Aihearkisto: 2018

Konserttisalien akustiikka — tiedettä vai taidetta vai jotain muuta?

Tulin juuri maailman suurimmasta pelkästään konserttisalien akustiikkaan keskittyvästä konferenssista (IOA Auditorium Acoustics 2018). Paikalla oli lähes 200 akustiikan tutkijaa, konsulttia ja harrastajaa. Kokoonnuimme Hampuriin, Elbphilharmonien pieneen saliin, jossa kolme päivää kuunneltiin esitelmiä, joiden sisältö ja tieteellinen taso vaihteli suomalaisen yläasteen ja huipputieteen välillä. Pääsimme myös tämän yli 800 miljoonaa euroa maksaneen taidepalatsin suureen saliin kuuntelemaan yli 100 henkisen orkesterin harjoituksia ja arvioimaan tämän Hampurin uusimman turistirysän akustiikkaa, palaan siihen hieman myöhemmin.

Mitä jäi konferenssista käteen? Akateemisessa mielessä konferenssi oli silkkaa ajanhukkaa, koska tämän konferenssin julkaisuja ei lasketa mihinkään tulospisteisiin tai viittausindekseihin (JuFo 0). Lisäksi tuli taas nähtyä, että edustamallani tieteenalalla on käsittämättömän paljon puuhastelua ja mielipiteitä, joilla on erittäin vähän tieteellistä relevanssia. Esimerkiksi diffusoivien seinien vaikutuksesta äänenlaatuun oli paljon erilaisia mielipiteitä ja spekulaatioita, mutta perusteellisesti tehtyjä tutkimuksia esiteltiin nolla kappaletta. Korostan tässä, että nimenomaan tarkasti ja perusteellisesti tutkittua tietoa on tarjolla erittäin vähän, mutta mielipiteitä, vanhoja uskomuksia, vakiintuneita tapoja ja subjektiivisia arvioita oli erittäin paljon ja käytännön suunnittelua hallitsevat juuri nämä seikat. Kaikesta tästä huolimatta konferenssi oli itselleni ehdottoman tärkeä ja siellä sai loistavan yleiskatsauksen alan tämän hetkisestä tilasta; mitkä ovat akustiikkakonsutteja tällä hetkellä askarruttavat ongelmat, mitä trendejä suunnittelussa on tällä hetkellä, mitkä ovat state-of-the-art mittaus- ja mallinnusmenetelmät jne.

Miksi konserttisalien akustiikasta ei sitten tehdä korkeatasoista tiedettä, vaikka saleja on tutkittu jo toista sataa vuotta? Luultavasti siksi, että tutkimus on äärimmäisen haastavaa. Helpointa on jakaa yleisölle kyselykaavakkeita ja tehdä siten laadullista tutkimusta.  Tuloksiin ei kuitenkaan voi juuri luottaa, koska kuuntelijat ovat sekalainen sakki konserttikävijöitä, jotka saattavat hyvinkin muuttaa mielipidettään kuulohavainnostaan päivittäin. Lisäksi soitettu musiikki, visuaalinen informaatio, mieliala, jne., jne. vaikuttavat lopputulokseen valtavasti. Konserttielämyksen  siirtäminen laboratorioon  kontrolloituihin olosuhteisiin on taas erittäin haastavaa, jo pelkän äänen osalta. Täytyy hallita fysiikkaa, ääniteknologiaa, mittaustekniikkaa, signaalinkäsittelyä, musiikkia, kuuntelukoemenetelmiä, havaintopsykologiaa sekä tilastotiedettä. Lienee selvää, että kukaan ei yksin hallitse näitä kaikkia vaan tarvitaan tutkimusryhmä eri alojen asiantuntijoita. Siinä pääsyy, miksi yksittäinen tutkija tai konsultti ei vain pysty hallitsemaan monimutkaista kokonaisuutta, jota sotkee vielä ihmisten vahvat mielipiteet.

