksi alempaa luokkaa sekä maahanmuuttajia.

Toinen tutkimuksen katu on Wognumerstraat, jonka asukkaat ovat myös suurelta osaa alempaa luokkaa. Tämä katu on kuitenkin paljon väljemmin rakennettu ja alueella on isot ja vihreät takapihat. Kirstenin mukaan tällä kadulla ihmiset vaikuttivat viihtyvän asuinalueellaan: lapsien annettiin leikkiä ulkona, ihmiset tunsivat jonkin verran toisiaan ja kokivat, että alueella sosiaalinen kontrolli toimii. Tällä kadulla lasten elämä olikin muuttunut vähiten 1950-luvulta.

Kun vertaan tutkimusten tapauksia omaan lapsuuteeni, on minun leikkiympäristöni lähimpänä Wognumerstaatin tilannetta. Huomaan, kuinka paljon oma leikkiympäristöni on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja tottumuksiini nyt aikuisena. Kuten alkuun jo avasin taustaani, asuin lapsena rivitaloyhtiössä, joka oli melko erillään kaikesta. Meillä oli taloyhtiössä erityisesti lasten kesken tiivis yhteisö ja tiesimme kaikkien 20 asunnon asukkaat hyvin. Vietimme suuren osan ajasta ulkona ja usein isolla porukalla. Sosiaalinen kontrolli toimi, koska kaikki tunsivat toisensa, myös vanhemmat ja lapsettomat.

Tällaisesta yhteisöstä on jäänyt minulle tietynlailla normi ja olenkin kaivannut samanlaista yhteisöä ja paikkaa, missä voi oleskella ja törmätä tuttuihin. Tällaista on vaikea enää saada tai ainakaan nuorena aikuisena ulkotila pelkästään ei enää ole se paikka, missä kohdattaisiin ja oleskeltaisiin säällä kuin säällä.

Olen yliopistoaikanani onnistunut löytämään tiiviin yhteisön, jonka kerhotila ajaa lähes saman asian kuin taloyhtiön piha lapsena ajoi minulle. Pidän kuitenkin ulkona ja tietynlailla julkisella paikalla oleskelusta ja suljettu ikkunaton kerhotila ei täytä tätä tarvetta. Kerhotila on tietynlailla eristyksissä muusta maailmasta, kun kaipaisin taas usein yhteyttä ulkomaailmaan. Jos kerhotilallamme olisi piha, voisi tämä jo täyttää lähes saman yhteisön tarpeen, mikä minulle on lapsena syntynyt. Pihan kautta oppii tuntemaan naapureita ja näin ollen olisi helpommin myös osa isompaa paikallista yhteisöä.

Näistä pohdinnoista, minulle syntyi ajatus: voisiko leikkipaikkojen luonnetta, muuttaa myös aikuisille ja kaikenikäisille sopivaksi? Aikuisetkin kaipaisivat rentoutumista ja irtiottoa arjesta oleskelun ja ns. leikin keinoin. Voisiko leikkipaikka brändäytyä lasten paikan sijaan yhteisölliseksi paikaksi. Voisiko leikkipaikan yhteydessä olla sisätiloja, jotka olisivat myös muidenkin, kuin lasten ja lastellisten käytössä vahvistamassa yhteisöllisyyttä ja paikkaan sitoutuvuutta kaikille. Voisiko leikki jatkua sulavasti sisältä ulos ja toisinpäin ja koostua yksityisemmistä sekä julkisemmista tiloista, jossa kaikki iästä huolimatta voisivat oleskella ja leikkiä.

Tutkimusta lukiessani tajusin, kuinka suuri yhteiskunnallinen merkitys kaupunkisuunnittelulla ja leikkipaikkojen suunnittelulla voi olla. Kuten minulla, lapsuuteni leikkiympäristö on vaikuttanut minuun suuresti, vaikuttaa myös Bankastreetilla asuvien lasten leikkiympäristö heihin. Lapsista kasvaa aikuisia, ja jos yhteiskunta on antanut huonot heille lähtökohdat, on myös tulevaisuuden yhteiskunnasta vaikea odottaa kovinkaan turvallista, kannustavaa tai tasapainoista. Bankastraatin tapauksessa lasten kokema tylsyys, yksipuolisuus ja turvattomuus tulevat varmasti vaikuttamaan lasten kehitykseen. Surullista ajatella, kuinka tällainen jatkaa myös tulevaisuudessa segregaatiota entisestään. Sijoittamalla varoja ja suunnittelemalla parempaa kaupunkiympäristöä lapsille, voitaisiin saada pitkällä tähtäimellä suuret hyödyt.

 

Lia Karsten (2005) It all used to be better? Different generations on continuity and change in urban children’s daily use of space, Children’s Geographies, 3:3, 275-290.

Lähtökohdat

Kurssin teemana on lapsen ja leikin ympäristöt. Kurssin päätehtävänä on suunnitella teeman mukainen maisema-arkkitehtonisesti korkeatasoinen ulkotila Helsinkiin. Suunnitelman suhteen on hyvin vapaat kädet, sillä edes paikkaa ei ole sen tarkemmin määritelty, vaan sen saa valita itse Helsingin alueelta. Luulenkin, että alkuun pääseminen voi olla hyvin vaikeaa, sillä vaihtoehdot ovat lähes rajattomat.

Minulla ei ole aikaisempaa suunnittelukokemusta leikkiympäristöistä, mikä voi itseasiassa olla hyväkin asia, sillä tavoitteenani on kyseenalaistaa tyypillinen leikkipuisto keinulla, hiekkalaatikolla ja kiipeilytelineellä, jotta pääsisin leikin ytimeen. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan painaa hyviksi todettuja leikkivälineitä alas vaan vain pohtia, mitä muita tapoja on leikkiä ja liikkua ulkona. Koska leikkiminen voi olla lähes minkälaista vain, on kummallista, että kaikki leikkipaikat ovat hyvin samanlaisia.

Tarkoituksenani on kurssin alkuun perehtyä tutkimuksiin leikistä, jos keksisin sitä kautta suunnittelutyölleni lähtökohtateeman. Sen jälkeen valitsisin lähtökohtateemaan soveltuvan paikan Helsingistä. Toinen vaihtoehto olisi etsiä puhutteleva paikka Helsingistä ja sen tuomien rajoitusten ja haasteiden mukaan keksiä leikkiympäristölle punainen lanka. Toivon, että suunnittelutyön pääteeman jahkailuun ei menisi liikaa aikaa, jotta pääsisin todella tutkimaan erilaisia suunnitteluratkaisuja.

Kurssin teema innostaa minua kovasti, sillä osaan helposti eläytyä eri leikkeihin ja koen leikkimisen vapauttavana. Käyn usein läheisissä leikkipuistoissa leikkimässä 6-vuotiaan kummityttöni kanssa. Häneltä saan varmasti inspiraatiota sekä heijastuspintaa, kurssin myötä esille tulevissa mietityttävissä asioissa.  Koska minulla ei kuitenkaan ole omia lapsia, voi leikkiympäristön turvallisuuden huomioon ottaminen monipuolisesti tuottaa hankaluuksia. Minulla tuleekin varmasti paljon pohdittavaa siinä, mikä vanhemman rooli on leikkiympäristössä.