Fysikaalisesti äänen etenemistä (sadasta yksittäisestä soittajasta kuuntelijan korviin) ja äänen heijastelua salin seinistä voidaan toki tutkia, mutta musiikin luomaa kokemusta kuulijalle on todella hankala mitata ja linkata fysiikkaan. Esim. monia äänenlaatua parantava asioita (kuten varhaiset heijastukset sivuseinistä, ympäröivä jälkikaiunta) on aikoinaan löydetty hyvinkin primitiivisillä tutkimusvälineillä (esim. vain pari kaiutinta eri suunnissa). Siihen nähden on oikeastaan hämmentävää, että todella moni aikoinaan esitetty väite pitää hyvin paikkaansa, kuten oma tutkimusryhmäni on viimeisen kymmenen vuoden aikana osoittanut moderneilla tutkimusvälineillä ja -menetelmillä. Mutta monta asiaa on myös arvattu tai päätelty väärin, johdatellen tutkimusta ja käytännön suunnittelua harhapoluille. Yksi tällainen asia on esimerkiksi konserttisalin jälkikaunta, joka on yleensä se yksi luku, joka akustiikasta mainitaan. Puutteellisesta tekniikasta johtuen jälkikaiunta-aikaa on aina mitattu monomikillä ja arvioitu vain keskitaajuuksilla, vaikka matalat ja korkeat taajuudet (eli alimmat bassot ja korkeimmat diskantit) ovat äänen laadun kannalta huomattavasti tärkeämpiä ja ihmisellä on kaksi korvaa. Äänialan ääripäitä ei edelleenkään juuri mitata, koska ”niin ei ole ollut tapana”, eikä kaiunnan spatiaalista jakaumaa tutki kovin moni, vaikka se on havainnon kannalta erittäin tärkeää.

Palataanpa Elbphilharmoniaan. Pääsimme osana konferenssia kuuntelemaan paikallisen kaupunginorkesterin kenraaliharjoituksia tämän ehkä Euroopan kalleimman konserttisalin lehtereille. Vaikka musiikki oli todella kompleksista (Charles Ivesin 4. sinfonia) niin jo alkusoinnuista lähtien oli selvää, että suurin osa meistä akustikoista ei tykännyt salista lainkaan. Sali ei herännyt henkiin, ääni oli etäinen ja musiikki pysyi lavalla eikä ympäröinyt kuulijaa. Maltillinen jälkikaiunta oli hälyisä ja kymmenestä kontrabassosta kuuli hädin tuskin mitään. Pianissimoissa sali toimi kohtuullisesti, mutta fortissimoissa orkesterin voima oli todella heikko ja äänen selkeys kärsi, vaikka me istuimme parhailla paikoilla orkesterin etupuolella, emme suinkaan orkesterin takana/sivulla/yläpuolella, missä on puolet salin paikoista. Orkesteri kyllä näkyi loistavasti joka paikalle ja arkkitehtuuria kehuttiin kiistatta…

Tässä vaiheessa herääkin kysymys, että miten on mahdollista, että tämä uusin, kallein ja hienoin konserttisali on akustisesti näin mitäänsanomaton, vaikka suunnittelussa ei todellakaan ole säästelty? Onko koko ala aivan pihalla, jos kerran näitä saleja ei osata suunnitella palvelemaan musiikkia ja luomaan yleisölle mahtavaa äänielämystä? Maailmassa on samankaltaisia areenoita (orkesteri on keskellä salia ja yleisö ympärillä kuin lätkäkatsomossa ikään) jo useampia (Los Angeles, Helsinki, Kööpenhamina, Shenzhen), lisää on tulossa ja kaikissa on samankaltaisia ongelmia. Yleisölle musiikki välittyy laimeana, dynamiikka latistuu, lämmin basso loistaa poissaolollaan ja musiikki on etäistä. Lavan sivuilla ja takana orkesterin balanssi ei ole optimaalinen ja solistista ei kuule juuri mitään. Miksi edellisistä saleista ei ole opittu mitään? Vaikka alalla on vähän todella relevanttia tutkimusta niin sitä kuitenkin on ja me huippututkijat osaamme selittää mistä nämä ongelmat johtuvat ja miten ne voitaisiin korjata. Salien suunnittelussa täytyy jyrätä muut seikat kuin akustiikka ja näiden areenoiden suunnittelija eivät joko ymmärrä tai piittaa akustiikasta, tai sitten akustiikka suunnitellaan jollekin muille kuin yleisölle.

Konferenssin aikana vakuutuin, että näiden salien suunnittelijat hakevat jotain muuta elämystä kuin musiikillista expressiivistä sointikylpyä. Suunnittelijat puhuivat esityksessään Elbphilhamoniasta visuaalisesta läheisyydestä ja orkesterin ympärille kerääntymisestä, eivätkä he tälläkään kertaa valoittaneet akustisia tavoitteitaan. Suunnittelua tuntuvat ohjaavan arkkitehtuurin muoti, visuaaliset aspektit, hyvä näkyvyys lavalle jokaiselta paikalta jne. Yleisö siis kerääntyy katselemaan orkesteria työssään ja konserttielämystä dominoi visuaalinen informaatio. Myönnän, että nämä seikat ovat tärkeitä kokonaiselämyksen kannalta, mutta eikös saleihin mennä kuuntelemaan musiikkia, ei katselemaan sitä?

Keskusteltuani monen akustiikan tutkijan ja suunnittelijan kanssa konferenssin aikana, oma epäilykseni salien suunnitteluprosessista vahvistui. Prosessin alkuvaiheessa, valittaessa suunnittelijoita, todella suuri vaikutus on muusikoiden ja etenkin kapellimestareiden mielipiteillä, heillehän uutta työpaikkaa rakennetaan. He usein suosittelevat hyväksi kokemiaan lavaolosuhteita, joissa on helppoa tehdä työtään, kuulla toisiaan hyvin ja päästä yleisön keskipisteeseen. Ennen kaikkea monet kapellimestarit rakastavat olla huomion keskipisteenä. Areenan muotoisissa saleissa kapellimestarit myös näkevät yleisöä ja kontaktin ottaminen yleisöön on helpompaa. Edellä mainitut seikat saattavat ehkä johtaa parempaan musiikilliseen lopputulokseen orkesterisoitossa, mutta näiden salien paradoksi on, että musiikillinen riemu jää lavalle sekä salin parhaalle paikalle, jossa kapellimestari seisoo. Tässä on luultavasti se syy, miksi näitä areenoita rakennetaan. Päättäjät kuuntelevat kapellimestareita ja valitsevat suunnittelijat heidän suositusten perusteella. Tässä valossa ei olekaan niin outoa, että näitä Elbphilharmonien ja Musiikkitalon kaltaisia saleja rakennetaan, vaikka yksikään niistä ei ole saavuttanut yleisössä kiistatonta arvostusta, ei edes se ensimmäinen Philharmonie Berliinissä (avattiin 1963). Monia konserttisaleja tehdään visualisuuden ehdoilla ja suunnittelijoiden taika on tuottaa salin paras sointi kapellimestarille ja orkesterille, jotta nämä suunnittelijat saavat jälleen tehdä seuraavankin salin. Suuri yleisö on tässä kärsijä, koska heidän kokonaiselämyksestään haukataan iso pala, kun he joutuvat katselemaan dynamiikaltaan latistettua musiikkia, joka soi lavalla, mutta ei heidän ympärillään.

Akateeminen tiimityö

Päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu Tero Tiitun diplomityöstä ”Suomalainen tiimityö joukkuehuippu-urheilussa ja mitä voimakkaan keskinäisen riippuvuuden tiimit voisivat siitä työelämässä oppia”. Artikkelin mukaan diplomityössä pohditaan, mikä rooli joukkueen jäsenten keskinäisellä riippuvuudella on menestykseen. Eli missä lajeissa on hyötyä, että joukkuekaverit tuntevat erittäin hyvin toisensa, kannustavat toisiaan ja ennen kaikkea yksilöt asettavat joukkueen itsensä edelle. Tiivistäen, jos joukkueessa on keskusteleva, kannustava, avoin ja hyvä ilmapiiri, uskaltavat yksilöt laittaa itsensä likoon joukkueen hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Tiitu on tutkinut tiimityötä sekä urheilussa että yrityksissä. Urheilussa Suomi näyttää menestyvän lajeissa, joissa yksilöiden korkea keskinäinen riippuvuus on tärkeää. Tällaisia lajeja ovat muodostelmaluistelu, joukkuevoimistelu, kori- ja lentopallo, jääkiekko sekä salibandy. Tähän voisin itse lisätä, että joukkuelajeissa, joissa yksilöiden merkitys on suuri (esim. viestit uinnissa ja yleisurheilussa) Suomi ei pärjää, paitsi marginaalilajeissa kuten viestihiihto. Tiitu käyttää amerikkalaista jalkapalloa esimerkkinä lajista, jossa keskinäistä riippuvuutta tarvitaan vain jonkin verran, koska pelaajilla on selkeät roolit, joita he suorittavat tietyissä tilanteissa ja lyhyinä sarjoina. Lisäksi tarvitaan huippuyksilöitä tietyille pelipaikoille. Jalkapallo taitaa kuulua samaan sequential interdependence -kategoriaan ja ilmeisesti siksi Suomi ei pärjää jalkapallossa…

Tiitun nojaa työssään Thompsonin (1967) tiimityön malleihin, joita on kolme:

  • Pooled interdependence, jossa työntekijöillä on hyvin samanlaiset roolit, vain vähän yhteistyötä ja ryhmän tulos on yhtä kuin yksittäisten työtekijöiden saavutukset.
  • Sequential interdependence, jossa työntekijät tekevät yhteistyötä ja ovat jonkin verran riippuvaisia toisistaan. Toiselta työntekijältä pitää saada silloin tällöin tulos ennen kuin oma työ etenee tai tehtaassa kukin suorittaa omaa työtään, jotka sarjassa luovat valmiin tuotteen. Jokainen voi kehittyä omassa hommassaan ja työn tuttavuus paranee hieman.
  • Reciprocal interdependence sisältää paljon kahdensuuntaista vuorovaikutusta työntekijöiden välillä. Heillä on jokaisella oma rooli, joka voi vaihtua matkalla ja vuorovaikutus on moninaista.

Thompson myös Tiitun mukaan sanoo tällaisten tiimien koordinoinnista ja kommunikoinnista, että pooled vaatii standardirutiineja ja vähän kommunikaatiota, sequential suunnitelmia ja enemmän kommunikaatiota ja reciprocal keskinäistä mukautumista ja paljon kommunikaatiota.

Tiimityö akateemisissa tutkimusryhmissä

Tiitun työstä löytyi mielenkiintoinen kuva, jossa urheilulajeja on sijoiteltu interdependence-jatkumoon, jonka toisessa päässä on joukkueviestit ja toisessa jääkiekko ja salibandy. Samassa kuvassa on sijoiteltu myös tyypillisiä työtiimejä ja tuolla akselilla ”team of basic researchers” on sijoitettu lähes jatkumon alkupäähän, eli pooled ja sequential tiimityön välimaastoon. Tästä voisi päätellä, että tutkimusryhmän työ on katsottu olevan yksittäisten lahjakkaiden tutkijoiden itsenäistä työtä ja heillä on vain jonkin verran yhteistyötä, mutta oma rooli on erittäin tärkeä ja tulokset riippuvat vain vähän muiden tekemästä työstä. Kuulostaako tutulta?

Nykyiset tutkimusryhmät Aallossa (ainakin teknisillä aloilla) koostuvat valtaosin diplomityön- ja väitöskirjantekijöistä, saattaa joukossa olla muutama ulkomainen post-doc. Muuta henkilökuntaa ei ole, palvelut on eriytetty omiksi porukoikseen ja ryhmillä ei ole omaa teknistä tukihenkilökuntaa. Professori vetää ryhmää ja jokaisella työntekijällä on selkeä oma tavoite, diplomityö, väitöskirja tai muutama kova julkaisu, jotka auttavat saamaan seuraavan parivuotisen post-doc-paikan. Näin ollen tiimityö osuu helpostikin noihin pooled tai sequential interdependence -kategoriaan. Onko tämä optimaalista?

Omalla akateemisella urallani voin helposti mainita kaksi isoa projektia, jotka olivat aikaansa edellä ja joiden tulokset tunnetaan maailmalla. Ensimmäinen oli DIVA-projekti (1990-luvun lopussa), jossa rakensimme ”kapellimestarisimulaattorin” ja toinen oman ryhmäni tutkimukset konserttisaliakustiikan parissa (2008 – 2016). Näissä projekteissa tiimityötä voi parhaimmillaan kutsua reciprocal interdependence -yhteistyöksi. Molemmissa meitä oli joukko hyvin erilaisia osaajia ja ihmisiä, jotka kaikki työskentelivät yhteisen päämäärän eteen. Tiimin sisällä oli paljon kahdensuuntaista vuorovaikutusta, asioita tehtiin luontevasti ristiin ja toisia autettiin ja kannustettiin hyvässä hengessä. Todella mielenkiintoista (näin jälkikäteen ajatellen) on huomata, että kun isossa monitieteisessä projektissa oli yhteinen tavoite niin oma diplomityö tai väitöskirja laitettiin taka-alalle. Opinnäytetyö oli välttämätön sivutuote, joka kyllä syntyi, mutta ei ensisijainen tavoite. Näiden ryhmien yksittäiset opinnäytetyöt ovat hyviä töitä, mutta eivät yksittäisiä huippuja. Sen sijaan jokainen ryhmissä mukana ollut oli luomassa jotain uutta,  josta Aalto-yliopisto tunnetaan nyt maailmanlaajuisesti. Tutkijat itse oppivat monenlaisia taitoja myös oman ydinalansa ulkopuolelta ja ovat myöhemmin löytäneet hyvin paikkansa uusissa työtehtävissään.

Vaikka oma kokemukseni on hyvin suppea, vain kaksi loistavasti onnistunutta projektia parin kymmenen vuoden akateemisella uralla, niin uskallan silti väittää, että tieteellisesti mullistavien tulosten saavuttamiseksi tutkimusryhmien pitäisi toimia reciprocal interdependence -mallin mukaan. Niinpä uskallan kriittisesti kysyä, että onko nykyinen tutkimusryhmämalli ja OKM:n (ja sitä kautta myös yliopistojen) tutkintoihin ja julkaisumääriin perustuva malli hyvä. Rahaa ja resursseja jaetaan lähinnä tutkintojen ja julkaisuiden määrien mukaan ja paljon korostetaan nimenomaan yksilön menestystä. Toki professoreilla on vapaat kädet organisoida oma ryhmänsä miten haluaa, mutta on erittäin vaikeaa saada sellainen rahoitus, jossa voisi kerätä monialaisen osaajajoukon, joka voisi ajatella yhteistä etua ja laittaa omat tutkintotavoitteet sivuun, edes hetkeksi.